Pernarutto 1700-luvun Suomessa

Kaisa Kyläkoski

Kun syksyn 2001 WTC-lentokoneiskun jälkeen Yhdysvalloissa lähetettiin kirjeitse pernaruton (eng. anthrax) bakteeri-itiöitä, synnytettyä pelkoa piti hallita täälläkin ja Yleisradio kirjoitti verkkosivullaan: “Suomessa pernarutto luokitellaan eläintaudiksi, eikä ihmistartuntoja ole koskaan raportoitu”. Aivan näin suojassa suomalaiset eivät kuitenkaan pernarutolta ole olleet. Tauti tarttuu ihmisiin eläimistä ja modernilla ajalla ainakin vuonna 1935 kuollutta lehmää käsitellyt teurastaja sairastui ja kuoli itsekin. 

Pidempää aikaväliä tarkastellen teurastaja ei ole yksittäistapaus Suomen historiassa, jossa aikaisempina vuosisatoina ihmiset elivät lähemmässä yhteydessä eläimiin. Ihmiset olivat myös täysin riippuvaisia eläimistä, joten pernaruttoepidemiat vaikuttivat yhteisöjen elämään ensisijaisesti karjan joukkokuolemien kautta. Ihmisten keskuudessa epidemioita ei syntynyt, sillä pernarutto ei leviä ihmisestä ihmiseen.

Tartunnan saanut eläin (nauta, hevonen, poro, sika, vuohi tai lammas) kuoli lähes aina. Toisinaan terveeltä näyttänyt eläin kuoli muutamassa minuutissa näkyvinä oireinaan verenvuoto ja kouristukset. Toisinaan kuolema antoi odottaa itseään pari päivää, mutta ei koskaan viikkoa kauempaa. Eläimistä ihmisiin tauti tarttuu sekä ihokosketuksessa että hengitysteiden kautta. Ensiksi mainittu on yleisin (95 %) tartuntatapa, jonka oireet näkyvät ihon paukamina, jotka muuttuivat haavaumiksi, sekä imusolmukkeiden turpoamisena. Nämä tapaukset ovat niin selviä, että niitä voidaan tunnistaa 1700-luvun hautauslistoista, joissa kuolinsyyt määriteltiin oireiden perusteella.

Pohjanmaalta alkuun 

Vasta 1700-luvulta on niin paljon historiallisia lähteitä, että karjatauteja voidaan jäljittää ja eritellä. Pernarutoksi tunnistettavia mainintoja on isonvihan jälkeen 1720-luvulla Savosta, Satakunnasta ja erityisesti Pohjanmaalta, jota tauti vaivasi laajasti 1760-luvun alkuun asti. 

On hyvin mahdollista, että nimenomaan suuren Pohjan sodan liikehdintä on tuonut tai levittänyt tautia Suomeen ja Suomessa. Tosin yksi kokkolalainen yhdisti taudin tulon vasta seuraavaan sotaan ja väitti, ettei seudulla tiedetty pernarutosta mitään ennen vuotta 1743, jolloin etelästä tulleet venäläiset husaarit toivat sen hevosiensa mukana. Tuolloin tauti tappoi hevosia ja karjaa nimenomaan tien varrella olleissa kylissä. Yhteen kylistä pernarutto jäi vuosittaiseksi vaivaksi, mutta Kokkolan kaupunkiin se levisi vasta heinäkuussa 1765 ja tappoi muutamassa päivässä useita hevosia sekä muita eläimiä.

Kokkolalaisen vuonna 1765 esittämää muistitietoa vastaan puhuu kuitenkin arkistoaineisto, joka todistaa varhaisemmasta esiintymisestä. Pohjanmaan maaherralle kertyneiden tietojen mukaan Oulun eteläisessä voutikunnassa (Pyhäjoki, Kalajoki, Lohtaja, Kälviä, Kokkola, Kruunupyy) kuoli vuosina 1733–1745 pernaruttoon 2 572 hevosta, 875 varsaa, 483 härkää, 2 948 lehmää, 1 622 nuorta nautaa, 3 207 vasikkaa, 14 703 lammasta ja 840 sikaa. Määriä ei valitettavasti voi suhteuttaa mihinkään tilastoon, joka kertoisi kuolleiden eläimen osuuden koko karjasta. Selvää on, että karjaa ei voinut kuolla, jos sitä ei ollut, eikä tauti päässyt leviämään, elleivät eläimet kohdanneet toisiaan. Leviäminen oli siis sekä todennäköisempää että tuhoisampaa karjarikkailla alueilla.

