Hautaustavat esiroomalaisella rautakaudella (500 eaa. – 0)

HuK Anu Soikkeli-Jalonen & Emmi Oksanen – Turun yliopisto

Pronssikautta seuraava rautakausi alkaa Suomessa noin 500-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Vanhin rautakauden periodi on esiroomalainen rautakausi, joka ajoittuu noin vuodesta 500 eaa. ajanlaskun alkuun saakka. Aikakauden hautaukset ovat olleet enimmäkseen esineettömiä röykkiöhautauksia, joten hauta-antimista tiedetään tämän vuoksi melko vähän. Röykkiöhin on tehty sekä ruumis- että polttohautauksia.

Aiemmin ajateltiin tunnettujen hautojen ja esinelöytöjen puuttuessa koko rannikon autioituneen rautakauden alussa. Morbynkeraamiset asuinpaikat ovat kuitenkin merkkinä asutuksen jatkuvuudesta, ja myös rannansiirtymän avulla ajoitettuna pronssikaudella alkanut röykkiöhautaus jatkui esiroomalaiselle rautakaudelle. Rannikolta ja Kokemäenjoen suusta tunnetaan esineellisiä röykkiöhautoja, joissa esineistö ajoittuu esiroomalaiselle rautakaudelle. Joistain raunioista on löytynyt esineiden sijasta keramiikkaa.

Esineiden laittaminen mukaan hautoihin yleistyy vasta esiroomalaisen ajan lopussa ja vanhemmalla roomalaisajalla (0-200 jaa.). Ajanlaskun alun tienoilla hautoihin ilmaantuu uusia esinemuotoja, jotka kertovat kontakteista Suomenlahden eteläpuolelle. Tyypillinen esiroomalaisen ajan hautaesineistö on myös voinut olla valmistettu orgaanisesta aineksesta, kuten luusta ja puusta, joka sittemmin on maatunut. Esimerkiksi orgaaniset astiat ovat voineet olla olennainen osa hautausrituaaleja. Lavansaaren Suursuonmäen esiroomalaisista röykkiöistä löytynyttä hartsia on pidetty tuohesta valmistettujen hautauurnien koivuntuohitervaisina tiivisteinä (Reunanen et al. 1993).

Morbyn keramiikkaa ja rautainen tappikirves, jotka löytyivät Olof af Hällströmin tekemissä hautaröykkiön kaivauksissa Raaseporin (Pohjan) Järnvikin Kohagenista 1948. Röykkiön löytömateriaali oli selvästi esiroomalaiseen rautakauteen ajoittuvaa, ja se olikin osaltaan todistamassa sen puolesta, että asutus ei hävinnyt maasta rautakauden alussa. Kuva: Finna.fi/Museovirasto. — Morbyn keramiikkaa ja rautainen tappikirves, jotka löytyivät Olof af Hällströmin tekemissä hautaröykkiön kaivauksissa Raaseporin (Pohjan) Järnvikin Kohagenista 1948. Röykkiön löytömateriaali oli selvästi esiroomalaiseen rautakauteen ajoittuvaa, ja se olikin osaltaan todistamassa sen puolesta, että asutus ei hävinnyt maasta rautakauden alussa. Kuva: Finna.fi (Museovirasto).

Itäisellä Suomenlahdella sijaitsevan Lavansaaren Suursuonmäen röykkiöt on ajoitettu rautakauden alkuun. Niistä on löytynyt merkkejä tuohesta valmistetuista hautauurnista. Kuva: Sakari Pälsi 1930. — Itäisellä Suomenlahdella sijaitsevan Lavansaaren Suursuonmäen röykkiöt (kuvassa) on ajoitettu rautakauden alkuun. Niistä on löytynyt merkkejä tuohesta valmistetuista hautauurnista. Kuva: Sakari Pälsi 1930.

