Minna Luomala – Turun yliopisto
Tafofobia eli elävältä haudatuksi tulemisen pelko oli yleistä 1700-luvun lopulta 1900-luvun alkuun Euroopassa sekä Amerikassa. Vuonna 1891 italialainen psykiatri Enrico Morselli määritti tafofobian äärimmäiseksi klaustrofobian muodoksi, joka johtuu elävältä haudatuksi tulemisen pelosta virheellisen kuolleeksi julistamisen seurauksena (Cascella 2016, 346). Ennenaikaisen hautaamisen pelko ei ollut täysin perusteeton, sillä tuon ajan lääketieteellä ei vielä ollut perusteellisia keinoja kuoleman varmistamiseksi. Pulssi tarkastettiin käsin, ja hengityksen varmistamiseksi käytettiin peiliä johon jäi höyryjälki uloshengityksestä (Dibble 2010, 2). Puinen stetoskooppi keksittiin vuonna 1816, mutta silläkään ei pystytty erottamaan heikkoa sykettä (Hammack 2014, 9). Lisäksi Dibble (2010, 2) huomauttaa, että lääketieteellisen teknologian rajoitukset eivät olleet ainoa syy ennenaikaisen hautauksen mahdollisuuteen, vaan siihen liittyi monia tekijöitä kuten lääkärin kokemattomuus tai epäpätevyys, tiedon puute koskien erilaisia neurologisia tiloja kuten epilepsiaa tai koomaa, ja se, että esimerkiksi epidemioiden uhrien hautaaminen hoidettiin kiireellä taudin leviämisen välttämiseksi.
Pernickin (1988, 47) mukaan joidenkin historioitsijoiden käsitys siitä että tafofobia ilmiönä laantui jo 1800-luvun puolivälin jälkeen on virheellinen, sillä se perustuu oletukseen siitä että lääketieteen edistys olisi jo tuolloin poistanut pelon. Maallikkojen kirjoitukset aiheesta kuitenkin pitivät sitä yllä myöhemminkin. Vuonna 1896 Lontoossa perustettiin ennenaikaisen hautaamisen estämiseksi yhdistys Association for the Prevention of Premature Burial, jonka näkyvyys lehdistössä lietsoi pelkoa suuren yleisön keskuudessa. 1900-luvulla tafofobia lopulta hiipui pois, ja nykyään sitä on raportoitu vain harvoin (Fanous ja O’Keeffe 2015, 274).
Fanous ja O’Keeffe (2015) kuvailevat kolmea irlantilaista tapausta viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajalta, kaikki yhden kliinikon kohdalle osuneita. Tapauksia yhdistää se että kaikki henkilöt, joilla esiintyi tafofobian oireita, olivat yli 80-vuotiaita, ja he olivat nuoruudessaan kuulleet tarinoita elävältä haudatuiksi tulleista, tai heidän nuoruudessaan oli yleistä tietoa, että joitain ihmisiä on haudattu vahingossa elävältä. Lisäksi kahden henkilön kohdalla myös heidän vanhemmallaan oli ollut sama pelko. Tämäkin osaltaan osoittaa, että tafofobiaa esiintyi vielä 1900-luvun alkupuolella, tosin sen yleisyydestä ei voida tehdä johtopäätöksiä kolmen irlantilaisen henkilön lapsuuden perusteella.
Tebbin, Vollumin ja Hadwenin (1905, 57) mukaan syinä elävältä hautaamiseen olivat usein transsi ja katalepsia. Heidän mukaansa nämä sekoitettiin usein keskenään, mutta katalepsia erosi transsista siinä että se ei ollut itsessään tauti, vaan pikemminkin hermoihin liittyvistä häiriöistä johtuva oire, joille erityisesti naiset ja lapset olivat alttiita. Lisäksi he väittävät, että katalepsiaa pystytään aiheuttamaan tahallisesti myös hypnoosin avulla. Molempia tiloja on erehdytty luulemaan kuolemaksi, ja niistä kärsiviä haudattu elävältä (ibid.). Heidän näkemyksensä eivät ole välttämättä nykylääketieteen kannalta päteviä, mutta ne avaavat aikalaisnäkökulmaa ja osoittavat miten vielä 1900-luvun puolellakin korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa toimivat ja koulutetut henkilötkin pitivät elävältä hautaamista konkreettisena ongelmana.
