Ulla Moilanen
Vuonna 1963 Satakunnan museoon toimitettiin pieniä poltettuja savikiekkoja (SatM 17390), jollaisia oli löydetty viitisentoista kappaletta Harjavallan Torttilan kylästä Nurkkalan tilalta ojaa kaivettaessa. Seuraavan vuoden toukokuussa Unto Salo teki paikalle tarkastusmatkan ja löysi ojan reunasta lisää kiekkoja. Savikiekot olivat 25–35 cm syvyydessä maassa, jossa erottui tummia juovia.
Löytökohta askarrutti Saloa, sillä paikka oli tasaisuudestaan huolimatta melko kivinen, mistä syystä sitä ei ollut raivattu pelloksi. Tarkastuksen perusteella oli mahdotonta sanoa, minkälaisesta löytökontekstista oli kyse. Niinpä Salo teki paikalla koekaivauksen heinäkuussa 1963. Yhden päivän kestäneessä kaivauksessa avattiin 8 x 2 metrin kokoinen alue. Multakerroksen alta tuli näkyviin epämääräinen kiveys, jonka luonne ei kuitenkaan selvinnyt. Kiveykseen ei liittynyt kiekkojen lisäksi muita löytöjä, eikä havaittavissa ollut kulttuurikerrosta, joka olisi kertonut intensiivisestä ihmistoiminnasta. Kiveyksen ja aiemmin kaivetun ojan välistä löytyi vielä lisää kiekkoja ja niiden kappaleita 20–30 cm syvyydestä. Paikalta löydettyjä kiekkoja on Satakunnan museon kokoelmissa yhteensä vähintään kolmisenkymmentä.
Kiekkojen löytöpaikalta löytyi ainoastaan epämääräinen kiveys ja lisää pieniä savikiekkoja. Ensimmäiset löydöt olivat tulleet esiin kaivettaessa ojaa, jossa kuvassa oikealla olevat ihmiset seisovat. Kuva: Unto Salo.
Unto Salon piirros kiekkojen löytöpaikasta.
Koska selvää kulttuurikerrosta ei kaivauksessa löytynyt, Salo päätteli, että osa palaneen saven pienistä kappaleista olisivat tiilenpaloja. Sen vuoksi hän esitti, että paikalle olisi jostakin tuotu täyttömaata, jonka mukana kiekot olisivat joutuneet löytöpaikkaansa. Satakunnan museon kokelmissa ”tiilensiruina” luetteloidut palat ovat kuitenkin todennäköisesti rikkoutuneiden kiekkojen kappaleita, sillä ne ovat väriltään ja ainekseltaan täsmälleen kiekkojen kaltaisia. Mitään muuta uudempaan tai vanhempaan ihmistoimintaan viittaavaa ei kaivauksessa löytynyt, eikä maa ilmeisesti ollut värjäytynyttä. Talon vanha emäntä, joka oli kotoisin Karjalasta, kertoi Kannaksella käytetyn samanlaisia kiekkoja verkonpainoina vielä hänen aikanaan. Salon mielestä kiekot eivät (ilmeisesti pienuutensa vuoksi) sopineet rautakautisiksi, joten hän arveli niitä emännän kertomuksen perusteella moderneiksi ja mahdollisesti karjalaisiksi verkonpainoiksi. Salo tosin kertoo raportissaan isäntäväen ihmetelleen sitä, miten painot olisivat joutuneet paikalle. Tila oli perustettu sotien jälkeen, jolloin isäntäväkikin oli asettunut sinne asumaan. Heillä olisi kaiketi pitänyt olla tietoa maansiirrosta paikalle.
Löytöpaikalta on matkaa Kokemäenjoelle nelisen kilometriä, ja löytöpaikan korkeus vastaa varhaisen pronssikauden rantatasoa. Rannakorkeuden perusteella kyseessä voisi siis periaatteessa olla jopa pronssikauden loppuun tai rautakauden alkuun ajoittuva löytö, mutta Salo ei muutaman koekuoppansa perusteella löytänyt paikan ympäristöstäkään ihmistoimintaan viittaavaa kulttuurikerrosta. Lähin tunnettu pronssikautinen röykkiö (Heinilä E) sijaitsee noin 800 metrin päässä, mitä Salo piti liian kaukaisena sijaintina liittyäkseen savikiekkoihin.
Kiekot ovat säännöllisen muotoisia ja siististi viimeisteltyjä. Kuva: Ulla Moilanen.
Osassa kiekoista on reiän ympärillä painanne. Kuva: Ulla Moilanen.
Harjavallan savikiekoista osa on ehjiä, osa hieman rikkinäisiä tai puolikkaita. Kiekot ovat siististi muotoiltuja ja sileäksi viimeisteltyjä. Osa on aavistuksen kaksoiskartion muotoisia, ja osassa reiän kohdalla on pyöreä painanne. Löytökokonaisuus herättää runsaasti kysymyksiä, sillä vastaavia pieniä savikiekkoja, erityisesti yksittäin löydettynä, pidetään usein rautakautisina värttinänpyörinä. Kangaspuun painoiksi tulkitaan yleensä isommat savikiekot, joskin jo pronssikauden Euroopasta tunnetaan vastaavan muotoisia pystykangaspuiden painoja (Kneisel & Schaefer-Di Maida 2019). Harjavallan kiekkojen reikien seinämissä ei kuitenkaan ole näkyvissä lankojen kuluttamia jälkiä, kuten joissakin muissa kiekkolöydöissä. Samanlaisia kiekkoja on käytetty myös verkonpainoina, mutta verkosta ei tässä tapauksessa löytynyt jälkeäkään.
