Heli Etu-Sihvola & Ulla Moilanen
Niin sanottuja kupurasolkia on käytetty nuoremmalla rautakaudella, viikinki- ja ristiretkiajalla, pareittain olkapäillä kiinnittämään naisten päällysmekkoa. Karjalan, Savon ja Hämeen alueilta löydetyt soikeat kupurasoljet ajoittuvat pääasiassa ristiretkiajalle (n. 1050–1250 jaa.). Ne ovat viikinkiajan (n. 800–1050 jaa.) skandinaavisiin kupurasolkiin verrattuna matalakuorisempia ja usein kooltaan selvästi pienempiä. Karjalan ja Suomen alueen solkiin kuuluu myös kärjistään teräviä solkityyppejä, joita ei esiinny Skandinaviassa (esim. Ailio 1922: 42).
Soljet ovat olleet arvokasta metallia, joten niiden omistamisen on arveltu merkinneen kantajansa korkeaa asemaa yhteisössä (Uino 1997: 172). Toisaalta kupurasoljet voidaan nähdä pukeutumisessa tarpeellisina käyttöesineinä (Tomanterä 1994: 35). Solkia on löydetty ruumishaudoista, polttohautauksista sekä irtolöytöinä, ja ainakin yksi solki on peräisin kätköstä Ruotsista Länsipohjan alueelta (Ailio 1922: 39).
Soikeiden kupurasolkien lisänimitys “karjalainen” on perustunut siihen, että aiemmin solkia tunnettiin lähinnä kyseiseltä alueelta. Julius Ailio piti esinetyypin alkuperäalueena Vuoksen alajuoksua ja Laatokan luoteisrannikkoa (Ailio 1922: 3). Myöhemmän tutkimuksen ja uusien löytöjen ansiosta solkien ydinlevinneisyysalue on osoittautunut laajaksi kattaen alueen Laatokan Karjalasta Savoon ja Hämeeseen. Olof af Hällström (1948: 50) piti soikeita kupurasolkia nimenomaan Hämeelle tyypillisenä esinemuotona. Solkia tunnetaan myös Etelä-Suomen rannikolta ja joitakin kappaleita myös Pohjanmaalta, Lounais-Suomesta sekä Virosta. Nykyisin nimitystä “karjalainen kupurasolki” pidetäänkin vanhentuneena. Koska solkien levintä painottuu kuitenkin edelleen itään, on esinemuodosta perusteltua puhua itäisinä kupurasolkina, jotta vältetään sekoittuminen skandinaavisiin soikeisiin kupurasolkiin.
Erityyppiset soikeat kupurasoljet eroavat toisistaan käytettyjen metalliseosten, koristelun yksityiskohtien, valuvirheiden ja niiden korjausten sekä neulan kiinnitysmekanismien perusteella (Ailio 1922; Tomanterä 1994: 40, 43). Joidenkin solkien koristekuvioissa on nähtävissä vaikutteita skandinaavisesta eläinornamentiikasta. Savon ja Karjalan alueelle tyypillisinä koristeaiheina on pidetty kasviornamentiikkaan kuuluvia akantus- ja palmettiaiheita (spiraaleja), joita esiintyy kupurasolkien lisäksi muidenkin esinetyyppien koristeena. Nämä koristelutyylit ovat todennäköisesti saaneet vaikutteita bysanttilaisesta ja romaanisesta taiteesta (Uino 1997: 169).
Useat tutkijat ovat olleet yhtä mieltä siitä, että soikeilla kupurasoljilla on todennäköisesti ollut useampia valmistuspaikkoja. Solkia on todennäköisesti valettu sekä Karjalassa että Hämeessä ja ideoita on vaihdettu mm. Mikkelin seudun sekä Karjalankannaksen ja Laatokan Karjalan välillä (af Hällström 1948; Linturi 1980; Taavitsainen 1990; Saksa 1990). Pirjo Uino (1997: 170) on nostanut esiin koristelutyylien laajan levinnän ja eri suunnista saadut vaikutteet, jotka edustavat myöhäisen rautakauden kulttuurista monimuotoisuutta.
