Ilari Aalto – Turun yliopisto.
Gizassa Egyptissä huomio kiinnittyy neljännen dynastian (2613–2494 eaa.) aikana rakennettuihin pyramideihin, mutta näiden hautamonumenttien ympärille levittäytyvä laaja nekropoli jää satunnaiselta matkailijalta vähemmälle huomiolle. Kolmen faraon, Khufun, Khafran ja Menkauran pyramideja ympäröivät aikakauden ylimyöstön ja pyramidinrakentajien haudat. Osasta näitä ylimystön mastabahautoja on löytynyt kummallisia kalkkikivisiä päitä, joiden merkitys ei toistaiseksi ole auennut.
Nämä niin sanotut ”varapäät” ovat aidon kokoisia, kaulasta katkaistuja veistoksia, joissa hiusten raja on ajan taiteesta poiketen kuvattu pelkällä ohuella viivalla. Näiden pääosin erittäin korkeatasoisten veistosten silmät ovat toisinaan kääntyneet katsomaan ylöspäin. Kummallista on niiden ilmeisesti tarkoituksellinen turmelu: yhtä varapäätä lukuun ottamatta niiden korvat on rikottu tai niitä ei ole alun perin edes tehty. Veistoksille on yhteistä myös päälaelta takaraivon poikki niskaan kulkeva viilto. Toinen huomiota herättävä seikka ovat yksityiskohdat veistosten kasvonpiirteissä: ajan pitkälle idealisoidusta taiteesta poiketen varapäät ovat hyvin yksilöllisiä, jopa muotokuvamaisia. Niiden onkin oletettu kuvaavan haudan omistajaa. Varapäitä on dokumentoitu hieman yli 30 kappaletta, ja niitä on Gizan lisäksi löytynyt samalta ajalta myös Dahshurista, Sakkarasta ja Abusirista. Kalkkikivisten päiden lisäksi tunnetaan kaksi savista varapäätä, joiden kaltaisia on aikoinaan saattanut olla paljon enemmän.
Ensimmäisten varapäiden löytäjä Ludwig Borchardt esitti 1800-luvulla päiden olevan vainajan oikean pään korvikkeita. Muinaisegyptiläisen ajattelun mukaan vainajan ka-henki eli elinvoima tarvitsi asuinsijan, ja mikäli vainajan ruumis pääsi tuhoutumaan, tähän kelpasi myös patsas. Tavallisista hautakappeleissa sijainneista ka-patsaista poiketen varapäät eivät kuitenkaan kuvaa koko kehoa vaan pelkästään osaa siitä. Niitä ei myöskään sijoitettu hautakappeleihin joissa vainajan ka-hengelle uhrattiin, vaan itse hautakammioihin. Niiden tarkkaa asettelua ei kuitenkaan tunneta, koska kaikki varapäät ovat löytyneet sekundaareista konteksteista, usein haudan edustalla olevan kuilun pohjalta. Mikäli ne ovat päätyneet sinne haudanryöstäjien käsittelyssä, on vaivannäölle ollut varmasti jokin syy – muuten on vaikea kuvitella, miksi painavia kivipäitä olisi vaivauduttu käsittelemään säännönmukaisesti samalla tavalla.
Vasta 1970-luvulla alettiin kiinnittää enemmän huomiota varapäissä näkyviin vaurioihin, joita on selitetty esineen tappamisella, kuvanveistäjän apuviivoina tai varapäiden toimimisena muottina, joka on vaurioitunut syntynyttä naamiota poistettaessa. Joissakin varapäissä kuvanveistäjän virheitä on paikattu laastilla, mutta päälaen ja kaulan viillot on silti jätetty näkyviin. Vaurioittaminen tuntuu oudolta kun ottaa huomioon muinaisten egyptiläisten suhtautumisen kuviin hieroglyfeistä patsaisiin: niiden vahingoittamisen nähtiin vahingoittavan niiden symboloimaa kohdetta. Hautajaismenoihin kuului oleellisena osana suun avaamisen rituaali, jossa vainajalle palautettiin tämän aistit. Vainajaa esittävän pään turmeleminen olisi sotinut tätä vastaan.
Esimerkiksi Nicholas S. Picardo on ehdottanut, etteivät varapäät olisi palvelleetkaan ka-hengen, vaan toisen vainajahengen, ban, asuntona. Siinä missä ka oli vainajan luonne ja elinvoima, joka otti vastaan uhrit, oli ba vainajan olemus, joka saattoi ottaa minkä tahansa muodon ja liikkua haudan ulkopuolella. Ban ajateltiin kuitenkin asuvan hautakammiossa, siis siellä, mihin varapäät vanhan valtakunnan aikana sijoitettiin. Juuri pään ajateltiin olevan se ruumiinosa, johon ba samastui: egyptiläiset kammoksuivat kaulan katkaisua, koska pään menettäminen teki elämän tuonpuoleisessa mahdottomaksi kun ba ei enää tunnistanut vainajaa. Uuden valtakunnan aikaisissa hautateksteissä ja kuolleiden kirjoissa on paljon loitsuja, joissa vainajan pään katkaiseminen tuonpuoleisessa estetään. Mielenkiintoista kyllä, ba kuvattiin myöhemmin juuri ihmispäisenä lintuna. Tämän tulkinnan ongelma on, että tuonpuoleisen yhteydessä ba-henki kuului vielä 4. dynastian aikaan vain faraon maailmaan. Ensimmäiset viitteet ba-hengen merkityksestä eliitin yksityishenkilöille ovat vanhan valtakunnan lopulta. Picardo kuitenkin toteaa, että ajatusmalli on hyvinkin voinut olla olemassa ennen sen kirjallista ilmaisua.
Varapäät ovat siis selvästi uskonnollisesti latautuneita esineitä kulttiympäristössä. Vaikka niiden merkitystä ei aukottomasti ole selitetty, esiintyy niissä elementtejä, jotka kytkeytyvät syvälle muinaisegyptiläiseen ajatteluun. Kenties joku johtolanka on siinäkin, että varapäiden jäädessä pois käytöstä 5. ja 6. dynastian aikaan yleistyvät ylimysmuumioilla vainajan kasvonpiirteitä kuvaavat kartonkiset kuolinnaamiot. Ehkä nämä yksinkertaisesti jatkoivat varapäiden aloittamaa funktiota vainajan tunnistettavaksi tekemisenä ba-hengelle. Samalla muuttui kuitenkin myös ajatusmaailma: Vanhasta valtakunnasta lähtien tuonpuoleinen demokratisoitui, aluksi vain faraolle varatut elementit ba-hengestä ja loitsuista lähtien siirtyivät myös yksityishenkilöiden hautoihin. Varapäät saattavat edustaa yhtä ensimmäistä askelta tässä prosessissa.
Lähteet:
Dubis, Elżbieta (1992). Some Remarks on Egyptian Reserve Heads. Prace Archeologiczne, vol 52: 19–25.
Taylor, John H. 2001: Death and the Afterlife in Ancient Egypt. The University of Chicago Press, Chicago. 166-167.
Picardo, Nicholas S. 2007: “Semantic Homicide” and the So-called Reserve Heads: The Theme of Decapitation in Egyptian Funerary Religion and Some Implications for the Old Kingdom. Journal of the American Research Center in Egypt 2007, vol 43. 221–252.
KALMISTOPIIRI 