Näkokulmia antiikin roomalaisten hautakirjoituksiin

Aulikki Vuola

Keskityn tässä artikkelissa kristinuskoa edeltäneisiin roomalaisiin hautakirjoituksiin lähinnä kielelliseltä kannalta. Tämän rajauksen vuoksi jätän vähemmälle huomiolle haudat ja hautakivet arkeologisina kohteina sekä niiden ajoituksen.

Roomalaisten piirtokirjoitukset (inscriptiones) olivat kestävään materiaaliin kuten kiveen, tiileen tai seinään kaiverrettuja kirjoituksia. Niillä oli suunnilleen sama tehtävä kuin nykyisillä nimikylteillä, muistolaatoilla ja mainoksilla. Piirtokirjoitukset ovat kiinnostavia paitsi arkeologian myös kielentutkimuksen näkökulmasta, koska – toisin kuin suurin osa kirjallisuudesta – ne ovat säilyneet sellaisenaan suoraan antiikista. Piirtokirjoitusten tutkimus, epigrafiikka, on myös oma tieteenalansa. Latinankielisiä piirtokirjoituksia on 1850-luvulta asti julkaistu kokoelmassa Corpus Inscriptionum Latinarum (CIL), ja tähän mennessä on julkaistu noin 180 000 piirtokirjoitusta (nykyään kaikki vaivattomasti saatavilla netissä). Valtaosa roomalaisten meille säilyneistä piirtokirjoituksista on hautakirjoituksia.

Antiikin roomalaisten haudoista tulevat usein ensimmäiseksi mieleen Rooman katakombit. Ne olivat kuitenkin käytössä vasta 100-luvulta jKr. alkaen. Roomalaisten haudat olivat yksilö- tai kollektiivihautoja (esimerkiksi kallioon hakatut huonehaudat, kuten Scipioiden hauta Rooman Via Appian varrella). Tyypillisin hautatyyppi oli perhehauta, johon saatettiin haudata myös vapautetut orjat ja näiden jälkeläiset. Oli myös hautausyhdistyksiä (collegium funeraticium), jotka rakensivat ja hoitivat hautoja, ja ne olivat alhaisten kustannustensa ansiosta myös vähäväkisten ulottuvilla. Näillä henkilöillä ei välttämättä ollut muuten mitään tekemistä keskenään. Roomalaisilla oli vuosisatoja rinnakkain käytössä sekä poltto- että ruumishautaus. Yhtenä syynä ruumishautauksen lisääntymiseen on nähty kristinuskoon siirtyminen.

Hautakirjoituksen päätarkoitus oli säilyttää vainajan nimi jälkipolville, ja se sisältää yleensä vainajan nimen lisäksi iän ja tietoja sukulaisuussuhteista. Kuolinsyy mainitaan vain harvoin. Usein mainitaan erikseen haudan pystyttäjä, joka yleensä oli puoliso tai vanhempi. Hautakirjoituksessa saatettiin myös yksilöidä hyvinkin tarkasti, keitä hautaan sai haudata, kuten puoliso, lapset ja jälkeläiset sekä usein myös vapautetut orjat ja näiden jälkeläiset. Hyvin yleinen tapa on ilmoittaa, että ”pystytti (fecit) itselleen ja puolisolleen” etc. Joskus ilmoitetaan tarkasti hauta-alueen mitat tai annetaan tarkkoja ohjeita jopa hautaustavasta: Rooman lähellä sijaitsevan Isola Sacran nekropolin eräässä hautakirjoituksessa kielletään suoraan ruumishautaus eli tuomasta hautarakennukseen sarkofagia (ne in hoc monimento sarcophagum inferatur). Hautamonumentti oli myös osoitus pystyttäjän sosiaalisesta asemasta ja varallisuudesta. Joskus hautakirjoituksessa viitataan kiven pystyttäjän niukkoihin varoihin: ”Laitoin sellaisen muistomerkin kuin köyhyyteni salli.”