Soikeita kupurasolkia on löydetty yhteensä useampi sata. Yksistään Mikkelin seudulta on löydetty kymmeniä solkia ja eri tekijöistä ja tekoajankohdista kertovia muunnoksia on useita (Tomanterä 1994: 36, 44). Solkia on kopioitu muottiin painamalla, minkä vuoksi solkien koko on ajan mittaan pienentynyt ja pinnan kuviot muuttuneet epäselvemmiksi (Tomanterä 1994: 39). Vaikka solkia on tyypitelty jo varhain, on solkien suhteellinen kronologia silti vielä melko tuntematon (Uino 1997; 167 ja viitteet). Ailio ja af Hällström pyrkivät ajoittamaan soljet pääasiassa viikinkiaikaisiksi, noin 1000-luvulle, mutta myöhemmässä tutkimuksessa solkien käyttöaika on raha- ja radiohiiliajoituksia hyödyntämällä tarkentunut ristiretkiaikaan ja jopa keskiaikaan (esim. Mikkola 2009; 2019; Laakso 2016; Moilanen 2021: 120, 164; Moilanen et al. 2022; karjalaisten kohteiden ajoituksista ks. myös Uino 1997: 171–172; 267–268). Varsin nuoria, jopa 1300-luvun alkuun meneviä, ajoituksia Karjalan esineellisille hautauksille esitti tosin jo Appelgren-Kivalo (1910), joka perusti tulkintansa esineiden koristelun romaanisiin vaikutteisiin (Ailio 1922: 4 ja viitteet). Myöhäiset ajoitukset eivät sinänsä ole eriskummallisia, sillä tapa varustaa vainajat koruin ja muiden tuonpuoleisessa tarvittavien tavaroiden kera jatkui idässä vielä pitkään sen jälkeen kun Länsi-Suomessa oli siirrytty esineettömään hautaustapaan.
Tunnistusopas
Ailion (1922) tyypittelyssä soikeat kupurasoljet oli jaettu yhteentoista eri tyyppiin (A–K), jotka eroavat toisistaan koristelun ja soljen koon sekä muodon perusteella. Ailion luoma perustyypittely on edelleen käytössä ja siihen ovat esittäneet tarkennuksia ns. rapusolkien (H) osalta Pirkko-Liisa Lehtosalo(-Hilander) (1960), eläin- ja nauhasolkien (C ja F) osalta Elvi Linturi (1980; 1982) ja Leena Tomanterä (1994), joka lisäsi typologiaan kaksi uutta alatyyppiä (L–M).
Aleksandr Saksan mukaan Karjalan alueelta on löydetty ainakin solkityyppejä C, D, E, F, H ja K. Näistä C- ja H-tyypit ovat alueella yleisimpiä (Saksa 1998: 38). Uinon (1997: 167) listaus poikkeaa hieman edellisestä.
Edellä mainittujen tutkijoiden lisäksi soikeita kupurasolkia ovat käsitelleet Hämeen alueen solkityyppeihin keskittynyt Olof af Hällström (1948) ja väitöskirjassaan solkien ajoituksia ja levintää pohtinut Jussi-Pekka Taavitsainen (1990). Tappikoristeisista soljista (A) on kirjoittanut Matti Huurre (1980), rapusolkien ornamentiikkaa on tutkinut pro gradu -työssään Juha Ågren (1998) ja viimeksi kupurasolkiin liittyvää tutkimusta on koostanut pro gradussaan Hanna-Leena Puolakka (2019). Heidän lisäkseen mm. Anna Wessman (2016) on keskustellut artikkelissaan Espoon Mankbyn kartanon lähistöltä löydetystä rapusoljesta. Ulla Moilasen väitöskirjaan (2021) on koottu tietoa myös kupurasolkilöytöjä sisältävistä ruumishaudoista ja työ sisältää muutamien tällaisten hautojen uusia ajoituksia.
Kupurasolkiaineisto karttuu edelleen etenkin metallinetsinnän ansiosta. Löytöaineistoon kuuluu nykyään myös solkimuotoja, joita ei löydy aikaisemmista tyypittelyistä. Tästä syystä tutkimus ristiretkiajan soikeista kupurasoljista vaatisi päivitystä. Tässä jutussa ei käsitellä solkien kääntöpuolten yksityiskohtia, mutta lähdekirjallisuudesta löytyy niihin liittyen runsaasti tietoa.
Ailio A eli nastasolki
Koko: noin 7,1–7,5 x 3,5 cm, Laatokan soljet noin 5,0 x 3,5 cm (Ailio 1922: 13).
Nastasoljissa on uurrekoristelu ja muista soikeista solkityypeistä poikkeava, ulospäin osoittava tappi- eli nastakoristelu, joka muistuttaa hieman pyöreiden kupurasolkien tappikoristelua. Soljen jokaisella reunalla on (useimmiten symmetrisesti) nasta ja keskellä solkea on myös yksi. Soljessa on vinoneliöistä ja kaarevista uurteista muodostuva koristelu.
