Alahärmän Kalmookangas ja Rauniomäki ennen ja nyt

Kaisa Kyläkoski

Nykyisin Kauhavalla sijaitsevan Haarusjärven viereisen kankaan kuopat toivat suomalaisasutuksen mieleen haudat ja näin paikka sai nimen Kalmookangas. Pohjoisempana sijannutta kivistä mäkeä alettiin jossain vaiheessa kutsua Rauniomäeksi. Tänä päivänä Kalmookangas tunnetaan moottoriradastaan ja Rauniomäki on kohouma Maanmittauslaitoksen paikannimirekisterissä. Mitä paikoista ajateltiin väliin jäävinä vuosisatoina?

1800-luku

Sekä Kalmookangas että Rauniomäki sijaitsivat muutaman kilometrin päässä Alahärmän kirkonkylästä ja lähes Kortesjärven rajalla. Kovin monella ei ollut metsään asiaa, mutta kun juuri promovoitu maisteri J. R. Aspelin kesän 1869 Etelä-Pohjanmaan kierroksellaan saapui Alahärmään etsimään menneisyyttä, hänet ohjattiin asutuksen ulkopuolelle. Kaksi vuotta myöhemmin julkaistussa raportissaan Aspelin käsitteli erikseen kivikauden ja ”lappalaisjäljet”. Jälkimmäisten joukossa hän kertoi, että ”Kortesjärven ja Alahärmän välillä on Haarusjärvi, jonka likellä on Kalmoolakso ja Kalmookangas. Kankaan rinteellä näytetään myöskin ”kaivantoja, joissa Lappalaisilla on ollut asumuksia”. Haarusjärven ja Perkiömäen välillä on Rauniomäki, jonka rauniot luultavasti ovat Lappalaisia. Yhdestä oli löytty luu.”

Aspelinin vierailu ja julkaistu raportti innostivat ainakin kahta paikallista miestä. Alahärmässä syntynyt ja Jyväskylässä koulutettu kansakoulunopettaja Karl Moberg laati oman kirjallisen esityksensä. Sen toimitti vuoden 1873 alussa Johan Törn Suomen muinaismuistoyhdistyksen edustajana toimineelle Oskar Ranckenille. Mobergin tekstin ja Törnin kertomien täydennyksien perusteella Rancken laati oman versionsa ”Kalma-kankaan” ja ”Raunio-mäen” olemuksesta. Tämän hän lähetti sekä muinaismuistoyhdistykselle että vaasalaiselle sanomalehdelle.

Kirjoittamassaan tekstissä Rancken paikansi Kalmookankaan Haarusjärven viereen, sen länsipuolelle. Tiedonantajansa olivat hahmottaneet Kalmookankaan olleen aiemmin leveä niemi, jonka toisella puolella sijainnut vesi oli nyt suota. Kalmakankaan kuoppia oli 30–40 ja ne sijaitsivat pareittain 3–4 sylin (5–7 metrin) välein eli riveissä. Keskimäärin kuopat olivat ympärysmitaltaan 10–20 jalkaa (3–6 metriä) ja syvyydeltään 2–5 jalkaa (0,5–1,5 metriä). Rauniomäki puolestaan sijaitsi Kalmoomäen luoteispuolella ja oli kivinen mäki keskellä suurta suota. Siellä oli suorakulmainen 2 syliä pitkä, sylin levyinen ja kyynärän syvyinen kiviseinäinen kuoppa (3,6 x 1,8 x 0,6 metriä). Paikannus vastaa nykyistä Rauniomäkeä Haarusjärven ja Perkiönmäen välissä.

Kesällä 1873 Aspelinia vanhempi tutkija D. E. D. Europaeus oli tehnyt tutkimuksia Suomen ja Ruotsin pohjoisosissa. Palatessaan syksyn alussa etelään hän piti yleisöesitelmät Oulussa ja Vaasassa. Vaasassa isäntänään oli Rancken, joka ehdotti poikkeamista Alahärmän Kalmookankaalle. Europaeus innostui tekemään mutkan kotimatkaansa ja sai Alahärmässä paikallisoppaakseen Johan Törnin.