Esineistön puute tekee esiroomalaisen ajan hautojen ajoittamisen vaikeaksi. Etenkin vanhat, esineistöön pohjaavat menetelmät voivat lisäksi tuottaa vääriä ajoituksia. Yhtenä esimerkkinä voidaan mainita aikaisemmin viikinkiaikaisina pidetyt kiilakirveet (Kivikoski 1973: abb. 882), jotka nykytietämyksen mukaan ajoittuvat todennäköisemmin rautakauden alkupuolelle (Asplund 2008: 246-247). Kuinka paljon suomalaisessa arkeologiassa onkaan samankaltaisia tapauksia, joissa esinetyyppi on joko ajoitettu väärin tai sen iäksi on olemassa useampi vaihtoehto? Tällaisissa tilanteissa on mahdollista ajoittaa kokonaisia hautoja ja kalmistoja väärin. Ongelma on suuri etenkin tapauksissa, joissa tutkimukset ja tulkinnat on tehty 1900-luvun alkupuolella, jolloin luonnontieteellisiä menetelmiä ei ollut vielä kehitetty. Uudet ajoitukset voivatkin muuttaa vanhoja käsityksiä. Esimerkiksi Euran Kolmhaaran ja Mynämäen Aistin punamultaa sisältäneet, kivikautisina pidetyt paasiarkkuhaudat ajoittuvat AMS-tulosten mukaan esiroomalaiselle rautakaudelle. Esiroomalaiseen aikaan on nykyisin ajoitettu röykkiöitä sekä sisämaassa että rannikolla.

Kiilakirveet on aikaisemmin ajoitettu viikinkiajalle, vaikka ne uuden tutkimuksen mukaan ajoittuvat pikemminkin varhaiselle rautakaudelle. Kuva: Asplund 2008, fig. 109.

Euran Kolmhaaran (kuvassa) ja Mynämäen Aistin paasiarkkuhaudat ovat radiohiiliajoitusten mukaan esiroomalaisia. Kolmhaaran paasiarkkuihin on haudattu mm. lapsia. Kuva: Finna.fi (Museovirasto).

Rautakautisia röykkiöitä pidetään yleensä matalampina ja usein maansekaisina verrattuna pronssikautisiin röykkiöihin. Joihinkin röykkiöihin liittyy suorakaiteen muotoisia, nelisivuisia rakenteita ja muun muassa Etelä-Pohjanmaalta tunnetaan myös kylmämuurattuja reunakiveyksiä. Esiroomalaiselle ja vanhemmalle roomalaiselle rautakaudelle tyypillisenä piirteenä on pidetty punaisten hiekkakivilaakojen asettamista röykkiöihin. Pronssikauden lopussa ja esiroomalaisella rautakaudella kuoppaliedet sijaitsivat myös usein hautaröykkiöiden lähellä.

Yleensä ajatellaan, että rautakaudella röykkiöitä alettiin rakentaa yhä enemmän asutuksen lähettyville, kun ne pronssikaudella oli sijoitettu pitemmän matkan päähän asutuksesta. Pronssikauden lopulla ja esiroomalaisella rautakaudella röykkiöitä alkoi joillain alueilla esiintyä myös ryhmissä aiempien yksittäisten röykkiöiden sijaan. Esimerkiksi Lohjan Arorinne on suuri, yli 50 röykkiötä sisältävä, kalmistoalue. Aiemmin paikkaa pidettiin ajanlaskun alkua nuorempana, mutta myöhemmin se on ajoitettu pääosin esiroomalaiselle rautakaudelle.

Röykkiöt ja niihin asetetut luut olivat merkkinä esi-isistä ja toimivat yhteytenä alueella elävien ja heidän vainajiensa välillä. Todennäköisesti röykkiöillä oli merkitystä myös maan ja sen raivanneen väestön omistussuhteiden osoittajina. Pienemmät ja asutuksen lähettyville rakennetut röykkiöt symboloivat todennäköisesti aiempaa yksityisempää ja pysyvämpää omistussuhdetta maahan ja ehkä myös alueella toimivaa pienempää yhteisöä.