A-tyypin solkia tunnettiin Ailion (1922: 13–14, 16) aikoihin Inkerinmaalta ja Laatokan eteläpuolelta, mutta sittemmin niitä on löydetty mm. Savosta, Etelä-Karjalasta, Kymenlaaksosta ja Hämeestä (esim. Luoto & Pylkkö 2015: 24; Poutiainen 2010). Myös Ruotsista on kaksi solkea, toinen Gotlannista ja toinen Pohjois-Ruotsista (Poutiainen 2010: 27). Viimeisimpiä A-tyypin solkia on saatu talteen metallinetsinlöytöinä Hämeenlinnasta (KM 40979) ja Tampereelta (KM 39648). Af Hällström (1948: 56) esitti solkityypin esikuviksi Birkasta löytyneitä skandinaavisia solkia, mutta Huurteen (1980) mielestä tyyppi on savolaislähtöinen. Soljen omaleimaisuuden vuoksi on myös esitetty, että se ei kuuluisi muiden itäisten kupurasolkien joukkoon lainkaan (ks. Poutiainen 2010: 27). Ailio piti nastasolkea varhaisena muotona ja ajoitti sen käyttöajan 1000-luvun alkupuoliskolle, af Hällström (1948: 51) yleisesti 1000-luvulle. On kuitenkin huomattava, että muidenkin tyyppien ajoitukset ovat sittemmin nuorentuneet.
Ailio B eli pyöryläsolki
Koko: noin 6,2 x 3,6 cm (Ailio 1922: 16)
Pyöryläsoljet ovat kooltaan melko pieniä. Niissä on seitsemän ympyräkuviota, joiden keskellä on nystyrä ja joita kiertää tasaleveä nauhakuvio (Tomanterä 1994 :38).
Ailio (1922: 16–17) on pitänyt solkityypin esikuvana skandinaavisia solkia. Tomanterä (1994: 38) on ehdottanut, että solkityyppiä olisi voitu valmistaa Mikkelin alueella. Pyöryläsolkia on kaksi kappaletta Tuukkalan kalmistosta (Ailio 1922: 16), yksi Novgorodista ja yksi Hauhon Hahkialasta (Tiilikkala 2014: 18). Karjalan alueelta solkityyppi toistaiseksi puuttuu (Uino 1997: 354). Ailio (1922: 17–18) ajoitti pyöryläsoljet 1000-luvun alkupuolelle, mutta myöhemmän tutkimuksen mukaan kyseessä on noin 1100-luvun puolivälistä 1300-luvun alkupuoliskolle saakka käytetty korumuoto (ks. Tiilikkala 2014: 18).
Ailio C eli eläinsolki
C-tyypin soljissa on skandinaaviseen eläintyyliin pohjautuvaa kuviointia, kuten naamakuvioita ja haarniskoituja käpäliä (Ailio 1922: 19–20; Linturi 1980). Af Hällströmin (1947) mukaan tyyppi on syntynyt Hämeessä skandinaavisten esikuvien pohjalta.
Ailio erotti soljista alla esitellyt alatyypit C1 ja C2, joita hän piti keskenään eri-ikäisinä eläinkuvioissa esiintyvien erojen vuoksi. Nuoremmissa soljissa näkyy aiemmin mainittu koristeaiheiden muuttuminen epäselvemmäksi sekä kupuran kaarevuuden väheneminen (Ailio 1922 :20–21). Linturi (1980) lisäsi C-solkiin useita muita alatyyppejä, joiden perusteina olivat eläinkuvioiden eroavaisuudet sekä soljissa olevat valuvirheet.
C1-tyyppi
Koko: noin 7,1–7,5 x 4,1–4,2 cm (Ailio 1922: 20)
C1-tyyppi on muodoltaan soikea. Koristelu on joissakin tapauksessa kaiverrusmaista, toisissa soljissa kuvioiden reunat eivät ole yhtä teräviä (Ailio 1922: 20). C1-solkia on löydetty useampi kappale mm. Mikkelin Tuukkalasta ja Hämeenlinnan (Kalvolan) Pahnainmäestä (Tomanterä 1994: 39). Saksa (1998: 38) on listannut yhteensä 14 solkea, joista kaksi on löytynyt Karjalasta. Pälkäneeltä on kaksi C1-tyypin löytöä (KM 33311: 40; KM 43637: 1) ja Perniöstä yksi (Kivikoski 1951: 29). Yksi tyypin solki tunnetaan myös Suomussalmelta (Hakamäki 2018: 177–178) ja yksi tyyppiä muistuttava solki on löytynyt Virosta (Luik 1998: 7).
Ailio ajoittaa C1-solkien synnyn skandinaavisten esikuvien perusteella 900-luvulle ja käytön 1000-luvulle saakka (Ailio 1922: 22). Samaan käyttöajan päättymisajankohtaan päätyi myös af Hällström, yhtä solkimuunnostyyppiä lukuun ottamatta (af Hällström 1948: 51–53). Pahnainmäen hauta ajoittuu kuitenkin kontekstinsa perusteella todennäköisesti aikaisintaan 1100-luvulle (Moilanen 2021: 157). C1-tyypin solkia sisältänyt ruumishauta Valkeakosken Kiiliässä on myös mahdollisesti ristiretkiaikainen (Moilanen 2021: 194).