Europaeus ei jakanut koekaivauksiensa tuloksia niin, että Törn olisi voinut niitä Ranckenille edelleen kertoa. Ohimennen Europaeus oli esittänyt tulkinnan, että osa kuopista oli jäänteitä asunnoista, joiden sisäänkäynti oli eteläpuolella ja kivillä ympäröidyt kuopat puolestaan lihan varastointipaikkoja.

Kesällä 1881 sekä Oscar Rancken, D. E. D. Europaeus että J. R. Aspelin osallistuivat keskusteluun, joka käytiin professori Yrjö Koskisen esitelmästä ”Millä aloilla Suomenmaata ovat Lappalaiset historiallisten tutkimusten mukaan asuneet?”. Keskustelureferaatin mukaan Rancken kertoi, että ”Myöskin Alahärmän ja Kortesjärven välillä Kalmankankaalla löytyypi paikka, jossa tavataan muinaisjäännöksiä, kuten arvellaan, lappalaisleiristä (lappläger). Siellä nähdään eteläänpäin avoimia, erisuuruisia kuoppia, muutamat kaksi, toiset kolme tai neljä jalkaa syviä. Läpimitaten ovat useimmat 4 tai 5 kyynärää. Näistä raunioista päättäen olisi siis lappalaista kansaa löytynyt parin penikulman päässä merenrannalta.”

Rancken siis jakoi Törnin kautta Europaeukselta saatuja tietoja, mutta tämä ei näytä asiaan reagoineen. Aspelin puolestaan kommentoi: ”Mitä Kalmakankaan vajauksiin tulee, sanoi puhuja samanlaisia tavattavan monessa paikassa Suomessa, esim. Satakunnassa. Sellaiset kuopat muuten saattavat olla jäännöksiä ruumiin haudoista.”

Kalmookankaan tulkinta jäi siis avoimeksi, mutta ensisijaisesti se yhdistettiin suomenkielistä asutusta edeltäneisiin “lappalaisiin” eikä kivikauteen. Näin ajatteli myös Samuli Paulaharju 1900-luvun alkupuolella: ”Liikkui synkissä korpimaissa kaikenlaista metsänelukkaa, isoa ja pientä. Saattoi susi juosta jolkotella,saattoi karhu tassuttaa, saattoipa joskus tassutella lapinäijäkin, samanlainen kastamaton karvaturkkinenpakana kuin muutkin korvenkiertäjät. Kaksin jaloin kuin kontio se käydä kääpersi ja rakenteli lapinraunioita nevansaarille. Laajalta Lappajärveltään lapinkempura lienee käpsytellyt, asustellut Haarusjärvenkin Kalmookankahalla pyydystellen peuraa ja kalaa ja taas hiipinyt pohjoiseen korpimaahan.”

1900-luku

Seuraavan kerran arkeologit liikkuivat Alahärmässä vasta vuonna 1900. A. O. Heikelin ja U. T. Sireliuksen tuolloin katsastamiin alueisiin ei kuulunut Haarusjärven ympäristö eikä siellä käynyt myöskään pitäjässä vuonna 1922 liikkunut Aarne Europaeus.

Kalmookankaan nimi ei esiinny sanomalehdissä 1900-luvun alkupuolella. Kun Vaasan rautatien linjauksia pohdittiin syksyllä 1912 ”Härmän aseman ja Kortesjärven kirkonkylän välillä arvottomat hiekkamaat” olivat ”n. s. Haaruskankaat”. Vuonna 1930 Haaruskangas oli ”sorakangas, jossa on soraa riittämiin saakka” ja esiintyy tämän jälkeen sanomalehdissä ainoastaan soranoton yhteydessä.