Perustietojen lisäksi hautakivessä on usein hautaruno, joka saattoi olla vaikkapa heksametrimitassa.  Hautarunoissa on usein toivomuksia vainajan hyvinvoinniksi kuoleman jälkeen. Haudat sijoitettiin antiikin aikana usein julkisten teiden varsille, ja hautakivessä saatetaan esittää kohtelias pyyntö satunnaiselle ohikulkijalle esimerkiksi lukea vainajan nimi ääneen (Lege quod nomen hic tumulus teneat) tai olemaan vahingoittamatta hautaa (jopa ”Älä virtsaa haudalleni!”). Ohikulkijaa voidaan myös kehottaa muistamaan, että sama kohtalo odottaa häntäkin, ja elämään täyttä elämää (Bene vive, propera, hoc est veniundum tibi![1]). Usein hautakirjoituksessa kehotettiin elossa olevia nauttimaan elämästään kun vielä voivat, ja muistamaan että heitä odottaa sama kohtalo maata haudassa kurjana luu- tai tuhkaläjänä. Toisinaan hautakirjoituksen vainajan sanat ilmentävät tiettyä elämäniloa: ”Tykkäsin elinaikanani juoda viiniä. Juokaa siis nyt te elossa olevat!” Vainajan nimen ääneen lukeminen perustui alun perin uskomukseen, että se edesauttoi tämän identiteetin säilymistä manalan lukemattomien nimettömien henkien (Manes) joukossa, ja hautakirjoituksessa viitataan usein tähän: ”Vihamielinen Kuolema riisti minulta nimeni!” (Nomine me rapuit Mors inimica meo!). Eräässä hautakirjoituksessa vainajan aviomies vakuuttaa lukevansa vaimon nimeä säännöllisesti ääneen, jotta manalan henget kuulisivat sen.

Kivenhakkaajalla oli luultavasti käytössään erilaisia valmiita kaavoja, joita muokattiin tilanteen mukaan. Valmiiseen malliin saattoi kuulua vaikkapa sellaisia elementtejä kuin ”tässä lepää” (hic iacet).  Hautarunotkin pohjautuivat yleensä osittain valmiiseen kaavaan. Hautakiven yläosassa usein oleva keisariajalla yleistynyt lyhenne DM tarkoitti alun perin vainajan luovuttamista manalan jumalille (Dis Manibus). Se saatettiin etenkin alkuaikoina myös lyhentää osittain tai kirjoittaa kokonaankin, jolloin vainajan nimi oli yleensä genetiivimuodossa, kuten edellä olevassa kuvassa: Graniae Faustinae. Lyhenne DM vakiintui vähitellen hautakiven kiinteäksi symboliksi, ja tällöin vainajan nimi oli yleensä perusmuodossa. Usein kivessä on ”irrallisen” DM-lyhenteen jälkeen haudan pystyttäjän nimi ja kenelle se on pystytetty, eli haudattavan /haudattavien nimi on datiivimuodossa. Alkujaan pakanallisen tai epäkristillisen DM-lyhenteen käyttö jatkui vielä kristityilläkin, joskin kirjainten väliin kaiverrettiin usein selvyyden vuoksi jokin kristillinen symboli, kuten kristogrammi. Alkuperäisen merkityksen hämärryttyä kristityt ehkä myös mielsivät kirjaimet DM lyhenteeksi sanoista Deo Maximo. Yleisimpiä etunimien lyhenteitä olivat mm. C. (Gaius), L. (Lucius) ja M. (Marcus).

Jo roomalaiset toivottivat vainajalle kepeitä multia, yleensä lyhenteenä STTL (= Sit Tibi Terra Levis, olkoon maa sinulle keveä). Satunnaista ohikulkijaakin saatetaan hautakirjoituksessa pyytää toivottamaan tätä, joskus jopa itse hautakiveä: ”Vannotan sinua, kivi, lepäämään keveästi näiden luiden päällä.” Muita vakiintuneita lyhenteitä olivat esimerkiksi elinvuosia tarkoittava VA (Vixit Annos),  HMDMA, pyyntö ettei hautaa vahingoitettaisi (Huic Monumento Dolus Malus Abesto) ja HMHNS, tieto ettei hautamonumentti periydy perillisten käyttöön (Hoc Monumentum Heredes Non Sequitur).

