Oscar Montelius Helsingissä 1897: kiistelyä Suomen ruotsalaisasutuksen iästä

Timo Salminen

Aikansa Ruotsin johtava arkeologi ja koko skandinaavisen esihistoriantutkimuksen merkittävin teoreetikko ja kehittäjä oli Oscar Montelius (1843–1921) (Baudou 2012). Vuonna 1897 Montelius teki esitelmämatkan Helsinkiin. Matkallaan hän piti muutamia kulttuurihistoriallisia esitelmiä, kahdeksan yleisöluentoa sekä Pohjoismaiden arkeologian alkeiskurssin ylioppilaille; Suomessahan ei tuohon aikaan ollut minkäänlaista arkeologian yliopisto-opetusta. Suomen Muinaismuistoyhdistyksessä Montelius selosti käänteentekevää vertailevaa typologista tutkimusmetodiaan, jonka avulla hän oli ajoittanut Euroopan esihistoriallisia periodeja. Vieraan palattua kotiin nousi suomalais-ruotsalainen polemiikki etnisistä kysymyksistä ja etenkin Suomen ruotsalaisasutuksen jatkuvuudesta. Hjalmar Appelgren (Appelgren-Kivalo, 1853–1937) kirjoitti Monteliuksen luentojen kovasti virkistäneen Suomen arkeologista elämää, mutta hän ei hyväksynyt luennoitsijan yhdessä esitelmistään esittämää väitettä, että Suomeen olisi muuttanut ruotsalaisia jo viimeistään 2000 vuotta ennen meidän ajanlaskumme alkua ja ruotsalaisasutuksen jatkuvuuden olevan siitä asti täällä katkeamaton (Appelgren 1897: 17–19; vrt. Montelius 1898: 97–103).

Varhainen arkeologia suuntasi mielenkiintonsa suureksi osaksi etnisiin kysymyksiin, sillä nationalismin pyrkimyksiin kuului kullekin kansalle ominaisen kulttuurisen kielen tunnistaminen. Tällaisia kulttuuria kieliä etsittiin myös arkeologisista löydöistä ja toivottiin sitä kautta päästävän kiinni oman kansan ja muiden kansojen juuriin ja vaelluksiin. Siksi arkeologiasta ja esihistoriasta tuli myös poliittisiin pyrkimyksiin hyödynnetty työkalu luotaessa uuden ajan odotusten mukaista menneisyyskuvaa. Suomessa nostatti kiistaa suomen kielen aseman parantaminen yhteiskunnassa ja laajemmin suomalaisen kansallisuuden luominen. Suomalainen arkeologia nousi enimmäkseen juuri fennomanian eli suomenmielisyyden aatteelliselta taustalta ja lähti etsimään suomalais-ugrilaisia juuria, mutta ruotsinmielisissä piireissä suunnattiin huomio rannikon ruotsinkielisten seutujen esihistoriaan ja läntisiin yhteyksiin. Ruotsissa puolestaan etsittiin valtakunnan juuria; etsintä oli osa sopeutumista uuteen todellisuuteen kuningaskunnassa, joka oli Suomen menettämisen jälkeen paljon entistä pienempi (Salminen 2003: 33–35; Fewster 2006: 116–120; Baudou 2004: erit. 165–167, 175–176).

Montelius perusti Suomen ruotsalaisasutuksen ikää koskevan tulkintansa sekä arkeologiseen että kielelliseen aineistoon, mm. germaanisperäisiin paikannimiin. Paikannimissä erityisesti pakanallisten jumalien kuten Torin nimen sisältävät nimet osoittivat hänen mukaansa ruotsalaisten tuloa Suomeen ennen 1100-lukua ja kuningas Erikin niin sanottua ristiretkeä. Ruotsalaistyyppinen esine oli Monteliukselle merkki ruotsalaisista Suomessa. Tässä hän seurasi aikansa yleistä ajatusta kansanluonteen kuvastumisesta esineissä. Samalla periaatteella myös Johan Reinhold Aspelin (1842–1915) jäljitti suomalaisten esivanhempia idästä (Aspelin 1875), ja samaa periaatetta Montelius itse sovelsi myös Suomen pronssikauteen ruotsalaisten kaltaisine hautamuotoineen. Koska Suomen kivikaudeltakin tunnettiin ruotsalaisia esinemuotoja, joista tärkeimpiä olivat veneenmuotoiset vasarakirveet, ”redan 2000 år före Kristi födelse fans det således svenskar i Finland”. Koska suomalaisten esi-isien oletettiin tuohon aikaan tulleen Suomeen 700-luvulla, kaikki aineisto osoitti Monteliuksen mukaan ruotsalaisasutuksen olevan Suomessa suomalaista vanhempi ja alkuperäisempi (Montelius 1898: erit. 95).