C2-tyyppi
Koko: noin 8,4–9,3 x 5,0–5,6 cm (Ailio 1922: 21)
C2-tyypin solki on päistään teräväreunainen. Kuviointi voi olla litteämpi ja heikommin erottuva kuin C1-soljissa (Ailio 1922: 21). C2-solkia on löydetty useita Mikkelin sekä Kurkijoen ja Räisälän seuduilta (Kivikoski 1951: 29; Tomanterä 1994: 40), Karjalasta niitä on ainakin 23 kappaletta (Saksa 1998: 38). Yksi C2-tyypin solki tunnetaan Salon Halikosta (Mikkola 1999: 43) ja yksi metallinetsinlöytönä Rymättylästä. Ailio ajoitti solkityypin 1000-luvun alkupuolelta 1100-luvun alkuun (Ailio 1922: 28), mutta myöhemmin tehtyjen radiohiiliajoitusten perusteella solkia on 1300-luvulle ajoittuvista haudoista (Laakso 2016: 225).
Ailio D eli akantussolki
Koko: noin 9,1–9,5 x 5,3–5,6 cm (Ailio 1922: 28)
Akantussoljen koristelutyyli on kaiverrusmainen ja sen kuvioaiheiden asettelu liittyy Ailion mukaan läheisesti eläinsolkiin. Soljen peruskuvio onkin samankaltainen kuin eläinsoljissa, erityisesti tyypissä C2, mutta pääkuvioiden välissä esiintyy kiemuraisia kasviaiheita. Tyypin nimitys on peräisin akanttien kasvisuvun (Acanthus) lehtiä esittävästä taiteesta. Soljen keskellä hahmottuu tunnistamista helpottava X-kuvio.
Akantussolkia on löydetty Saimaan alueelta ja myös Länsi-Suomesta, mm. Pomarkusta (Ailio 1922: 28–29; Kivikoski 1951: 29; Tomanterä 1994: 41). Karjalan alueelta niitä on ainakin 15 kappaletta, osa polttohaudoista (Saksa 1998: 39). Ailio on pitänyt akantussolkia lyhytikäisenä tyyppinä ja ajoittanut soljet 1000-luvun lopulle (Ailio 1922: 31), mutta Linturi (1980: 107) pitää tyyppiä osittain C-tyyppiä nuorempana (käyttöaika n. 1150–1250 jaa.). Nykyään solkityyppi ajoitetaan pääasiassa ristiretkiaikaiseksi, ja sitä tunnetaan myös joistakin keskiaikaisista konteksteista (ks. Laakso 2016: 226).
Ailio E eli Rokosinan solki / af Hällströmin Hauhon ryhmä
Tämän solkityypin ensimmäinen edustaja löydettiin Kaukolan Rokosinasta (KM 2535:2), mistä syystä sitä nimitettiin aluksi Rokosinan soljeksi. Myöhemmin tyyppiä on löydetty useita kappaleita Hämeestä, minkä vuoksi af Hällström (1948: 59–60) nimesi tyypin Hauhon ryhmäksi ja piti hämäläisiä solkia vanhempina kuin Rokosinan löytöä. Läntisimpiin löytöihin kuuluvat Teuvan Lautamäen ruumishaudan soljet (Paloniemi 1958).
E-tyypin soljissa on palmettikuvioita ja eläinsolkien piirteitä (Ailio 1922: 31; Saksa 1998: 41). Keskellä solkea on hannunvaakunamainen kuvio, jonka vaakasuora osa katkeaa ennen keskikohtaa. Saksa (1998: 41) näki tässä voluutin eli joonialaistyyppisen pylvään koristespiraalin. Soljen ylä- ja alareunassa on kolmiomaiset kuviot. Soljet ovat yleensä pienikokoisia. Ailio (1922: 32) on ajoittanut solkityypin 1000-luvun alkupuolelle, mutta Taavitsainen (1990: 91–92) tarkensi ajoitusta 1100-luvulle. Kaksi E-tyypin solkia sisältänyttä ruumishautaa on radiohiiliajoitettu. Hollolan Kirkkailanmäen hauta 5/1978 ajoittuu 14C-analyysien perusteella vuosien 1120–1220 välille (Taavitsainen 1990: 86), ja Hattulan Suontaan hauta vuosien 1050–1150 välille (Moilanen et al. 2022). E-tyypin solkea on irtolöytönä (KM 8370) myös Nastolan Ruuhijärven ristiretkiaikaisesta ruumiskalmistosta (Moilanen 2021: 170). Tomanterä (1998) ei mainitse E-tyyppiä artikkelissaan lainkaan.
Ailio F eli nauhasolki
Nauhasoljissa on kaksiosainen, punottua nauhaa muistuttava koristelu ja ne ovat suippokärkisiä. Soljen reunaosissa on poikkiviivakoristelua. Kuvioiden asettelu on samantapainen kuin länsisuomalaisissa pyöreissä kupurasoljissa, joissa on käärmekoristelu. Tämä puolestaan on saanut vaikutteita viikinkiajan skandinaavisesta eläinornamentiikasta (Ailio 1922: 32–33). Soljet on jaettu neljään eri alatyyppiin (F1–F4), jotka eroavat koristenauhojen leveyden, yksityiskohtien ja peittävyyden osalta.