Cornelius-veljesten hautakirjoitus avattuna (huom. roomalaiset eivät tehneet eroa u:n ja v:n välillä):                      

                                           C. = GAIVS (praenomen, ”etunimi”)

                                           CORNELIVS (nomen, ”sukunimi”)

                                           C.F. = GAII FILIVS

                                           VOT. = VOTVRIA (tribus, ”äänestyspiiri”)

                                           CALVOS = CALVVS (= Calvus) (cognomen, ”lisänimi”)

                                           VIVOS = VIVVS (= vivus)

                                           SIBI

                                           ET

                                           L. =  LVCIO

                                           CORNELIO

                                           C.F. = GAII FILIO

                                           VOT. = VOTVRIA

                                           FRATRI

                                           H.M.H.N.S. = HOC MONVMENTVM HEREDES NON SEQVITVR

”Gaius Cornelius Gaiuksen poika Calvus Voturian tribuksesta (teki /teetti tämän hautakiven) elossa ollessaan itselleen ja veljelleen, Lucius Corneliukselle Gaiuksen pojalle Voturian tribuksesta. Tämä hauta ei siirry jälkeläisille.”

Hautakirjoituksen kieliasu voi auttaa ajoituksessakin: latinan -ae-diftongi ääntyi aluksi -ai, mikä näkyy välillä kirjoitettunakin. Samassa kirjoituksessa voi myös olla kumpaakin kirjoitustapaa: pulcrai feminae. Diftongi -ae lienee jo ajanlaskun alkuun mennessä ääntynyt  e:nä, mikä näkyy myös hautakirjoituksissa: vite dulce lumen. Kivenhakkaajan tekemät kirjoitusvirheet kertovat myös latinan ääntämyksestä tiettynä aikana (ja viime kädessä kivenhakkaajan koulutustasosta): esimerkiksi b ja v ääntyivät jo varhain samalla tavalla, mikä aiheutti joskus huvittaviakin sekaannuksia: Bibat in pace! eli ”Juokoon rauhassa!” (po. Vivat in pace). Melko usein hautakirjoituksessa latinan pitkänä ääntyvä -i on kirjoitettu diftongilla -ei: boneis probata; annos veiginti; decem anneis nata; omnibus amiceis gaudium. Konsonantti x:n heikosta tai epävarmasta ääntymisestä voi kertoa hautakirjoituksissa välillä esiintyvä kirjoitustapa xs: Quoad vixsi, Monumentum saxso saeptum. Tällöin x on ehkä lisätty ns. varmuuden vuoksi. Myös hyperkorrektismeja on: optet aei terram levem (latinan datiivimuoto ei kirjoitettu aei), scribtum.[2]

Hautarunossa lohdutetaan usein omaisia toteamalla, että kuolema oli vääjäämätön kohtalo tai kohtalottaret (Parcae) tahtoivat näin tapahtuvan: Hoc fuit fatus meus. Lapsen tai nuoren hautarunossa valitetaan yleensä kuoleman ennenaikaisuutta (mors immatura) ja roolien nurinkurisuutta, kun vanhempi joutuu hautaamaan lapsen eikä lapsi vanhempiaan, kuten olisi luonnollista. Pikkulapsen ikä mainitaan useimmiten jopa päivän tarkkuudella, mikä osaltaan korosti kuoleman ennenaikaisuutta. Usein hautakirjoituksista välittyy myös ajatus pahansuovasta tai kateellisesta kohtalosta (esim. invida parca), joka tempaa lapsen vanhemmiltaan. Usein myös korostetaan, että lapsi ei ehtinyt täyttää seuraavaa ikävuotta (jopa muutaman kuukauden tai viikon tarkkuudella): ”Elin ensimmäistä elinvuottani, kohta sitten toisen kynnyksellä Persefone jo tempaisi minut luokseen.”[3] Joskus viitataan aikuisenkin vainajan kohdalla ajatukseen ”parhaat viedään ensin” (Quam brevis innocuis vita est!).