Toinen Aspelinin tuntemista kiinteistä muinaisjäännöksistä pääsi modernin arkeologisen tutkimuksen piiriin kesällä 1961 Anna-Liisa Hirviluodon tarkastusmatkalla Perkiönmäellä. Hänen mielestään Rauniomäki tuskin oli esihistoriallinen. Hirviluoto tulkitsi kivikon pirunpelloksi eli vanhaksi merenpohjaksi ja Mobergin ja/tai Törnin huolellisesti mittaaman rakenteen eräsaunan pohjaksi.

Muutamaa vuotta aiemmin Alahärmässä oli kerätty paikannimiä. Rauniomäestä ei saatu paikannuksen oheen muuta tietoa. Kalmookankaan nimeä selitettiin kertomuksella ruumiskuljetuksilla Kakkurinevan suosaarekkeille. Yksi tiedonantaja sijoitti Kalmokankaan Alahärmän pitäjän Kunnarin ja Kumpulan kylien talojen maille. Toisen ilmaisun mukaan mäntymetsää kasvanut kangas ”saa alkunsa Kalmoolakson vaiheilla”. Kummassakaan ei siis käytetä paikannukseen Haarusjärveä, jonka lähelle sijoitettiin Haaruskangas.

Vuoden 1950 peruskartassa Rauniomäki on vakiintuneella paikallaan. Haarusjärven länsipuolelle on merkitty Haaruskangas ja tämän länsipuolelle peltovärityksellä Kalmoolakso. Uutta kartoitusta oli tehty ennen vuoden 1972 peruskarttaa. Siinä edellisen Kalmoolakson paikalla on Kalmookytö ja Kalmoolakso on merkitty Kortesjärvelle vievän tien eteläpuolelle. Haaruskangas hahmottuu etelä-pohjoissuuntaisena lampijonona, joka on syntynyt edellisten vuosikymmenien soran- ja hiekanotossa. Kalmookangas ilmestyy peruskarttaan vasta vuonna 1988. Se on merkitty Kalmookydön ja Kalmoolakson välimaastoon, jossa edellisessä karttaversiossa oli metsää ja kaatopaikka. Kalmookankaan moottorirata valmistui vuonna 1981.

Alahärmässä monipuolisesti toiminut maanviljelijä Veikko Puronvarsi (1915–2002) kirjoitti ja julkaisi 1980-luvun alussa teoksen Muinaisasutus Alahärmässä, joka ei valitettavasti ole tätä artikkelia kirjoittaessa käytettävissä. Ilmeisesti kirjoitustyön aikana hän huolestui Haarusjärven ympäristön sorankaivuun vaikutuksista esihistoriallisiin asuinpaikkoihin ja otti yhteyttä Etelä-Pohjanmaan maakuntamuseoon. Museon edustajat kävivät Alahärmässä syksyllä 1983 ja välittivät tietoa Museovirastoon, josta lähetetyt Matti Bergström ja Juha Laurén kesällä 1984 tarkastivat Puronvarren tuntemia kohteita.

Haarusjärven länsipuolella sijaitsevasta alueesta Bergström totesi raportissaan yleisesti, että se ”on myös suurimmalta osaltaan hiekka- ja sorakuoppaa ja täten tuhoutunut jo vuosia sitten. Alue on aikanaan ollut noin pari sataa metriä leveä ja runsaan kilometrin pituinen niemi, joka työntyy suoraan etelään.” Peruskartan nimistön mukaisesti Bergström nimesi tutkimansa kohteet Haaruskangas A:ksi ja B:ksi. Havaitut painanteet ”suuresti muistuttivat asuinkuoppia”, mutta niihin tehdyistä koekuopista ei tehty löytöjä. Toisaalta tuli esiin kvartsin palasia ja pieni keramiikan pala. Bergström arvioi alueen pahoin tuhotuksi eikä pystynyt selvittämään ”alueella olevien painanteiden luonnetta”. Raporttinsa alaotsikon mukaan kyseessä oli kuitenkin kivikautisen asuinpaikan koekaivaus. Bergströmin skeptisyydestä huolimatta Museovirasto muodosti Haaruskankaalle suojelualueet.