Useita F-tyypin solkia on löydetty Mikkelistä, jossa niitä on mm. Visulahden haudasta nr 29 (Linturi 1982: 136) ja Tuukkalan haudasta nr 27 (Tomanterä 1994: 41). Tyyppiä on myös Karjalankannakselta, mm. Kaukolan Kekomäestä, jossa soljet ovat kuuluneet lapsen korustoon (Linturi 1982: 137). Yksi F-tyypin solki tunnetaan Turusta (KM 23586) ja yksi Virosta (Luik 1998: 8). Tuoreita F-tyypin solkilöytöjä on mm. Hämeenlinnasta.
Ailio (1922: 37–38) ajoitti soljet 1000-luvulle, mutta af Hällströmin (1948) ja Linturin (1982: 138) mukaan tälle ajoitukselle ei ole perusteita. Linturin mukaan on kuitenkin luultavaa, että nauhasolkia on valmistettu sarjavalmisteisena ainakin kahdessa tai useammassa pajassa, ja niiden valmistusaika on ollut suhteellisen lyhyt. Ajoitusten tarkentaminen vaatisi silti vielä lisätutkimuksia solkien löytökonteksteista.
F1 eli kapeanauhainen solki
Koko: noin 7,7–8,3 x 4,4–5,0 cm tai suurempi (Ailio 1922: 32)
F1-tyypin soljissa on kapeat, toisistaan irrallaan kulkevat, kaksiosaiset nauhakuviot, jotka ovat kuvion eri osissa erilevyisiä. Kuvioiden asettelu on väljä. Soljen reunaosissa on säteittäin ulospäin tehtyä tiheää viivakuviointia, mutta uloin reuna on tasainen. Soljen ylä- ja alareuna ovat terävät. F1 on tavallinen solkimuoto (Ailio 1922: 34) ja sitä tunnetaan mm. Karjalasta, Savosta, Hämeestä ja Pohjanmaalta yksi (Luik 1998: 8).
F2 eli leveänauhainen solki
Koko: noin 8,1–8,2 x 5,0 cm (Ailio 1922: 34)
F2-soljissa on tasaleveä, kahden vierekkäisen, mutkittelevan nauhan muodostama tiivis kuviointi. Kuvioiden väliset tyhjät alueet on täytetty silmäkuvioilla, ympyröillä ja viivoilla. Soljen ulkoreunoja ympäröi säteittäinen viivakoristelu, joka on pidempää ja väljempää kuin F1-tyypissä. Soljen ylä- ja alareuna ovat tylpät. Solkityyppiä on Karjalasta ainakin kolme (Ailio 1922: 34–35).
F3 pienoissolki
Koko: noin 6,1–6,2 x 3,0–3,2 cm (Ailio 1922: 35)
Pienoissolki on ylä- ja alareunastaan teräväreunainen ja nimensä mukaisesti hieman pienempi kuin muut Ailion nauhasoljet. Soljen pinnassa on leveä, kolmen vierekkäisen nauhan muodostama, yksinkertainen punottu kuvio. Reunimmaiset nauhan osat erkanevat muista soljen kärkiä kohti.
F4 eli kahdeksaiskuosinen solki
Koko: noin 6,7–6,9 x 3,5–3,7 cm (Ailio 1922: 36)
Solki on teräväkärkinen ja sen koristelu on leveänauhaista ja muistuttaa hieman köynnössolkea (Ailio J-tyyppi). Keskiosan koristelu muodostuu yhteenpunotuista sydän- ja soikiokuvioista. Keskiosaa ja ulkoreunaa erottaa kuvioton vyöhyke. Soljen ulkoreunat on koristeltu nauhamotiiveilla (Ailio 1922: 36).
Ailio G eli liljasolki
Koko: noin 7,1 x 3,4 cm (Tyrvännön solki; Ailio 1922: 39)
Liljasolki on muodoltaan suippo ja teräväkärkinen. Reunavyöhyke on koristeeton. Soljen keskiosan koristekuvio muodostuu kahdesta toistensa peilikuvana olevasta palmettikuviosta, joka on Ailion mukaan samankaltainen kuin heraldinen lilja (Ailio 1922: 39). Af Hällström on pitänyt liljasolkia Hauhon ryhmän solkien muunnoksina (af Hällström 1948: 60). Solkia on löytynyt pääasiassa Hämeestä (Tomanterä 1994:43), mutta ainakin yksi tunnetaan Viipurin Pyhäjärveltä (Kivikoski 1951: 30).
