Hauta-antimet Kokeellinen arkeologia Merovingiaika Moilanen Ulla Polttohautaus Rautakausi Suomi uskontoarkeologia Viikinkiaika

Pilkotut ja väännetyt esineet rautakauden kalmistoissa

Ulla Moilanen

Rautakauden kalmistoista − erityisesti polttohautauksista − löytyy usein rikottuja esineitä. Tahallinen rikkominen onkin todennäköisesti ollut tärkeä osa polttohautausrituaalia. Rikottuja esineitä löytyy jo vanhemman roomalaisajan (n. 0−200 jaa.) hautauksista, ja tarkoituksellisen särkemisen tapa säilyi käytössä noin tuhannen vuoden ajan rautakauden lopulle saakka, jolloin polttohautaus alkoi väistyä ruumishautauksen tieltä.

Esineitä on voitu rikkoa eri tavoin, esimerkiksi vääntelemällä tai paloiksi pilkkomalla ja leikkaamalla. Monissa merovingiajan (n. 550−800 jaa.) kalmistoissa erityisen silmiinpistäviä ovat tiiviiksi mytyksi taivutetut miekat ja väkipuukot. Aseista on myös voitu poistaa kahvaosia, joita on voitu vielä erikseen väännellä. Aseita ja koruja on myös usein pilkottu kappaleiksi. Ei ole tavatonta löytää polttohautauksen yhteydestä esimerkiksi pelkkää keihäänkärjen putkiosaa tai soljen päätyä. Rengasmaisia koruja, kuten ranne- ja kaularenkaita, on puolestaan voitu vääntää suoraksi.

Tarkoituksella taivuteltu nuoremman rautakauden miekka polttohautauksesta Laitilasta. Kuva: Ulla Moilanen.
Viikinkiaikaisen rannerenkaan katkelma Ikaalisista. Kuva: Museovirasto/Arkeologian esinekokoelma (CC BY 4.0).

Rikkomisessa on nähtävissä kalmistokohtaisia eroja. Esimerkiksi Lempäälän Päivääniemen röykkiökalmistossa esineet on pilkottu, kun taas Liedon Ylipään polttokenttäkalmistoon esineet on laitettu kokonaisina mutta taivutettuna. Johannes Karvosen (1998) mukaan esineiden rikkominen olisi voitu tehdä eri aikaan: Päivääniemessä mahdollisesti jo ennen roviolle laittamista, mutta Ylipäässä vasta polttamisen jälkeen. Karvonen on tulkinnut nämä eroavaisuudet todisteeksi kalmistokohtaisista eroista hautausrituaaleissa.

Miten esineet sitten on taivutettu? Usein etenkin miekkojen ja keihäänkärkien voimakkaiden taitosten on ajateltu osoittavan, että esine on pitänyt lämmittää ja muokata takomalla, jolloin työhön olisi tarvittu seppä. Materiaaliteknisten tutkimusten sekä kokeellisen arkeologian perusteella esineitä on kuitenkin ollut mahdollista taivuttaa ja katkaista kylmänä sekä ennen että jälkeen roviolla polton (Moilanen 2008: 29, 30). Mikko Moilasen (2008) mukaan tällainen rikkominen on vieläpä ollut suhteellisen helppoa, ja sen on siksi voinut tehdä kuka tahansa. Siten rikkominen ei välttämättä olisi tarvinnut paikalle spesialistia. Seppiä on tosin usein pidetty henkilöinä, joilla on voinut olla muitakin tärkeitä rooleja hautausrituaaleissa (esim. Moilanen 2008 ja siinä mainitut lähteet). Aivan pienet taipumiset eivät kuitenkaan välttämättä ole olleet ihmistekoisia, sillä ne ovat voineet syntyä roviolla kuumuuden vaikutuksesta tai esimerkiksi rovion romahtaessa (Moilanen et al. 2007).

Tiiviiksi nipuksi taivuteltu väkipuukko Kokemäen Ylistaron Leikkimäen kalmistosta. Ruoto on leikattu poikki, eikä kahvaosia siten ole. Löytö Turun yliopiston arkeologian oppiaineen kokoelmissa TYA (224:35). Kuva: Ulla Moilanen.
Taivuteltu rullapäinen hevonsenkenkäsolki Toijalan Kirkkomäestä. Neula puuttuu. Kuva: Ulla Moilanen.