Vasarakirveskulttuurin oletettiin tuohon aikaan yleisesti saapuneen Suomeen Ruotsista; toisensuuntaisia ajatuksia alettiin esittää vasta 1900-luvun puolella, jolloin aiheesta käytiin jälleen kiihkeääkin väittelyä suomalaisten ja ruotsalaisten arkeologien kesken (Salminen 2014: 132–142). Sittemmin on vakiintunut tulkinta vasarakirveskulttuurin saapumisesta Suomeen Baltian kautta eikä Ruotsista (ks. esim. Halinen 2015: 60).

Appelgren kirjoitti vastineen, jossa hän huomautti, että esitelmässään Montelius oli poikennut omista metodisista periaatteistaan päätellessään tiettyjä esinetyyppejä ja -ryhmiä nimenomaan ruotsalaisiksi. Etenkään Montelius ei Appelgrenin mukaan kuitenkaan ollut seurannut samaa logiikkaa, jolla hän tarkasteli Ruotsin asutushistoriaa: Suomessa hän piti maahanmuuton merkkeinä sellaisia löytöjä, joille hän ei antanut tätä selitystä Ruotsissa. Lisäksi Monteliukselle riitti Suomessa ruotsalaisen maahanmuuton todisteeksi esinemuotojen yhtäläisyys Ruotsiin, vaikka Suomen ja Ruotsin kiinteät muinaisjäännökset olivat keskenään erilaisia. Appelgren myönsi Suomessa todennäköisesti asuneen skandinaavista väestöä pronssikaudella, mutta koska koko maa näytti autioituneen esiroomalaisella ajalla, myös skandinaavijatkuvuus oli katkennut. Ruotsalaista asutusta ei voinut olettaa ennen ns. ensimmäistä ristiretkeä 1100-luvun puolivälissä siksikään, että myöhäisen rautakauden muinaisjäännökset olivat Suomessa täysin toisenlaisia kuin Ruotsissa. Appelgren pohdiskeli myös, millä perusteilla eri hautaustapoja voi käyttää kansallisina määrittäjinä, todeten sen vaikeaksi, koska esimerkiksi poltto- tai ruumishautaus voitiin helposti omaksua kansanryhmältä toiselle. Montelius nimittäin oli pitänyt polttohautausta germaanisen kansallisuuden merkkinä (Appelgren 1897; vrt. esim. Montelius 1898: 97).

Koska Montelius julkaisi esitelmänsä vasta 1898, hän vastasi siinä Appelgrenin artikkeliin pitäen erikoisena, että alhaisemmalla kulttuurikannalla olleet suomalaiset olisivat ajaneet maassa asuneet ruotsalaiset tieltään 700-luvulla, vaikka muutoin ruotsalaiset juuri tuolloin levittäytyivät voimakkaasti etsien uusia asuinsijoja. Appelgrenin huomautukseen, ettei Suomesta tunneta ruotsalaistyyppisiä kivikautisia hautoja kuten käytävähautoja ja paasiarkkuja, Montelius vastasi, ettei se tarkoita, ettei niitä olisi. Niitä vain ei ollut vielä löydetty (Montelius 1898: 95, 101). Montelius siis katsoi kulttuureja Jean Jacques Rousseaun ja Lewis Henry Morganin muotoileman edistyslogiikan kautta (Burke Leacock 1967: lxv) ja ajatteli, että vain korkeammalle kehittynyt kulttuuri voi syrjäyttää tieltään alemmalla tasolla olevan. Hän ei myöskään hyväksynyt suomalaisessa arkeologiassa tuohon aikaan ja vielä myöhemminkin 1960-luvulle asti suorastaan perustotuutena elänyttä ajatusta esiroomalaisen ajan asutuskatkoksesta (ks. esim. Kivikoski 1961: 100–103), koska se olisi kumonnut ajatuksen ruotsalaisesta asutusjatkuvuudesta kivikaudesta nykypäivään.

Sen lisäksi, että moni Monteliuksen ja Appelgrenin väittämä on sittemmin kumottu arkeologisessa tutkimuksessa, koko tapa ajatella etnisiä ryhmiä esihistoriassa on muuttunut. Suomalaisia, ruotsalaisia tai etnisiä ryhmiä yleensä ei nykyisin nähdä samalla tavalla muuttumattomina yksiköinä kuin runsaat sata vuotta sitten vaan pikemmin erilaisista elementeistä pitkän ajan kuluessa muovautuneina (Immonen 2008: 412–414; Lang 2020: 246). On voitu osoittaa asutuksen katekamaton jatkuminen Suomessa esiroomalaisen ajan yli. Toisaalta etnisistä suomalaisista ei voi nykyisen ymmärryksen mukaan puhua ainakaan ennen kuin ajanlaskun taitteen jälkeen. Edelleen pidetään toteen näytettynä, että täällä oli sekä Ruotsin puolelta että idästä etelän kautta tullutta väestöä, mutta rannikkoalueiden ruotsalaisasutus on keskiaikaisten väestönsiirtojen tulosta (Raninen & Wessman 2015: 217–230, 36–238; Lang 2020: 248–253, 276–282, 314–317, 336–338; Haggrén 2015: 420–421; Meinander 1983).