Ailio on ajoittanut liljasolkien muunnokset 900-luvun lopulta 1000-luvun alkuun Ailio 1922: 41–42) ja af Hällström 1000-luvulle (af Hällström 1948: 55), mutta Taavitsaisen (1990: 95) mukaan ajoitus voi olla aikaisintaan 1100-luku. Solkityypin sisältänyt Hämeenlinnan (Kalvolan) Urheilukentän hauta on todennäköisesti ristiretkiaikainen (Moilanen 2021: 159), mikä myös puhuu nuoremman ajoituksen puolesta.
Ailio H eli rapusolki
Koko: noin 7,7 x 4,5 cm tai suurempi (Ailio 1922: 43)
Vaikka soljen keskiosasta tulee mieleen ravunkuori, ei kuviointi Ailion (1922: 45–46) mukaan esitä rapua vaan edustaa kasviornamentiikkaa. Kuvioinnissa on myös liljasolkien (Ailio G) piirteitä. Rapusoljet ovat hyvin yleinen tyyppi soikeiden kupurasolkien joukossa ja niitä tunnetaan yli sata kappaletta, joista ainakin 50 on löydetty Karjalan alueelta (Saksa 1998: 39). Solkia on löytynyt mm. Laatokan Karjalasta, Lappeenrannasta ja Ilomantsista (KM 27727). Kolmasosa H-tyypin soljista on löytynyt Mikkelin seudulta (Mikkola & Talvio 2000: 136) ja joitakin on myös Hämeestä, esimerkiksi Hollolan Kirkkailanmäestä ja metallinetsinlöytönä Asikkalasta (KM 43121). Yksi H-tyypin solki on Kempeleestä (Hakamäki 2018: 137) ja yksi Tuusulasta (Kivikoski 1951: 30).
Af Hällströmin (1948) ja Lehtosalon (1966) mukaan nämä soljet ajoittuvat 1100-luvun alkupuoliskolle, mutta käyttöaika saattaa todellisuudessa olla joko tätä nuorempi tai vaihtoehtoisesti pitempi kuin aiemmin on ajateltu. Rapusolkiparin (Lehtosalon luokittelu H1C) sisältänyt Kirkkailanmäen hauta 4/1978 ajoittuu radiohiiliajoituksen perusteella todennäköisimmin vasta 1200-luvun alkuun (Taavitsainen 1990: 93).
Lehtosalo (1966) jakoi H-tyypin soljet koon perusteella kolmeen alaryhmään. Sen mukaan ryhmään H1A kuuluvat alle 77 mm pitkät soljet, joissa esiintyy yksi häränsimäkuviopari. Ryhmään H1B kuuluvat noin 79 mm pitkät ja korkeakupuraiset soljet, joissa on neljä häränsilmäleimaa. Ryhmän H1C muodostavat suuret, yli 83 mm pitkät soljet, joissa on myös neljä häränsilmäleimaa. Lisäksi Lehtosalo jakoi solkia kolmeen ryhmään muodon perusteella: H2A pyöristyväpäiset, H2B lievästi suiponsoikeat ja H2C vahvasti suiponsoikeat soljet. Näistä nuorimpia ovat hänen mukaansa suuret, suippopäiset soljet, jotka kopiointien seurauksena muuttuivat pienemmiksi ja pyöristyneemmiksi. Kaikki H-tyypin soljet eivät kuitenkaan sovi Lehtosalon kategorioihin. Esimerkiksi Uino (1997: 356) listaa neljä tällaista solkea, jotka ovat löytyneet Karjalasta.
Ailio I eli osmonsolki (osmansolmusolki)
Koko noin 6,9 x 3,7 cm (Ailio 1922: 57)
Soljen keskiosassa on kahdesta ristikkäin punotusta nauhalenkistä (soikioista) muodostuva kuvio. Soljen muoto on soikea tai suippopäinen. Kummassakin kärjessä on kaksi osmansolmuaiheesta alkunsa saavaa, toistensa peilikuvana ulospäin kiertyvää spiraalikuviota. Ailion (1922) mukaan I-tyypin solkien koristeaiheet ovat sukua nauhasolkien ja liljasolkien kuvioinneille. Osmonsolki vaikuttaa olevan esinetyyppinä melko harvinainen ja sen levintä on moniin muihin tyyppeihin verrattuna varsin hämäläinen. Kaksi solkea on löytynyt Konginkankaalta (KM 6579:5, KM 6709:1) ja yksi Janakkalasta (Kivikoski 1951: 30). Näiden lisäksi tunnetaan ainakin yksi metallinetsinlöytö Hattulasta (KM 38991: 1). Ailio ajoitti osmonsoljet 1000-luvulle (Ailio 1922: 58), mutta todennäköisesti tyypin ajoitus osuu muiden kupurasolkien tapaan ristiretkiaikaan.