Varmuudella esineiden rikkomisen syytä ei tiedetä, mutta siitä on esitetty erilaisia teorioita. Käytännöllisyyttä korostavan selityksen mukaan pitkät esineet, kuten miekat ja keihäänkärjet, olisi voitu taivuttaa siksi, että ne olisivat paremmin mahtuneet maahan kaivettuun hautakuoppaan tai röykkiön kivien väliin. Tämä ei kuitenkaan selitä sitä, miksi myös pieniä esineitä on hajotettu. Toisen näkemyksen mukaan rikkominen on ollut tapa siirtää esineiden sielu tuonpuoleiseen vainajan mukana. Kolmannen selityksen mukaan esineen paloittelu tai vääntely on ollut suojautumisrituaali, jolla esineet on merkattu vainajan omaisuudeksi. Siten olisi voitu estää vainajaa palaamasta ja vahingoittamasta eläviä. Neljännen selityksen mukaan esineiden rikkominen on estänyt haudanryöstöä, sillä sen avulla esineet on tehty käyttökelvottomiksi. (Karvonen 1997; 1998.)

Taivuteltu merovingiaikainen keihäänkärki (ango) Raision Mahittulasta. Kuva: Museovirasto/Arkeologian esinekokoelma (CC BY 4.0).

Uskomusmaailmaan nojaavan selityksen mukaan rikotut esineet kuvastaisivat sitä, että tuonpuoleinen maailma on peilikuva elävien maailmasta ja siksi esineiden olisi oltava siellä särkyneitä toisin kuin elävien maailmassa, jossa ne ovat käytössä ollessaan ehjiä. (Karvonen 1997; 1998) Janne Hymylän (2004: 42) mukaan esineiden rikkomista voisi myös verrata ihmisjäännösten fragmentoitumiseen roviolla sekä siihen mahdollisesti liittyneisiin uskomuksiin. Sekä luut että rikotut esineet olisivat roviolla polttamisen jälkeen olleet eräänlaisessa liminaalitilassa, josta ne olisi voitu siirtää tuonpuoleiseen hautaamalla tai kalmistoon asettamisella. Anna Wickholmin ja Sami Ranisen (2006: 153) mukaan yksilö muuttui polttohautauksessa fragmentoitumisen kautta osaksi esivanhempien joukkoa. Esineiden rikkomisen lisäksi myös roviolla poltettuja ihmisluita on voitu murskata ja käsitellä. Lopulta nämä jäänteet on siroteltu kalmistoon. Rikkomisella olisi siten voitu ilmaista kalmiston ja hautaustavan kollektiivisuutta (Wickholm & Raninen 2006: 151).

Lähteet:

Hymylä, J. 2004. Rituaalit ja polttokenttäkalmistot. Teoreettista ja metodologista pohdintaa. Muinaistutkija 2/2004: 38–50.

Karvonen, J. 1997. Vainajien esineiden tahallinen särkeminen Liedon Sauvalan Ylipään ja Lempäälän Päivääniemen rautakautisissa kalmistoissa. Pro gradu -tutkielma. Suomalainen ja vertaileva arkeologia. Turun yliopisto.

Karvonen, J. 1998. Deliberately Damaged Objects in Iron Age Cremation Cemeteries. With reference to the objects from the cremation cemeteries of Ylipää in Lieto and Päivääniemi in Lempäälä. Fennoscandia archaeologica XV: 3−13.

Moilanen, M. 2008. Miekkojen rikkominen rautakaudella – muutamia teknisiä havaintoja. Muinaistutkija 4/2008: 19−33.

Moilanen, U., Moilanen, M. & Muhonen, T. 2007. Kremaatioprosessin tarkastelua kokeilujen kautta. Muinaistutkija 2007/2: 40−47.

Wickholm, A. & Raninen, S. 2006. The broken people: Deconstruction of personhood in Iron Age Finland. Estonian Journal of Archaeology, Vol. 10, No 2: 150−166.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.