Vaikka määriä ei voi kontekstoida, ne ovat koskettavia, kun ajattelee karjan merkitystä ja arvoa maataloudessa, joka oli ihmisten pääelinkeino. Tervolassa vuonna 1733 pernarutto oli jättänyt eloon hevosista vain kolme. Myös suurin osa lampaista oli tuolloin kuollut. Pahoina pernaruton vuosina 1740-luvun puolivälissä Suur-Lapualla kuoli kahdessa vuodessa 642 hevosta, 1 533 nautaa ja 1 696 lammasta. Kesällä 1752 Tervolan pitäjässä kuoli 36 hevosta, 86 lehmää, 508 lammasta ja kaksi sikaa. 

Pohjanmaan seurakuntien haudattujen listoissa todennäköisesti pernaruttoon kuolleita ihmisiä on ainakin Hausjärvellä (1761, 1762), Munsalassa (1761, 1762) ja Kauhajoella (1778).

Tiedotuspurske 1761

Vuoden 1760 lopussa perustettiin Tukholmassa sanomalehti Inrikes Tidningar, johon kirjoitustaitoiset ja postikonttoriin päässeet ihmiset eri puolilla Ruotsin valtakuntaa saattoivat lähettää tiedotuksiaan. Ensimmäisinä vuosina innostusta kirjoittamiseen riitti ja karjataudit olivat toistuva aihe, sillä Ruotsin puolella kärsittiin karjarutosta ja Suomessa pernarutosta. Vaikka kirjoittajat kertoivat sikin-sokin karjataudista ja -rutosta, monet ymmärsivät, että kyseessä oli kaksi eri tautia. Karjarutto ei 1700-luvulla tullut ollenkaan Suomeen.

Varhaisin suomalaisen karjataudin mainitseva sanoma lähetettiin kesällä 1761 Hämeenlinnasta. Siinä todettiin Hämeeseen saapuneen erityisesti hevosissa levinneen pernaruton, jota vastaan ei osattu antaa muuta neuvoa kuin haudata kuolleet eläimet mahdollisimman nopeasti. Kerrottiin myös Rengosta löytyneestä kuolleesta karhusta, jonka vieressä oli aterianaan ollut kuollut ja tautinen aasi. Toivottavasti renkolaiset olivat ymmärtäneet jättää karhun silleen. Pari vuotta myöhemmin lääketieteen professori Johan Haartman kertoi vastaavasta tapauksesta, jossa karhun löytänyt talonpoika oli nylkenyt turkin irti. Mies kuoli ennen kuin ehti saaliinsa kanssa kotiinsa.

Orivedeltä kirjoitettiin heinäkuun alussa alkaneesta ja kuukauden kestäneestä pernaruttoepidemiasta, joka oli helposti ja uskottavasti yhdistettävissä markkinoihin. Eläimien kuolemat alkoivat markkinoiden jälkeen ja keskittyivät kirkonkylään, jossa markkinat oli pidetty. Kirjoittajan mielestä tautiin syypäänä olivat erityisesti Turusta tuodut hevoset, mutta Orivedellä pernarutto tappoi erityisesti lehmiä, mutta myös joitakin vasikoita sekä vuohia ja sikoja. Hevosiakin sairastui ja niistä osa oli saatu hoidettua puhkomalla turvonneita kohtia ja hieromalla niitä suolalla ja suolaliemellä. Lääkkeeksi oli käytetty myös rahvaan valmistamaa katajaöljyä tai -tervaa.

Messukylässä pernarutto liikkui kesäkuussa ja heinäkuussa 1761. Valitettavasti ei ollut vaikea havaita, että tautisten eläimien kanssa tekemisissä olleet tai “epäterveessä ilmassa oleskelleet” ihmiset sairastuivat. Sanomalehteen kirjoittanut kertoi yli 20 ihmisen kuolleen. Messukylän haudattujen listassa erottuukin iso ryhmä ihmisiä, joille on merkitty kuolinsyyksi “styng”. Havaittu oire ei siis ollut iholla vaan liittyi hengitysteihin, jotka olivat olleet myös tartunnan väylä. Aikalaisen käsitys pahasta ilmasta oli varsin osuva. 

Helpommin hautauslistoista erottuvia iho-oireisiin liittyviä kuolemia on vuosien 1761–62 hautauslistoissa edellä mainittujen Pohjanmaan seurakuntien lisäksi Eräjärvellä, Kiukaisissa, Punkalaitumella, Pälkäneellä, Vampulassa ja Vanajalla.

Kesän 1774 epidemia

Turun ja Porin läänin maaherra lähetti Tukholmaan tammikuussa 1775 yksityiskohtaisen raportin edellisenä kesänä pernaruttoon kuolleista eläimistä. Hevosia oli kuollut 1 062, härkiä 332, lehmiä 1 200, nuoria nautoja 415, lampaita 293, vuohia 246 ja sikoja 195. 

Pernaruttoa esiintyi samana kesänä myös Uudenmaan läänissä. Inrikes Tidningariin kerrottiin heinäkuun lopulla 1774 Karjaalta, että seudulla sekä hevosia että nautoja oli kuollut. Useat taloudet olivat menettäneet kaikki eläimensä. Mitkään kokeillut parannuskeinot eivät olleet auttaneet. Modernia pernaruttotietoa vastaavasti kirjoittaja toteaa osan eläimistä kuolleen hetkessä ja osan päivän päästä. 