Ailio J eli köynnössolki
Koko: n. 7,2 x 4,2 cm (Ailio 1922: 58)
Solki on teräväkärkinen. Leveistä nauhamaisista kiemuroista koostuva kuviointi (ikäänkuin kaksi vastakkaista, toistensa lomassa olevaa S-kirjainta) muistuttaa hieman viikinkiajan hopeakoristeisissa keihäänkärjissä tavattavaa eläinornamentiikkaa. Ylä- ja alareunassa kuviot muodostavat kaksi silmukkaa. Keskuskuvion ympärillä kiertää helminauhamainen kuvio (Ailio 1922: 59). Köynnössolkia on löydetty mm. Mikkelistä, Tuuloksesta ja Konginkankaalta (Tomanterä 1994: 46) sekä yksi Räisälästä (Uino 1997: 356). Janakkalan Makasiininmäestä löytynyt, köynnössoljen sisältänyt kahden aikuisen ja yhden lapsen yhteishauta (1/1948) on radiohiiliajoitettu noin vuosien 1156–1231 väliin (Moilanen 2021: 164).
Ailio K eli spiraalisolki
Koko: n. 6,6 x 4,1 x 2,0 cm (Ailio 1922: 60)
Spiraalisoljet ovat kooltaan melko pieniä, mikä voi kertoa niiden myöhäisestä valmistusajankohdasta. Soljessa kolme (Räisälän solki; Ailio 1922: 60) tai neljä toisiinsa yhdistettyä spiraalikuviota ja soljen kärjet ovat terävät. Uloin reuna on koristeeton. Spiraalisolkien koristelun esikuvana on pidetty hopeisia filigraanihelmiä. (Ailio 1922: 60–61). Af Hällströmin mukaan kyseessä on F- eli nauhasolkien hämäläinen muunnelma, sillä suurin osa tunnetuista spiraalisoljista on löytynyt Hämeen alueelta (Saksa 1998: 41 ja viitteet). Ailio ajoitti spiraalisoljet 1100-luvulle (Ailio 1922: 61).
L-tyyppi eli ristisolki
Soljen keskellä on ristikuvio ja sen ympärillä kasviornamentiikkaa. Soljen kärkiosissa on kaksi toistensa peilikuvina sisäänpäin kiertyvää spiraalikuviota. Solkityyppi ei vaikuta olleen yleinen, sillä yksi solkipari on löydetty Mikkelin Visulahden haudasta 1 (Tomanterä 1994: 46)
M-tyyppi eli palmettisolki
Palmettisoljessa on kaksi leveää, poikkiviivoilla koristeltua, yhteensulautunutta spiraalikuviota (muistuttavat vastakkaisia S-kirjaimia). Spiraalien väliin jäävässä tilassa on kuviota jatkava liljamainen koriste. Soljen valujälki on tarkkaa. Mikkelin Silvastista on löydetty kokonainen solki ja Kullaalta katkelma (Tomanterä 1994: 47).
Kupurasoljissa riittää vielä paljon tutkittavaa ja solkien päivitetty perustutkimus voisi valottaa keskiajan alkua monin eri tavoin. Ristiretkiajan kupurasoljet kertovat esimerkiksi liikkumisesta sekä yhteyksistä paikkakuntien ja alueiden välillä, pukumuodista ja naisten elämästä. Uusissa tutkimuksissa voisi paneutua myös solkien valmistamiseen ja erilaisiin valmistusperinteisiin.
Katso myös Tunnistusopas: pyöreä kupurasolki
———
Lähteet:
Ailio, J. 1922. Karjalaiset soikeat Kupurasoljet: katkelma Karjalan koristetyylin kehityshistoriasta. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 32: 3.
Hakamäki, V. 2018. Seeing behind Stray Finds. Understanding the Late Iron Age settlement of Northern Ostrobothnia and Kainuu, Finland. Acta Universitatis Ouluensis, B Humaniora 168. University of Oulu, Oulu.
Huurre, M. 1980. Oval tortoise brooches with knob ornaments. Fenno-ugri et slavi. HYAL moniste no 22: 162–170.
Hällström, O. 1947. Lisiä suomalaisten soikeiden kupurasolkien syntyhistoriaan. Suomen Museo LIV: 45–69.
Kivikoski, E. 1951. Suomen rautakauden kuvasto II. WSOY, Porvoo.
Laakso, V. 2016. The Karelian Culture after the Crusade Period. Teoksessa: Uino, P. & Nordqvist, K. (Toim.), New Sites, New Methods. Proceedings of the Finnish-Russian Archaeological Symposium Helsinki, 19-21 November, 2014. Iskos 21: 223–228.
Lehtosalo, P-L. 1966. Rapukoristeisten solkien ajoituksesta. Suomen Museo 1966: 22–39.
Linturi, E. 1980. Ristiretkiajan soikeat eläinkoristeiset kupurasoljet. Pro gradu -työ. Helsingin yliopiston arkeologian laitos: Helsinki.
