Ossuaari tai ossuaario (lat. ossuarium) tarkoittaa luuarkkua tai -kokoelmaa, johon on kerätty vainajien luita säilytettäväksi pehmytkudosten maatumisen jälkeen. Ossuaario voi olla uurna, arkku, tai kokonainen rakennus. Yhteistä kaikille on se, että niiden sisältämät luut ovat toissijaisessa säilytyspaikassa ruumiin alkuperäiseen hautapaikkaan nähden.
Luiden sekundaarikäsittelyä ja ossuaarioihin keräämistä on esiintynyt eri aikoina useissa eri kulttuureissa, esimerkiksi Pohjois- ja Etelä-Amerikan intiaaneilla ja juutalaisilla. Ajanlaskun alun tienoilla seemiläisten kansojen keskuudessa uskottiin sielun siirtyneen tuonpuoleiseen vasta pehmytkudosten maaduttua, joten luiden puhdistaminen ja luuarkkuun siirtäminen merkitsi suruajan päättymistä. Laajat historiallisen ajan ossuaariot ovat kuitenkin usein käytännön sanelemia, ja niihin liittyvät merkitykset kumpuavat erilaiselta pohjalta kuin muissa, varhaisemmissa kulttuureissa. Väkiluvun kasvaessa ja pitkään käytössä olleiden hautausmaiden täytyttyä on vanhojen hautojen sisältämiä luita kerätty luukuoppiin tai -huoneisiin lähes kaikkien kristillisten kirkkojen hautausmailta keskiajalta lähtien. Tällaisia sekundaarisia luukokoelmia on tutkittu arkeologisesti myös Suomessa, esimerkiksi Pälkäneen rauniokirkolla ja Iin Vanhan Haminan kirkkomaalla.
Keski-Euroopassa katolisen kulttuurin piirissä on sekä kirkollisia että maallisia ossuaarioita, jotka ajoittuvat pääasiassa 1500–1800-luvuille. Ensiksi mainittuihin kuuluvat ns. memento mori –kappelit. Niihin kerättiin tavallisen väestön luita, joita saatettiin myös käyttää sisustuksessa ja taiteellisissa asetelmissa. Pyhimyskultista eroten luukappeleissa oli tarkoitus kunnioittaa sekulaareja ihmisjäännöksiä, sillä tämän katsottiin ilmaisevan uskoa ikuiseen elämään. Ossuaarioiden tarkoitus oli myös muistuttaa ihmisiä kuolevaisuudesta ja tuonpuoleisesta. Luuhuoneiden seiniin kaiverrettiin tekstejä, joiden tarkoitus oli tehdä vaikutus ja kannustaa ihmisiä kääntymykseen. Rooman Santa Maria della Conceziona dei Cappuccinin ossuaarion seinässä lukee kolmella kielellä: ”Mitä olet nyt, me olimme kerran. Mitä me olemme nyt, tulet sinäkin olemaan.” Espanjan Valladolidissa sijaitsevassa Santa Maria de Wamban ossuaariossa on puolestaan teksti: ”Kuten näet itsesi nyt, näin minäkin kerran. Kuten näet minut nyt, tulet itsesikin näkemään. Kaikki päättyy tähän. Ajattele sitä, etkä lankea syntiin”.