Mistä Harjavallan löydössä oikein on kyse? Ovatko kiekot historiallisia, kuten Salo arveli, vai ajoittuvatko ne sittenkin rautakaudelle tai peräti pronssikaudelle? Mikä löytöpaikan kiveys on? Olisiko paikalta sittenkin ollut löydettävissä esihistoriallinen asuinpaikka, jos sen olisi voinut tutkia tarpeeksi laajalla kaivauksella? Onko kiekkoja käytetty verkon vai kangaspuun painoina, vai voisiko samassa paikassa olla näin monta värttinänpyörää? Miten muut yksittäiset pienet savikiekot pitäisi tulkita? Ei ole tietenkään poissuljettua, etteikö muiden vastaavien kiekkojen joukossa olisi kaikkia edellä mainittuja esineitä. Samoilla savikiekoilla on myös voinut olla monta erilaista käyttötapaa. Harjavallan savikiekot kuitenkin osoittavat, kuinka tärkeää tarkka löytökontekstin selvittäminen on, sillä toisinaan ainoastaan se on ainoa keino esineiden käyttötarkoituksen avaamiseen.
————
Kirjoittaja on Turun yliopiston arkeologian tohtorikoulutettava ja vuosina 2019-2020 tutkija Kipot ja kielet -hankkeessa, jossa myös savikiekot dokumentoitiin.
Lähteet:
Kneisel, J. & Schaefer-Di Maida, S. 2019. Loom Weights in Bronze Age Central Europe. In: Sabatini, S., Bergerbrant, S. (eds.). The Textile Revolution in Bronze Age Europe. Production, Specialisation, Consumption. Cambridge: Cambridge University Press, 80–116.
Salo, U. 1964. Harjavalta, Torttila, Nurkkala. Kertomus 26.5.1964 tehdystä tarkastusmatkasta sekä 5.7.1964 suoritetusta koekaivauksesta. Satakunnan museon arkisto.
SatM 17390, löytöluettelo Satakunnan museon arkistossa.
KALMISTOPIIRI 
Hei! Minulla on pieni käytännön esimerkki miten tuo pyöreä painanne on syntynyt kiekkoon niitä tehdessä.
Olen tehnyt viime vuosina erillaisia replikoita löydettyjen savisten värttinänkehrien perusteella harrastajien käytöön. Kauniin symmetrisen reijän tekoa piti kokeilla parikin kertaa että se pysyisi mahdollisimman pyöreänä, siistinä eikä kasvaisi valmistettaessa holtittoman suureksi. Erityisesti kun saven saa tökättyä reijästä ulos tahtoo toinen puoli jäädä röpelöiseksi, kuten muuten kuvassanne valkoisin käsinein käännetyssä kiekossa on käynyt.
Parhaaksi työvälineeksi minulla on osoittatunut puinen työkalun varsi johon voisi istuttaa holkissa työkalun pään, ja varteen on tätä holkkia ajatellen veistetty 90asteen kulman tekevä kaulus/olkapää. Holkin sisään tarkoitettu varren osa on ohut, sileä ja olen sen reunaa vielä vähän teroittanut. Kun tällä työvälineellä ”poraan” keskelle värttinänkehrää reijän, puinen olkapää veistää lopuksi reijän ympärille siistin pienen painanteen, ihan kuten teidänkin savikiekoissanne on, sama toiselle puolelle, mitä ilmeisesti teidän savimaakarinne ei ole viitsinyt tehdä. Hyh.
Vastaavasti näin erään vanhemman keraamikon tekevän teekannun kanteen reijän pienellä työkalulla jossa puuvarteen oli istutettu löysällä ruuvikierteellä oleva metallipää, siinäkin lopuksi puuvarren pää tekee soman painanteen saveen ja viimeistelee työn.
Pyöreä painanne siis tuskin on painettu toisella välineellä valmiin reijän päälle, silloin reuna näyttäisi erillaiselta, tyynymäiseltä, vaan se on tullut siihen jo tekovaiheessa. Tämä on teoriani.
Lisäksi mainitsen että kun niitä värttinänkehriä alkoi kerralla tekemään, oli mielekäämpää tehdä kerralla useampi kymmenen ja polttaa sitten Koroisten keraamikkojen puu-uunilla yhdellä kertaa koko satsi. Jokunen kutoja harkitsi niitä myös pystykangaspuiden painoiksi, ja he olisivat nimenomaan tarvinneet kerralla useamman kymmenen, mutta tälläisten lankapainojen oman painon pitäisi olla mieluiten grammalleen samaa ja kangaspuiden painoiksi minun kehräni eivät ole käyneet. Ehkä teillä on siis värttinänkehrien tukku tai pystykangaspuun painot?
TykkääLiked by 1 henkilö
Kiitos Iida perusteellisesta kommentistasi! Tuo painanne vaikuttaa siis selvästi liittyvän esineiden tekotapaan ja on siten erittäin kiinnostava lisätieto!
TykkääTykkää