Kohagen_Lehtonen — Esiroomalaisen rautakauden röykkiöt ovat sijainneet asutuksen ja viljelysmaiden lähistöllä toisin kuin pronssikautiset röykkiöt, joita rakennettiin matkustusreittien varrelle, merelliseen ympäristöön. Luutavasti vain pieni osa yhteisöstä sai kuitenkin osakseen maan päälle näkyvän hautauksen. Kuvassa Raaseporin (Pohjan) Järnvikin Kohagenin esiroomalaista röykkiöaluetta 2005. (Kaisa Lehtonen/Museovirasto).

Osa vainajista on rautakauden alussa haudattu mahdollisesti röykkiöiden sijasta yksinkertaisiin maakuoppahautoihin, joista nykypäivään on säilynyt vain hyvin vähän löydettävissä olevia jälkiä. Todennäköisesti ainoastaan korkeammassa sosiaalisessa asemassa olevat hautasivat kuolleensa näkyvästi. Esimerkiksi virolaisesta aineistosta on laskettu ainoastaan viidesosan väestöstä saaneen osakseen näkyvän hautauksen. Siitä, mihin suurimman osan jäännökset sijoitettiin, ei ole varmuutta. Luultavasti kalmistoalueiden ulkopuolelle jäävillä alueilla elävä väestö jatkoi kivikaudelta periytyviä hautaustapojaan, joista ei ole juuri säilynyt näkyviä jälkiä nykypäivään. Myös kalmistojen käyttöalueilla suuren osan yhteisön jäsenistä oli tyytyminen vaatimattomaan jäännösten sijoitustapaan kuoleman jälkeen.

Rautakauden alun hautaukset ovat olleet sekä ruumis- että polttohautauksia. Laihian Viirikallion esiroomalaisessa röykkiössä tumma kerros indikoi mahdollisesti maatunutta ruumishautausta (Kuusela et al. 2010, fig 4).

Esiroomalaisen rautakauden lopulla, ajanlaskun alun tienoilla, hautaustavoissa tapahtui muutoksia. Rannikkovyöhykkeelle ilmaantuivat uudenlaiset hautamuodot (esim. tarha- ja kenttäkalmistot sekä maansekaiset kummut) ja vierasta alkuperää olevat esineet, jotka on toisinaan tulkittu merkeiksi Viron, Latvian ja Ruotsin alueilta tulleesta maahanmuutosta. Maahanmuuton sijaan on esitetty myös näkemys, että muutokset heijastaisivat pikemminkin lisääntyviä kontakteja sekä yhteyksiä Euroopan alueella. Uusien yhteyksien seurauksena myös ideologioissa sekä uskonnollisissa käsityksissä on voinut tapahtua muutoksia, mikä puolestaan voi ilmetä erilaisina hautaustapoina.

Esiroomalaisesta rautakaudesta on tehty etenkin asutushistoriallista tutkimusta, mutta vähälöytöisten hautausten ja röykkiöiden avulla on pyritty hakemaan vastauksia myös identiteettiin littyviin sosiaaliarkeologisiin kysymyksiin. Kenties huomiota pitäisi kiinnittää myös linnavuorten sijaintiin kalmistoihin nähden, sillä monilta linnavuorilta on löytynyt pronssikauden lopulle ja esiroomalaiselle ajalle ajoittuvia löytöjä. Linnavuoria on mahdollisesti voitu käyttää rituaalisena ja uskonnollisena paikkana puolustautumisen sijaan (ks. esim. Asplund 2008: 111-123).

Lähteet:

Asplund, H. 2008. Kymittӕ . Sites, Centrality and Long-Term Settlement Change in the Kemiönsaari Region in SW Finland. Annales Universitatis Turkuensis B 312. Unviersity of Turku, Turku.