Linturi, E. 1982. Nauhasoljet. Teoksessa: Edgren, H. & Uino, P. (Toim.), Studia Minora. Professori emerito Carolo Fredrico Meinander die Caroli MCMLXXXII gratia dedicaverunt discipuli. HYAL moniste no 29: 130–144. Helsinki.
Luik, H. 1998. Ovaalsõled Eestis – Importesemed mitmest piirkonnast. Estonian Journal of Archaeology 1998(2): 3–20.
Luoto, J. & Pylkkö, I. 2015. Metallinpaljastintoimintaa Ruokolahdella 2009–2010. Arkeologia Suomessa – Arkeologi i Finland 2009–2010: 24–30.
Mikkola, E. 1999. Halikonjokilaakson rautakautiset muinaisjäännökset eli inventoinnin ihmeellinen maailma. Muinaistutkija 1/1999: 39−50.
Mikkola, E. 2009. The Mikkeli Tuukkala cemetery – The 2009 excavations and new interpretations. Fennoscandia archaeologica XXVI (2009): 177–185.
Mikkola, E. 2019. Mikkelin Tuukkalan ruumiskalmiston ajoitus. Teoksessa: Niukkanen, M. & Perälä, S. (Toim.), Monttu auki – arkeologisia kenttätutkimuksia II: 58–77. Museoviraston julkaisuja, 12, Museovirasto.
Mikkola, E. & Talvio, T. 2000. A Silver Coin Hoard from Orijärvi, Kihlinpelto in Mikkeli Rural Commune, Province of Savo, Eastern Finland. Fennoscandia archaeologica XVII: 129−138.
Moilanen, U. 2021. Variations in Inhumation Burial Customs in Southern Finland (AD 900–1400): Case studies from Häme and Upper Satakunta. Annales Universitatis Turkuensis, Hum. B. Tom. 555. University of Turku, Turku.
Moilanen, U., Kirkinen, T., Saari, N. J., Rohrlach, A. B., Krause, J., Onkamo, P., & Salmela, E. 2022. A Woman with a Sword?–Weapon Grave at Suontaka Vesitorninmäki, Finland. European Journal of Archaeology, 25(1): 42−60. https://doi.org/10.1017/eaa.2021.30
Paloniemi, M. 1958. Teuva Kirkonkylä Lautamäki. Rautakautisen kalmiston kaivaus. Tutkimusraportti, Museoviraston arkisto.
Poutiainen, H. 2010. Polttohauta ja nastasolki – rautakautisia inventointilöytöjä Pälkäneeltä ja Sääksmäeltä. Pirkan maan alta, 11: 25–33.
Puolakka, H-L. 2019. Anomaliana aineistossa : polttohautaukset myöhäisrautakautisissa ruumiskalmistoissa Suomen ja Karjalankannaksen alueella. Pro gradu -tutkielma, Oulun yliopisto.
Saksa, A. I. 1998. Rautakautinen Karjala. Muinais-Karjalan asutuksen synty ja varhaiskehitys. Studia Carelica Humanistica 11. Joensuun yliopistopaino: Joensuu.
Saksa, A. I. 1990. On the study of ancient Karelian craft centres. Iskos 9: 69−73.
Schvindt, T. 1892. Tietoja Karjalan rautakaudesta ja sitä seuraavilta ajoilta Käkisalmen kihlakunnan alalta saatujen löytöjen mukaan. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 13.
Taavitsainen, J-P. 1990. Ancient Hillforts of Finland: problems of analysis, chronology and interpretation with special reference to the hillfort of Kuhmoinen. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 94. Helsinki.
Tiilikkala, J. 2014. Rautakauden asutuksesta historiallisiin kyliin. Suomen Museo 121: 9−30.
Tomanterä, L. 1994. Mikkelin pronssit. Teoksessa Lehtinen, L. & Nousiainen, P. (toim.), Kalmistojen kertomaa (s. 35−50). Mikkeli: Savonlinnan maakuntamuseo & Suur-Savon museo.
Uino, P. 1997. Ancient Karelia. Archaeological studies. Muinais-Karjala. Arkeologisia tutkimuksia. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 104. Helsinki.
Wessman, A. 2016. Women along the river banks: New iron age finds from Espoo. Teoksessa Harjula, J., Helamaa, M., Haarala, J. & Immonen, V. (Toim.), Mankby: A deserted medieval village on the coast of southern Finland (s. 17−29). Suomen keskiajan arkeologian seura – Sällskapet för medeltidsarkeologi i Finland. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXII.
Ågren, J. 1998. Rapusolkien ja soikeiden kupurasolkien ornamentiikka ja vaikutteet. Pro gradu -tutkielma, Taidehistoria Jyväskylän yliopisto.
KALMISTOPIIRI 