Sotilashautojen jäljillä metallinilmaisimin

FM Ulla Moilanen – Turun yliopisto

Turun työväenopistossa järjestettiin syyslukukaudella 2014 arkeologivetoinen metallinilmaisinharrastajille suunnattu kurssi, joka oli Suomessa ensimmäinen laatuaan. Kurssilla käytiin läpi harrastukseen liittyviä hyviä käytäntöjä ja lainsäädäntöä sekä Suomen esihistoriaa. Kurssi päättyi marraskuussa maastoharjoitukseen, jonka tarkoituksena oli opettaa löytöjen asianmukaista talteenottoa ja löytökontekstin havainnointia. Samalla metallinilmaisinkartoitus toimi tutkimuksena, jonka toivottiin tuovan lisätietoa Suomen sodan aikaisista Lemun taistelun tapahtumista. Myös taistelussa kaatuneiden sotilaiden hautapaikan paikantamista yritettiin (Moilanen 2014).

Kesäkuussa 1808 Kaarinan Lemussa käytiin kaksipäiväinen Suomen sodan taistelu, jonka kulku tunnetaan historiallisten lähteiden perusteella hyvin. (Katso Suomen sodan taustoista ja Lemun taistelun kulusta Ylen elävästä arkistosta.) Lemun taistelupaikka sijoittuu laajalle Ala-Lemun kartanon ja Härkähaan väliselle viljelykäytössä olevalle peltoalueelle, eikä sitä ole merkitty valtakunnalliseen muinaisjäännösrekisteriin. Laajat taistelupaikat ovat muinaisjäännöksinä vaikeasti määritettävissä olevia, mutta vaikka kohde ei olisikaan muinaisjäännösrekisterissä, muinaismuistolaki rauhoittaa sen samalla tavalla kuin muutkin yli sata vuotta vanhat kohteet. Niihin ei saa kajota ilman asianmukaista lupaa, joten metallinilmaisinkartoitukselle haettiin tutkimuslupa Museovirastosta.

Joidenkin arvioiden mukaan Lemun taistelussa kaatui noin 400 sotilasta, mutta todenmukaisempi arvio on pienempi: ruotsalaisten ja suomalaisten joukoista kaatui kenties vain 59 miestä ja venäläistappiot nousivat yhteensä 291 henkilöön (Lappalainen et al. 2008: 121). Tämä luku sisältänee kuitenkin myös vangeiksi joutuneet. Kaatuneet on mahdollisesti haudattu yhteen tai useampaan joukkohautaan taistelupaikan lähistölle, mutta ainakin osa sotilaista on voitu kuljettaa muualle haudattavaksi. Kaatuneiden hautapaikan sijaintia on yritetty selvittää myös vuoden 2003 muinaisjäännösinventoinnin yhteydessä, mutta siinä ei ole onnistuttu (Anttila/TMM).

Teoksessa Suomen kartanot ja suurtilat I (Jutikkala & Nikander (1941: 192) sotilashautojen kerrotaan sijaitsevan Yli-Lemun kartanon puistossa. Joidenkin kertomusten mukaan puistikossa olisi 1900-luvun alussa sijainnut rautaristejä upseerien hautojen merkkeinä. Marja Anttila (2003: 1) kehottaa kuitenkin suhtautumaan kertomuksiin hautojen sijainnista lähdekriittisesti. Peruskallio on Lemussa monin paikoin lähellä maan pintaa, eikä sopivia paikkoja haudoille ole ollut runsaasti. Kirjallisten lähteiden mukaan hautojen sijoittelu onkin ollut melko sattumanvaraista (Karttunen 1932: 239).

Hautojen löytymistä metallinilmaisimen avulla pidettiin epätodennäköisenä, mutta ei kuitenkaan mahdottomana, sillä kirjallisten lähteiden mukaan haudat eivät ole olleet kovin syviä (Karttunen 1932: 239). Sekundäärinen kajoaminen hautoihin on mahdollisesti myös voinut nostaa esineistöä (esimerkiksi nappeja) lähelle maan pintaa. On nimittäin melko tavallista, että taistelupaikkojen läheisyydessä olleita hautauksia on siirretty myöhemmin muualle tai niitä on kaiveltu metalliesineiden löytämisen toivossa (Niukkanen 2009: 90).

Sotilashaudoista ei metallinilmaisinkartoituksessa tehty havaintoja. Talteen saatu löytömateriaali oli pääosin modernia (esim. tehdasvalmisteisia nauloja ja piikkilankaa) ja sitä löytyi melko vähän. Löytojen kaivamisen yhteydessä havaittiin yksi vuohen tai lampaan jalan luu. Hakamaalta saatiin talteen myös yksi suurehko kappale sulanutta lyijyä, joka saattaa olla resentti tai liittyä taistelun aikaiseen ammusten valamiseen. Kartoitettava alue oli melko laaja, eikä sitä pystytty yhden päivän aikana käymään läpi niin perusteellisesti kuin ehkä olisi ollut tarpeen.

Metallinilmaisinharrastus on viime vuosina kasvattanut suosiotaan runsaasti. Harrastusta säätelee joukko lakeja (muinaismuistolaki, löytötavaralaki ja rikoslaki). Lainsäädännön tuntemisen lisäksi harrastajalla olisi hyvä olla perustietoa maamme menneisyydestä. Metallinilmaisinharrastuksen ei koskaan tulisi olla pelkkää aarteenmetsästystä, sillä esineistöä tärkempi on aina ehjä löytökokonaisuus, johon kuuluu esineistön lisäksi paljon muuta. Metallinilmaisinharrastajien ansiosta on saatu tietoa monista aikaisemmin tuntemattomista muinaisjäännöksistä, mutta hallitsematon piipparointi uhkaa muinaisjäännösten säilymistä. Vastuullinen harrastaja noudattaa lakia ja lopettaa kaivamisen heti vanhaa esineistöä löytäessään, ilmoittaa välittömästi löydöstään joko Museovirastoon tai lähimpään maakuntamuseoon, eikä palaa enää uudestaan samalle löytöpaikalle metallinilmaisimen kanssa. Ehkäpä ”Janakkalan miekkamiehen” myötä entistä useammalle on tullut selväksi, että suurimman kunnian saa se, joka malttaa jättää löydöt paikoilleen maasta nostamisen sijaan. Opastusta asialliseen harrastamiseen löytyy Museoviraston sivuilta.

Käytetyt lähteet:

Anttila, M. 2003. Kaarina Lemunniemi Muinaisjäännösinventointi 2003. Inventointiraportti. Turun maakuntamuseon arkisto.

Jutikkala, E. & Nikander, G. (toim.) 1941. Suomen kartanot ja suurtilat II. Helsinki

Karttunen 1932. Lemun verinen päivä isoäidin kertomana. Hakkapeliitta 1932/8: 237-239.

Lappalainen, J.T., Ericson Wolke, L. & Pylkkänen, A. 2008. Suomen sodan historia 1808-1809. SKS:n toimituksia 1200.

Moilanen, U. 2014. Kaarina, Yli-Lemun kartano Metallinilmaisinkartoitus 8.11.2014. Tutkimusraportti. Museoviraston arkisto.

Niukkanen, M. 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset. Tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3.