Sekulaarien ossuaarien esikuvana on pidetty Pariisin katakombeja. Pariisin katakombit on Rooman katakombien mukaan nimetty ossuaario, jonka täyttäminen aloitettiin 1700-luvun lopussa Les Innocentsin hautausmaan luilla. Les Innocents oli ollut käytössä jo ennen 1000-lukua, ja täyttymisen vuoksi se alkoi olla epähygieeninen paikka. Useiden valitusten jälkeen valtioneuvosto kielsi hautausmaan käytön marraskuussa 1785 ja määräsi sen tyhjennettäväksi. Luiden säilytyspaikaksi valikoitui kaupungin läheisyydessä sijaitseva hylätty, maanalainen kivilouhos. Usean vuoden ajan luita siirrettiin yöaikaan kulkueissa, joihin liittyi kirkollisia seremonioita. Les Innocentsin lisäksi katakombeihin kuljetettiin Pariisin muiltakin hautausmailta yhteensä miljoonien yksilöiden luita. Katakombit herättivät uteliaisuutta, ja jo ensimmäisten vuosien aikana kuninkaalliset ja hoviväki kävivät tutustumassa paikkaan. Romantiikan aikakauden tunteita ja mielikuvitusta korostanut ilmapiiri vahvisti ihmisten kiinnostusta suuriin luukokoelmiin, ja niin Pariisin katakombit avattiin yleisölle vuonna 1874. Sekulaareja ossuaarioita on tehty myöhemmin myös taistelujen jälkeen, esimerkiksi Douamontiin Verdunin taistelun jälkeen 1916.
Vaikka luuhuoneet eivät sisällä kokonaisia luurankoja, ja yksilöiden tutkiminen niistä on mahdotonta, voi ossuaarioiden sisältämien luiden avulla tutkia tietyn populaation terveyttä ja elämäntapaa pitkän ajan kuluessa. Valladolidin keskiaikaisen Santa Maria de Wamban luostarin ossuaario sisältää 1400–1600 -luvuilla eläneiden Wamban kyläläisten luita. Ossuaarion luujäännösten tutkimuksilla on saatu lisätietoa keskiaikaisesta elämästä Valladolidin provinssissa. Ensimmäisiä tutkimuksia Wambassa tehtiin jo 1950-luvulla, ja sittemmin osa luista siirrettiin Madridiin, jossa ne olivat antropologian opiskelijoiden käytössä. Tutkimusten mukaan Wamban ossuaarion luista noin 60 % kuuluu miehille. Nivelten kulumat ja nivelsairaudet ovat olleet yleisiä, ja luissa näkyy myös todennäköisesti hevosella ratsastamisesta aiheutuneita kulumia sekä onnettomuuksissa syntyneitä vammoja.
Bratislavan Pyhän Jaakobin kappelin ossuaariosta on tutkittu 500 keskiajalla eläneen yksilön pitkien luiden leesioita. Osteologisissa tutkimuksissa luissa on havaittu infektoita, kulumia, traumoja ja viitteitä sairauksista. Yläraajojen luissa näkyy merkkejä raskaasta työstä ja painavien taakkojen kantamisesta, mikä sopii yhteen väestön harjoittaman maanviljelyn ja kalastuksen kanssa.
Joskus luukokoelmien sisältämät yksittäistapaukset kertovat perinnöllisistä sairauksista. Eräässä eteläsaksalaisesta 1400–1800-luvuille ajoittuvasta ossuaariosta löytyneessä nuoren henkilön kallossa on havaittu hemifakiaalinen mikrosomia, joka on kasvojen rakenteisiin vaikuttava synnynnäinen kehityshäiriö. Mikrosomia näkyy kasvojen epäsymmetriana, jonka mahdollisena aiheuttajana pidetään kromosomi 14:n geenivirheestä johtuvaa Goldenharin oireyhtymää.
Vuonna 1578 Roomasta löydettiin maanalaisia katakombeja, joiden uskottiin sisältävän tuhansien varhaiskristillisten marttyyrien jäännöksiä. Näiden oletettujen pyhimysten luurankoja kuljetettiin 1700-luvulla saksankielisten maiden katolisiin kirkkoihin korvaamaan reliikkejä, joita oli tuhottu protestanttisen reformaation yhteydessä. Luurangot, jotka tunnettin ”katakombipyhimyksinä” puettiin peruukkeihin, kruunuihin, kultaan, jalokiviin ja haarniskoihin. Oletettujen pyhimysten tarkoituksena oli muistuttaa uskovia siitä rikkaudesta, joka heitä kuoleman jälkeen odotti.