Hautakivi on hyvin usein puolison pystyttämä, ja hautarunossa voidaan viitata vainajan ominaisuuksiin tai avioliiton pituuteen tai odotukseen että päästään yhteisessä haudassa jälleen yhteen. Toisinaan mainitaan myös vaimon fyysinen kauneus, joskin etusijalla ovat ”ylevämmät” ominaisuudet, kuten ”kunnollinen” tai ”siveä” (proba, casta). Sekä naisesta että miehestä käytetään usein hiukan vaikeasti aukeavaa ja muodollista adjektiivia benemerens (coniugi benemerenti), lyhennettynä BM. Kuoleman odottamattomuuteen ja ennenaikaisuuteen saatetaan viitata samoin kuin lastenkin hautakirjoituksissa: Erepta est subito coniugis e gremio (”Vaimo temmattiin heti puolison sylistä”). Toisinaan mies on pystyttänyt hautakiven myös rakastetulle jalkavaimolleen, contubernalis.

Hautarunoissa viitataan joskus myös haudalla vietettyihin libaatiomenoihin (juomauhreihin) ja haudalla kasvaviin kukkiin. Vainajille uhrattiin paitsi vettä ja viiniä myös hunajaa ja maitoa. Kukkien kasvaminen haudalla ilmeisesti symboloi roomalaisille jälleensyntymistä ja toi näin lohtua sureville omaisille. Myös kuolema ja hedelmällisyys kietoutuivat antiikin ihmisellä yhteen: hautarunossa saatetaan kehottaa elossa olevia juomaan haudalla viiniä ja sallimaan lemmenilot – kuoleman jälkeen kun maa ja tuli nielevät kaiken. Eräässä arkaaisessa hautarunossa itse hedelmällisyydenjumala Priapos ilmoittautuu haudan vartijaksi pystyssä seisovine peniksineen. Talonmuotoisissa haudoissa (esim. Isola Sacran nekropolissa) juomauhreille on usein erilliset aukot haudan etuseinässä ja haudan edessä kivipenkit muistoaterian nauttimiseen.

Roomalaisten hautakirjoitusten suurin anti on siinä, että paitsi antiikin hautauskulttuurista niistä saadaan tietoa tavallisista ihmisistä, joita historia ei muuten tunne, heidän tunteistaan ja perhesuhteistaan.

———

 

Kirjallisuutta:

Baldassarre, I. & al. Necropoli di Porto, Isola Sacra. Itinerari dei musei, gallerie, scavi e monumenti d’Italia, nro 38. Roma 1996

Bücheler, F.  Carmina Latina Epigraphica (CLE). Leipzig 1895

Cugusi, P.  Aspetti letterari dei carmina latina epigraphica. Bologna 1985

Hope, V. Roman Death: the Dying and the Dead in Ancient Rome. Bloomsbury Publishing 2009.

Rawson, B. (ed.)  The Family in the Ancient Rome. London /Sydney 1986

---

[1]                         ”Elä hyvin, kiiruhda eteenpäin, tämä sama koituu sinunkin osallesi!”

[2]                         B/v-vaihtelua (bis/vis, bibo/vivo): Si quit bis facere, te bibo fac dulciter! (”Jos jotain haluat tehdä, tee se eläessäsi ihanasti!”)

                           Heic est sepulcrum hau pulcrum pulcrai feminae (”Tässä on kauniin naisen ei-kaunis hauta”).

                           Boneis probata, inveisa sum a nulla proba (”Olin kunnon ihmisten /naisten suosiossa, en kenenkään kunnon naisen vihaama”).

                           annos veiginti, kaksikymmentä vuotta

                           decem anneis nata, kymmenvuotias

                           omnibus amiceis gaudium, ilo kaikille ystäville

                           optet aei terram levem, toivottakoon kepeitä multia

[3]    Annus erat vitae primus, mox deinde scundi liminibus rapuit me sibi Persephone.