2000-luku

Vuonna 2008 Alahärmän muinaisjäännökset inventoi Taisto Karjalainen. Hän paikansi ja mittasi Haaruskangas A:sta viisi ja B:stä neljä asuinpainannetta, joista yhdestä oli hahmotettavissa mahdollinen eteläinen oviaukko. Painanteet olivat halkaisijaltaan 10–14 metrisiä eli huomattavasti suurempia kuin vuonna 1873 Ranckenille raportoidut. Edes mahdollinen painovirhe, jossa syli (famn) olisi muuttunut jalaksi (fot), ei selittäisi eroa.

Tästä huolimatta vaikuttaa todennäköiseltä, että nyt Haaruskankaana tunnettu alue on sama kuin 1800-luvun Kalmookangas. Haaruskangas on lähempänä Haarusjärveä kuin nykyinen Kalmookangas ja hahmottui aiemman Kalmookankaan tapaan paikalla käyneille entisenä niemenä.

———

Kirjoittaja FT Kaisa Kyläkoski on historiantutkija, joka eksyi Kalmookankaalle kirjoittaessaan Johan Törnin elämästä.

Lähteet

Museovirasto. Muinaisjäännösrekisteri

Haaruskangas A 4010032, asuinpaikat

Haaruskangas B 4010031, asuinpaikat

Haaruskangas C 1000031628, työ- ja valmistuspaikat, työ- ja valmistuspaikat, työ- ja valmistuspaikat

Museovirasto. Kulttuuriympäristön tutkimusraportit

Bergström, Matti. Alahärmä Haaruskangas A ja B. Kivikautisen asuinpaikan koekaivaus 1984

Karjalainen, Taisto. ALAHÄRMÄ inventointi. 2008

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen Nimiarkisto

Haarusjärvi. Pitkänen, Hillevi (1954). https://nimiarkisto.fi/wiki/Q5013764

Haaruskangas. Pitkänen, Hillevi (1954). https://nimiarkisto.fi/wiki/Q5013766

Kalmokangas. Pitkänen, Hillevi (1954). https://nimiarkisto.fi/wiki/Q5014532

Kalmolakso. Pitkänen, Hillevi (1954). https://nimiarkisto.fi/wiki/Q5014534

Rauniomäki. Laita, Leo (1961). https://nimiarkisto.fi/wiki/Q5017337

Kartat

Kansallisarkisto. Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto (kokoelma). Is. Yleiskartat. Isb. Kalmbergin kartasto. IIIa 3 (rusk.) (–)

Maanmittauslaitos. Peruskartat 1:20000 (https://vanhatpainetutkartat.maanmittauslaitos.fi/)

Sanomalehtien pikku-uutiset

”Resande”, Vasabladet 4.10.1873

”Arkeologen hr D. E. D. Europaeus”, Vasabladet 4.10.1873

”Rautatie-ehdotus Vaasa-Voltti vaiko Vaasa-Härmä?”, Vaasa 06.08.1912

”Maantie Kortesjärveltä Härmän asemalle”, Ilkka 17.12.1930

Kirjallisuus

Aspelin, J. R. Kokoilemia Muinaistutkinnon alalta. Suomi. Kirjoituksia isän-maallisista aineista II:9. 1871, 1-234

Kojonen, Eero. Alahärmän historia I. Alahärmän alueen vaiheet jääkauden jälkeiseltä ajalta vuoteen 1867. Alahärmän kunta ja seurakunta 1993

Paulaharju, Samuli. Härmän aukeilta. WSOY 1932

[Rancken, O.]. Ytterligare om Joh. Törns fornforskning i synnerhet med anseende å stenredskap i Österbotten. Vasabladet 17., 24. ja 31.5.1873

[Rancken, O]. Ännu om Joh. Törn och af honom i Österbotten funna stenredskap. Vasabladet 24.1.& 14.2.1874

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran viisikymmenvuotinen juhla Kesäkuun 30 – Heinäkuun 2 pp. 1881. Suomi. Kirjoituksia isän-maallisista aineista II:15. 1882, 139-437