FM Mikko Moilanen – Turun yliopisto
Köyliönsaaren kalmistoalue käsittää kolme kalmistoa, joista niiden tutkija Nils Cleve vakiinnutti nimitykset A-, B ja C-kalmisto. B- ja C-kalmistot seuraavat ajallisesti sekä A-kalmistoa että toisiaan. Pienin näistä kolmesta on 600-luvun loppupuoliskon B-kalmisto (16 hautaa), kun taas nuorin viikinki–ristiretkiaikainen C-kalmisto eli ”Lallin kalmisto” käsittää noin 70 ruumishautaa. Hauta A5 kuuluu vuosina 1933–34 tutkittuun A-kalmistoon, joka ajoittuu Cleven mukaan vuosien 575–700 väliin eli kansainvaellus- ja merovingiajan taitteeseen, ollen näin vanhin näistä kolmesta kalmistosta (Cleve 1943: 175–176). A-kalmisto käsittää kaikkiaan 23 hautaa, joista kuudessa oli hauta-antimena miekka.
Haudan A5 vainaja on määritelty mieheksi hautaesineistön perusteella. Miekan lisäksi haudasta löytyi kilven osia, keihäs, väkipuukko, veitsi, pronssinen solki, rautaneula, sormus, palanen tuluspiitä, sekä pyramidinmallinen pronssinen miekantupen hela (kuva 1). Esineistön on katsottu viittaavan aseyhdistelmänsä johdosta soturiin tai sotilaaseen, eikä se ole sinällään ajalle poikkeuksellinen. Erikoista kuitenkin on, että haudatun asento oli päinvastainen verrattuna muihin A-kalmiston hautauksiin. Normaalisti vainajan pää osoitti luoteeseen tai pohjoiseen, mutta haudan A5 vainajalla kaakkoon (Cleve 1943: 19). Miekkakin oli eri puolella vainajaa kuin normaalisti eli oikealla puolella.
Vaikka hautaa A5 voidaan pitää kalmistolle poikkeuksellisena yllä mainituin tavoin, eniten keskustelua on kuitenkin aiheuttanut haudasta löydetty miekka (KM 9725:70) tai pikemminkin sen kahvaosa (kuvat 2, 3 ja 4). Miekka on nimittäin alunperin ollut ns. rengasmiekka, eli sen ponteen on ollut kiinnitettynä irrallinen rengas (Tomanterä 1973: 23–24). Löydettäessä tämä alkuperäinen ponsi oli tiessään, ja sen tilalle oli kiinnitetty erilainen, eläinaihein koristeltu, kolmiomainen ponsi. Toisin kuin muut kahvan metalliosat ja kenties alkuperäinen ponsikin, tilalle vaihdettua pontta ei ollut kullattu.
Miekkaan kiinnitetyn ponnen ajoitus on tuottanut päänvaivaa tutkijoille. Cleve ajoitti ponnen miekkaa nuoremmaksi, miekan ollessa peräisin 500-luvun jälkimmäiseltä puoliskolta ja ponnen taas 600-luvulta (Cleve 1943: 171). Aarni Erä-Esko näki asian päinvastoin: ponsi oli muuta miekkaa vanhempi, kenties 400-luvulta, erityisesti tyylillisten seikkojen vuoksi (Erä-Esko 1973: 10, 19). Ikään kuin tämäkään ei vielä riittäisi, ponsikaan ei ole täysin alkuperäisessä asussaan; sen toiselta kyljeltä on viilattu karkeasti pois hevosia muistuttavat eläinkuviot ja tilalle on isketty häränsilmäleimoja.
Syitä miekan ja sen ponnen muutoksille voidaan esittää monia. Käytännöllisyyttä edustaa se selitysmalli, että miekka on rikkoutunut, ja tuhoutuneen ponnen tilalle on vaihdettu uusi tai kierrätetty ponsi. Samaan tapaan ponnen kuvioiden viilaaminen voidaan selittää esimerkiksi epäonnistuneella valulla, jolloin huonon eläinkuvion tilalle on haluttu tehdä jotain muuta. Ponnen saumoista voi päätellä, että se on aikanaan valmistettu käyttäen ns. vahamallimenetelmää, eli jos valu epäonnistuu, täytyy ponnen mallikin valmistaa uudestaan alusta saakka (ks. Moilanen 2007).
Toisaalta taas ponnen leimakoristelu voi selittyä koristelutrendien muutoksella tai jonkin tietyn symboliikan käyttämisen tarpeena (Erä-Esko 1973: 17). Erä-Eskon (1973: 19–21) tavoin Sami Raninen (2007: 21–22) näkee ”maagisen voimamiekan” yhtä pätevänä selityksenä kuin ”kierrätysmiekan”. Ponnella on siis saatettu nähdä maagisia ominaisuuksia, ja siksi se on vaihdettu miekkaan. Hautauksessa itsessään ilmenevät poikkeavuudet voivat niinikään kytkeytyä tähän, eli vainaja on saattanut olla erilaisessa asemassa tai arvossa yhteisössään.