Inrikes Tidningarissa julkaistiin myös ote Lohjan kirkkoherra Tomas Pacchaleniuksen kirjeestä. Pitäjässä hevosia ja nautoja oli kuollut 120 sekä näiden lisäksi lampaita, sikoja ja vuohia. Hoitona oli yritetty haudontaa terpentiinillä ja tervalla.

Ihmisten osalta kirkkoherra kuvasi taudin merkkinä ihon rakkulaa tai nyppylää, joka paisui. Esimerkkinä pernaruton nopeasta etenemisestä hän mainitsi Kiviniemen talollisen Johan Hindersson Hakaskyttän. Tässä oli havaittu oireet 22. heinäkuuta ja 25. päivän aamuna mies oli kuollut. Kirkkoherra kirjoitti kirjettään 27. päivänä, jolloin neljä talonpoikaa oli vastaavasti sairaana eikä pappi uskonut heidän tervehtymiseensä. 

Hakaskytän kuolinsyyksi Lohjan haudattujen luetteloon merkittiin sana pestblemma eli ruttorakko. Sama kuolinsyy oli myös lokakuun lopulla haudatulla rusthollarilla. Kolmas todennäköinen pernaruttoon kuollut Lohjalla oli talollinen, jonka kuolinsyyksi merkittiin karjarutto. Sanaa käytettiin samana vuonna yhden vainajan kohdalla myös Sääksmäellä ja viidelle vainajalle Viitasaarella.

Kesän 1774 pernarutto ei siis rajoittunut Turun ja Porin sekä Uudenmaan lääneihin. Syksyn alussa Inrikes Tidningariin kerrottiin Hämeenlinnasta, että pernaruttoon oli kaupungissa ja sen ympäryspitäjissä kuollut nautoja, mutta erityisesti hevosia. Useat tilat olivat jääneet hevosettomiksi, mikä vaikeutti syyskylvön tekoa huomattavasti. 

Lopun alku

Pernaruttoon viittaavaa karjaruttoa kirjattiin ihmisten kuolinsyyksi vielä 1800-luvullakin (Kemi 1801 & 1820, Haukipudas 1820, Rovaniemi 1820, Kisko 1826, Karunki 1827, Hauho 1831). Eläinten pernarutot jäivät kuitenkin paikallisiksi, sillä eristämisen hyödyllisyys oli jo laajasti tiedossa. Kun pernaruttoa havaittiin, viranomaiset antoivat ohjeet lopettaa karjakuljetukset ja haudata kuolleet eläimet nopeasti.

———

Kirjoittaja Kaisa Kyläkoski on väitöskirjatutkija, joka tutkii Inrikes Tidningariin lähetettyjä kirjoituksia.

Lähteet

Hiski-tietokanta, Suomen sukututkimusseura

Inrikes Tidningar.

• Tawastehus, den 14 Julii. Inrikes Tidningar 30.7.1761
• Orihwesi Sockn i Björneborgs Lähn, den 9 augusti. Inrikes Tidningar 27.8.1761
• Mässuby Sockn i Finland, den 31 Augusti. Inrikes Tidningar 17.9.1761
• Gl. Carleby, den 11 September. Inrikes Tidningar 31.10.1765
• Karis i Nyland, d. 25 Julii. Inrikes Tidningar 8.8.1774 
• Utdrag af et Bref ifrån Probsten Pacchalenius i Lojo Sockn, dat. d. 27 Julii. Inrikes Tidningar 25.8.1774
• Tawastehus, d. 23 August. Inrikes Tidningar 5.9.1774

Sidenbladh, Elis. Sällsamma händelser i Sverige med Finland åren 1749–1801 och i Sverige åren 1821-1859 ur uppgifter af prästerskapet. P. A. Nordsted & söner 1908, 62–70

Sarhimaa, Johanna. Mikä on pernarutto? Yle Uutiset 29.10.2001, päivitetty 4.6.2008 https://yle.fi/a/3-5113665

Urjalalainen teurastaja kuoli pernaruttoon. Forssan lehti 25.11.1935

Kirjallisuus

Pernarutto. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos https://thl.fi/fi/web/infektiotaudit-ja-rokotukset/taudit-ja-torjunta/taudit-ja-taudinaiheuttajat-a-o/pernarutto 

Soininen, Arvo M. Vanha maataloutemme. Maatalous ja maatalousväestö Suomessa perinnäisen maatalouden loppukaudella 1720-luvulta 1870-luvulle. Historiallisia tutkimuksia 96. 1974, 220–222

Widenberg, Johanna. Den stora kreatursdöden. Kampen mot boskapspest och mjältbrand i 1700-talets svenska rike. Carlssons 2017