Vaatetettuja luurankoja pidettiin siunauksena paikalliselle yhteisölle, ja niiden sekä luukappelien vainajien kunnioittamisella ja rukoilulla haluttiin varmistaa heidän apunsa. Napolissa palvelusten pyytäminen vainajilta jatkui 1900-luvulle saakka. Ossuaarioita ja ”katakombipyhimyksiä” ympäröivässä kultissa oli kuitenkin paljon maallisia piirteitä, joita katolinen kirkko ei hyväksynyt. Luille osoitetuilla rukouksilla yritettiin esimerkiksi saada vainajia paljastamaan oikeita lottonumeroita. Monet luukappeleista suljettiinkin 1900-luvun puolivälissä. Asenteiden muutoksen lisäksi vaatetetuille luurangoille rukoilun muodista poistumiseen vaikutti 1800-luvulta lähtien lisääntynyt epäilys reliikkien alkuperästä ja aitoudesta. Italialainen arkeologi Giovanni Battista de Rossi teki 1800-luvulla tutkimuksia Rooman katakombeissa ja totesi suurimman osan haudoista ajoittuvan Konstantinuksen aikakautta nuoremmiksi. Toisin sanoen suurin osa katakombien luurangoista oli peräisin kristittyihin kohdistuneiden vainojen jälkeiseltä ajalta, joten ne eivät voineet kuulua marttyyreille.
Monet luukokoelmista ovat säilyneet kaikille avoimina vierailukohteina. Vaikka osalle nykykävijöistä ossuaario voi olla kuriositeetinomainen nähtävyys, on luuhuoneiden ja -kirkkojen kuvattu myös mahdollistavan emotionaalisen vuorovaikutuksen. Ossuaariot toimivat myös tietyn aikakauden piirteitä ja ilmiöitä kuvastavina historiallisina muistomerkkeinä. – FM Ulla Moilanen, Turun yliopisto
Lisää kuvia (galleria aukeaa klikkaamalla):
Käytetyt lähteet:
Ferguson, E. 2003. Backgrounds of Early Christianity. Third Edition. Eerdmans Publishing Co.
Hallam, E. 2012. Articulating bones: an epilogue. Journal of Material Culture. Dec. 2010 vol. 15, no 4: 465-492.
Koudounaris, P. 2011. The empire of death: a cultural history of ossuaries and charnel houses. Thames & Hudson.
Koudounaris, P. 2013. Heavenly Bodies: Cult Treasures & Spectacular Saints from the Catacombs. Thames & Hudson.
Koudounaris, P. 2015. Memento Mori: The Dead Among Us. Thames & Hudson.
Mansicova, S. & Benus, R. 2001. The health status and lifestyle of historic Bratislava inhabitants: I. Pilot study of long bone lesions from gothic part (XVth-XVIIIth cent. AD) of the ossuary in St. Jacob Chapel (Bratislava, Slovakia). Anthropologie vol. 39, no 1: 63-68.
Moilanen, U. 2015. Terveyttä ja taikuutta – Luukuoppa ja kaiverrettu reisiluu Pälkäneen rauniokirkolta. Pirkanmaan alta 14. Arkeologisia tutkimuksia. (tulossa)
Panzer, S. et al. 2008. Radiological evidence of Goldenhar syndrome in a paleopathological case from a South German ossuary. HOMO – Journal of Comparative Human Biology. Vol. 59, Issue 6, 20 December 2008: 453–461
Quigley, C. 2001. Skulls and Skeletons: Human Bone Collections and Accumulations. McFarland & Company, Inc.
Trinkaus, K. Maurer 1984. Mortuary Ritual and Moruary Remains. Current Anthropology 25 no 5 (1984): 674-679.
Ubelaker, D.H. & Ripley, C.E. 1999. The Ossuary of San Francisco Church, Quito, Ecuador: Human Skeletal Biology. Smithsonian Contributions to Anthropology No. 42. Smithsonian Institution Press.
Walter, T. 2013. Eighteen ways to view a dead body. Venbrux, E., Quartier, T., Venhorst, C., Mathijssen, B. (Eds.) Changing European Death Ways: 71-84. Lit Verlag, Münster.
KALMISTOPIIRI 