Edgren, T. 1999. Alkavan rautakauden kulttuurikuva Länsi-Suomessa. Fogelberg, P. (toim.) Pohjan poluilla. Suomalaisten juuret nykytutkimuksen mukaan: 311-333. Ekenäs, Ekenäs Tryckeri Ab.

Edgren, T. 1992. Lavansaaren Suursuonmäen röykkiöhaudat. Suomen Museo 1992: 5-20

Edgren, T. 1993. Den förhistoriska tiden. Finlands historia 1. Ekenäs, Ekenäs Tryckeri Ab.

Hackman, A. 1905. Die Ältere Eisenzeit in Finnland 1. Die Funde aus den fünf ersten Jahrhunderten n. Chr. Helsingfors.

Hiekkanen, M. 2010. Burial Practices in Finland from Bronze Age to the Early Middle Ages, teoksessa B. Nilsson (toim.) Från hedniskt till kristet. Förändringar i begravningsbruk och gravskick i Skandinavien c:a 800-1200: 271-379. Södertälje: Mandarin AB.

Kivikoski, E. 1973. Die Eisenzeit Finnlands. Bildwerk und Text. Neuausgabe. Helsinki.

Kuusela, J.-M., Vaneeckhout, S. & Okkonen, J. 2010. Places of Importance and Social Communication: Studying the Pre-Roman Cairn Field of Viirikallio in Laihia, Finland. Estonian Journal of Archaeology 2010, 14, 1: 22–39.

Lang, V. 2011. Traceless death. Missing burials in Bronze Age and Iron Age Estonia. Estonian Journal of Archaeology 15: 109-129.

Meinander, C .F. 1969. Dåvits. En essä om förromersk järnålder. Finskt Museum 1969: 27–69.

Miettinen, M. 1998. Laihian Historia, 1. Esihistoria. Jyväskylä.

Moisanen, J. 1992. Arorinteen varhaisrautakautinen kalmisto: tutkimuksia ja kunnossapitoa. Kruuhu: kotiseudun vuosikirja 4 (1992): 98–-114.

Okkonen, J. 2003. Jättilästen hautoja ja hirveitä kiviröykkiöitä. Pohjanmaan muinaisten kivirakennelmien arkeologiaa. Acta Universitatis Ouluensis, Humaniora B, 52. University of Oulu, Oulu.

Pihlman, S. 2004. Väestöräjähdys historiallisen ajan taitteessa? Voisiko aineistoja tulkita toisinkin? ABOA. Turun maakuntamuseo. Vuosikirja 66-67/2002-2003: 47–98.

Raninen, S. 2005. Tuskan teatteri Turun Kärsämäessä. Ajatuksia ja sitaatteja roomalaisesta rautakaudesta. I osa: Maarian Kärsämäki ja Itämeren maailma. Muinaistutkija 4/2005: 40-71.

Reunanen, M., Holmbom, B. & Edgren, T. 1993. Analysis of Archaeological Birch Bark Pitches. Holzforschung 47: 175–177.

Saipio, J. 2011. Kaakkois-Suomen lapinraunioiden ikä ja kulttuurikonteksti. Pro gradu-tutkielma, Helsingin yliopisto.

Salo, U. 1981. Satakunnan historia 1,2. Satakunnan pronssikausi. Rauma.

Salo, U. 1984. Esihistoriallisen asutuksen jatkuvuudesta Suomen rannikolla. Åström, Sven-Erik (ed.), Suomen väestön esihistorialliset juuret. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk. Utgivna av Finska Vetenskaps-Societeten H. 131: 175–190.

Salo, U. 1984. Pronssikausi ja rautakauden alku. Laaksonen, E. Pärssinen, E. & Sillanpää, K.J. (toim.) Suomen historia 1: 98–249. Espoo, Weilin+Göös.

Salo, U. 2008. Ajan ammoisen oloista – Satakunnan ja naapurimaakuntien esihistoriaa. Vammala, Vammalan Kirjapaino Oy.