Haudan A5 miekan yhteydessä on usein viitattu Chessell Downin kalmistosta Ison-Britannian eteläosassa löytyneeseen skandinaavistyyppiseen rengasmiekkaan, johon on kiinnitetty anglosaksisen tyypin yksinkertaisempi ponsi, ja vieläpä samalla tavoin kuin Köyliönkin tapauksessa (ks. Evison 1967 ja Hawkes & Page 1967: 11–18). Tällekin tapaukselle on tarjottu useita selitysmalleja. Chessell Downin miekan tapaus on vielä monimutkaisempi, sillä sen eri osat ajoittuvat eri tavoin ja ilmentävät eri tyylisuuntia, mukaan lukien tuppi, jota sitäkin on muokattu alkuperäisestä (Evison 1967: 74–76). Tämän lisäksi on mahdollista, että miekka on ollut hautauksessa sijoitettuna puiseen laatikkoon, josta on jäänyt jäljelle vain naulat (Evison 1967: 89).
Oli tämänkaltaisen ponnen vaihdon motiivi mikä tahansa, mikään yksinkertainen operaatio se ei ole ollut (Moilanen 2007: 25–26). Miekan väistimessä on edelleen tallessa suuret, puolipallomaiset niitinkannat hopealankareunuksineen, kun taas ponnenalusesta nämä puuttuvat. Alkuperäisen ponnen irrottua syystä tai toisesta on myös ponnenalunen hajonnut rikkoen alkuperäiset suuret niitinkannat. Näitä ei ole uusittu, vaan tilalle on isketty yksinkertaiset pronssiniitit. Alkuperäinen ponsi on ollut kiinni neljällä pienellä niitillä alusessa. Tämän tilalle vaihdettu ponsi taas on kiinnitetty eri tavoin: kahvan ruoto on vedetty ponnen läpi ja niitattu sen päälle ja vieläpä niin, että niittauksen ja ponnen välissä on pieni rautainen kaulus. Jos ajatellaan miekkaa alkuperäisessa hahmossaan, sen ruoto on ollut niitattu ponnenalusen yläpinnalle eli se ei ole millään ulottunut ponnen päälle. Jotta uudempi ponsi on saatu kiinnitettyä, on ruotoa täytynyt pidentää kuumentamalla ja takomalla, jotta se ylettäisi ponnen läpi saakka. Tätä varten taas on täytynyt ottaa kaikki kahvan osat irti, jotta ne eivät vaurioituisi yli 800 asteen kuumuudesta. Tästä syystä lienee alkuperäinen kourainkin kadonnut, ja tilalla on nahkaremmillä päällystetty, yksinkertainen puinen kädensija. Kaiken kaikkiaan ponnen uusiminen on ollut riskialtista ja vaivalloista, ja täten myös ilmeisen tarpeelliseksi koettua.
Eräs tulkinta on, että miekka on saattanut rikkoutua taistelussa. Vaikka Suomen rautakauden miekka-aineisto on pääpiirtessään huonokuntoista, voi sieltä havaita miekkojen taistelukäyttöön viittaavia jälkiä. Ainakin seitsemäntoista tällaista tapausta on olemassa; näistä viisi on ajoitettavissa merovingiaikaan, kolme ristiretkiaikaan ja loput viikinkiajalle (Moilanen 2010: 4). Näissä on kyse säilässä olevista iskujäljistä, kun taas kahvoissa ilmenevät jäljet ovat huomattavasti harvinaisempia (kuva 5). Verrattaessa haudan A5 miekkaan, eräissä viikinkiaikaisissa miekoissa on havaittavissa sama ilmiö eli ponsi on vaihdettu jossain vaiheessa miekan elinkaarta. Ainakin kolme tällaista on Suomenkin aineistossa: Eurasta, Ylöjärveltä ja Mynämäeltä. (Moilanen 2010: 8 ja Moilanen 2015).
Kuten haudan A5 miekassa, ponnen vaihto nuoremmissakin miekoissa voi selittyä muullakin syyllä kuin miekan hajoamisella sitä taistelussa käytettäessä. Samoin iskujäljet terissä voivat johtua aseen rituaalisesta tuhoamisesta samoin kuin terien taivuttelukin (esim. Karvonen 1998: 7), vaikkakin yllä mainituissa tapauksissa jäljet keskittyvät miekan niihin osiin joilla isku kohdistetaan ja vastavuoroisesti voidaan torjua (Moilanen 2010). Jopa iskujen tulosuunta näyttäisi viittaavan tähän.