Miksi Montelius ja Appelgren päätyivät kiistelemään Suomen ruotsalaisasutuksen jatkuvuudesta ja suhteesta suomalaisasutukseen? Eivät pelkästään siksi, että he näkivät arkeologisen aineiston eri tavalla. Hjalmar Appelgren oli aikansa asetelmissa äärifennomaani, joka oli ollut mukana suomalaisuusliikkeessä opiskeluajoistaan lähtien 1870-luvulta osallistuen erilaisiin mielenilmaisuihin. Oscar Montelius oli vielä Appelgrenia voimakkaammin aktiivinen yhteiskunnallinen toimija, jolle myös arkeologia ja esihistoria olivat osa oman aikansa yhteiskunnan ideologista rakentamista. Montelius oli poliittisesti liberaali ja aktiivinen muun muassa naisasian parissa mutta myös keskeinen ruotsalaisen nationalismin esihistoriallisten perusteiden muovaaja (Salminen 1993: 20–21, 48; Baudou 2012: 327–343). Kummankin tavoitteena tieteellisessä tutkimuksessa toki oli kriittinen analyysi, mutta molemmat katsoivat aineistossaan näkyviä ilmiöitä oman yhteiskunnallisen kiinnostuksensa näkökulmasta ja omien ideologisten silmälasiensa läpi. Siten omien ennakko-oletusten kanssa ristiriidassa olevat seikat jäivät heiltä – kuten jokaiselta meistä – helposti huomaamatta tai saivat vain toissijaisen merkityksen.

———

Kirjoittaja on vapaa tutkija ja Helsingin yliopiston arkeologian dosentti.

Lähteet ja kirjallisuus

Appelgren, Hj. 1897. Svenskarnes inflyttning i Finland. Finskt Museum IV (3–4/1897): 17–29.

Aspelin, J. R. 1875. Suomalais-ugrilaisen muinaistutkinnon alkeita. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 51. Helsinki.

Baudou, E. 2004. Den nordiska arkeologin – historia och tolkningar. Kungl. Vitterhets Historie och Antikvitets Akademien, Stockholm.

Baudou, E. 2012. Oscar Montelius. Om tidens återkomst och kulturens vandringar. Svenska lärde. Kungl. Vitterhets Historie och Antikvitets Akademien & Bokförlaget Atlantis, Stockholm.

Burke Leacock, E. 1967. Introduction to Part I: Growth of intelligence through inventions and discoveries. Morgan, L. H., Ancient Society or Researches in the Lines of Human Progress from Savagery through Barbarism to Civilization: ii–lxx. Ed. E. Burke Leacock. Meridian Books, The world Publishing Company, Cleveland & New York.

Fewster, D. 2006. Visions of Past Glory. Nationalism and the Construction of Early Finnish History. Studia Fennica, Historica 11. Finnish Literature Society, Helsinki.

Haggrén, G. 2015. Keskiajan arkeologia. Haggrén, G. & al. Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle: 369–536. Gaudeamus, Helsinki.

Halinen, P. 2015. Kivikausi. Haggrén, G. & al. Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle: 2–121. Gaudeamus, Helsinki.

Immonen, V. 2008. Yhteiskunta ja yksilö. P. Halinen & al. (toim.), Johdatus arkeologiaan: 394–418. Gaudeamus, Helsinki.

Kivikoski, E. 1961. Suomen esihistoria. Suomen historia I. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo & Helsinki.

Lang, V. 2020. Homo Fennicus. Itämerensuomalaisten etnohistoria. Suom. Hannu Oittinen. Kirjokansi 140. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Meinander, C. F. 1983. Om svenskarnes inflyttningar till Finland. Historisk Tidskrift för Finland 1983:3: 229–251.

Montelius, O. 1898. När kommo svenskarna till Finland? Finsk Tidskrift XLIV: 81–105.

Raninen, S. & Wessman, A. 2015. Rautakausi. Haggrén, G. & al. Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle: 215–365. Gaudeamus, Helsinki.

Salminen, T. 1993. Suomalaisuuden asialla. Arkeologian yliopisto-opetuksen syntyvaiheet n. 1877–1923. Helsinki Papers in Archaeology 6. University of Helsinki, Department of Archaeology.

Salminen, T. 2003. Suomen tieteelliset voittomaat. Venäjä ja Siperia suomalaisessa arkeologiassa 1870–1935. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 110. Helsinki.

Salminen, T. 2014. Kollegat, ystävät ja kiistakumppanit. Suomalaisten arkeologien kansainväliset yhteydet 1870–1950. Colleagues, Friends and Opponents. The International Contacts of Finnish Archaeologists 1870–1950. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 122. Helsinki.