Erityisesti viikinkiajan miekoissa on nähtävissä verrattain paljon merkkejä korjaamisesta (ks. Moilanen 2010: 8–10). Joissakin tapauksissa terän kärki on saattanut vaurioitua, ja katkenneesta tai taipuneesta kärjestä on muokattu uusi, joskaan ei aivan alkuperäisen kaltainen. Tällaisia kärjestään epätyypillisiä tai lyhennettyjä miekkoja on Suomen aineistossa ainakin seitsemän ajoittuen viikinki-ja ristiretkiajoille. Korjaamisen ohella yksi selitys lyhennetyille aseille voi olla, että niistä tehtiin eräänlaisia lasten-/nuortenversioita, kuten eräs kärjestään lyhennetty, lapsen haudasta löydetty Petersenin M-tyypin miekka Norjan Ringebusta (Peirce 2002: 86).
Miekkoja on siis saatettu lyhentää niiden katkettua, useimmiten kärjen puolelta mutta eräässä tapauksessa myös kahvan ruodosta. Tässä miekassa Hauholta (KM 16279) kahvan ruoto on ilmeisesti mennyt poikki väistimen tienoilta, ja säilän tyvestä on venytetty takomalla uusi ruoto (Moilanen 2015 ja kuva 6). Eräässä Hämeenlinnasta löydetyssä miekassa terä on mahdollisesti ahjohitsattu uudelleen kokonaiseksi sen katkettua. Eräässä miekassa Mynämäeltä teränsuut ovat kaventuneet huomattavasti toistuvan hionnan ja teroittamisen seurauksena. Tämä ilmiö on nähtävissä myös rautakautisissa ja keskiaikaisissa veitsissä (esim. de Neergaard 1987) ja jopa pronssikautisissa aseissa (Kristiansen 1999: 177-178; Kristiansen 2002: 323-324).
Ottaen huomioon löytöjen vaihtelevan säilyvyysasteen jopa koko Euroopan mittakaavassa, on mahdotonta sanoa kuinka yleistä miekkojen korjaaminen ja niiden käyttö taisteluissa oli. Pieniä vaurioita saattoi korjata niin, että niiden havaitseminen jopa aseen korjauksen jälkeen saattoi olla vaikeaa, saati sitten yli tuhat vuotta myöhemmin. Voisi spekuloida, että hautauksista talteenotetut vaurioituneet aseet ovat kuuluneet nimenomaan taistelussa surmansa saaneille, sillä muutenhan niitä olisi yritetty korjata.
Käytetyt lähteet:
Cleve, N. 1943. Skelettgravfälten pä Kjuloholm i Kjulo I: Den Yngre Folkvandringstiden. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 44:1.
Erä-Esko, A. 1973. Köyliön Kjuloholmin haudan A 5 miekka. Suomen Museo 80: 5–22.
Evison, V. I. 1967. The Dover Ring-sword and other Sword-rings and Beads. Archaeologia vol. 101: 63–118.
Hawkes, S. C. & Page, R. I. 1967. Swords and Runes in south-east England. The Antiquaries Journal vol. XLVII: 1–26.
Karvonen, J. 1998. Deliberately damaged objects in Iron Age cremation cemeteries. With reference to the objects from the cremation cemeteries of Ylipää in Lieto and Päivääniemi in Lempäälä. Fennoscandia Archaeologica XV: 3–13.
Kristiansen, K. 1999. The Emergence of Warrior Aristocracies in Later European Prehistory and Their Long-Term History. Carman, J. & Harding, A. (eds.), Ancient Warfare. Archaeological Perspectives: 175–189.
Kristiansen, K. 2002. The Tale of the Sword – Swords and Swordfighters in Bronze Age Europe. Oxford Journal of Archaeology 21/4: 319–332.
Moilanen, M. 2007. Loistoase halvempien joukossa – Köyliönsaaren damaskoitu miekka. Köyliist 7. Aarnivalkeita ja ratsastavia ritareita: 21–36.
Moilanen, M. 2010. Katsaus korjausten ja käytön jälkiin Suomen rautakauden miekkalöydöissä. Muinaistutkija 4/2010: 2–13.
Moilanen, M. 2015. Marks of Fire, Value and Faith. Swords with Ferrous Inlays in Finland during the Late Iron Age (ca. 700–1200 AD). Archaeologia Medii Aevi Finlandiae XXI. Painossa.
de Neergaard, M. 1987. The Use of Knives, Shears, Scissors and Scabbards. Cowgill, J., de Neergaard, M. & Griffiths, N. (eds.), Knives and Scabbards: medieval finds from excavations in London: 51–61.
Peirce, I. 2002. Catalogue of Examples. Peirce, I. (ed.), Swords of the Viking Age: 25–144.
Raninen, S. 2007. Kovia ja nimekkäitä miehiä. Persoonan konstituutio rautakaudella. Muinaistutkija 1/2007: 18–28.
Tomanterä, L. 1973. Selostus Köyliön Kjuloholmin haudan A 5 miekan konservoinnista. Suomen Museo 80: 23–24.
KALMISTOPIIRI 