Erilaisten epidemioiden, kuten koleran, aikana elävältä hautaamista saattoi tapahtuakin. Dibblen (2010, 2) mukaan uskomus siitä, että kolera ja keltakuume levisivät huonon ilman kautta aiheutti sen, että ruumiit joiden epäiltiin kuolleen kulkutautiin haudattiin mahdollisimman nopeasti etteivät ne vaarantaisi muiden ihmisten terveyttä. Erään vuonna 1834 kirjoitetun artikkelin mukaan vuoden 1793 keltakuume-epidemiassa Philadelphiassa kuolevia olisi viety kodeistaan kuolleiden mukana, sillä se säästi uudelleenkäymisen vaivan (ibid.). Lisäksi liian täydet sairaalat ja ruumishuoneet edesauttoivat ruumiiden nopeaa toimitusta hautaan (Tebb et al. 1905, 118). Eräässä tapauksessa arkkuihin pakattujen, tajuihinsa tulleiden kolerauhrien oli kerrottu potkivan arkkujensa sisällä mutta heitä ei päästetty ulos, sillä heidän oli joka tapauksessa kuoltava (ibid.). Koska tarina perustuu vain kuulopuheisiin ei sen todenperäisyydestä ole varmuutta, mutta skenaario on kuitenkin mahdollinen. On silti otettava huomioon, että elävänä haudatut eivät välttämättä enää heränneet tai olleet tietoisia haudatuksi tulemisestaan ennen oikeaa kuolemaansa. Suurin osa tällaisista tapauksista olisi siis jäänyt piiloon.
Ennenaikaisen hautaamisen estämiseksi keksittiin erilaisia ratkaisuja, joista yksi oli 1700-luvun lopulla käyttöönotetut odotusruumishuoneet (waiting mortuaries) joita kutsuttiin myös ”kuolleiden sairaaloiksi” (Dibble 2010, 5). Niissä hiljattain kuolleita tarkkailtiin yötä päivää elonmerkkien tai mätänemisprosessin etenemisen varalta, mutta korkeat ylläpitokulut ja epähygieenisyys tekivät odotusruumishuoneista kannattamattomia suhteessa siihen miten harvoin ne tuottivat tulosta (ibid.). Tebb, Vollum ja Hadwen (1905, 346) kuvailevat saksalaista odotusruumishuonetta, jossa oli esimerkiksi vahtimestari valvomassa ruumiden tilaa. Hänen täytyi jatkuvasti tehdä tarkistuskierroksia, eikä hän saanut poistua tilasta mistään syystä ilman että jätti paikalle tuuraajan (ibid.). Odotusruumishuoneita oli pääasiassa Saksassa ja Ranskassa, mutta niiden tilalle elävältä haudatuksi tulemisen pelkoa hälventämään keksityt turva-arkut korvasivat ne maantieteellisesti laajemmalla alueella Amerikkaa myöten.
Elävältä hautaamista pyrittiin estämään lähtökohtaisesti jo ennen hautaamista. Kuoleman varmistamiseksi keksittiin erilaisia testejä, joista osa oli nykylääketieteen valossa tarkasteltuina varsin erikoisia. Maltillisemmasta päästä olivat testit, joissa ihoa pisteltiin tai ruumiin asentoa muutettiin reaktion varalta (Hammack 2014, 9), mutta myös seuraavanlaisia testejä esiintyi: Pitkien neulojen työntäminen varpaankynsien alle ja kuuman vahan kaataminen pään päälle (Hammack 2014, 9). Pistävien kemikaalien laitto nenään, sormien poisleikkaaminen, haarovälin hierominen piikikkäällä puskalla, torvensoitto korvan vieressä (Dibble 2010, 6). Etikan ja suolan tai lämpimän virtsan kaataminen suuhun ja jalkapohjien poisleikkaaminen partaterällä (Cascella 2016, 347). Lisäksi sekä Dibble että Cascella mainitsevat pistävien hyönteisten laittamisen korvaan, ja Hammack sekä Dibble molemmat listaavat hehkuvan kuuman hiilihangon työntämisen peräaukkoon, kuin myös tupakansavusta koostuvat peräruiskeet. Tämä otanta ei kata kaikkia erilaisia harjoitettuja testejä, ja testien laaja kirjo osoittaa, ettei mitään yhtä erityisen pätevää menetelmää elämän havaitsemiseksi ainakaan näiden joukosta todettu. Hammack (2014, 9) huomauttaa, että vaikka testit oli suunniteltu mahdollisesti vielä elävien potilaiden herättämiseen kuolemankaltaisesta tilasta, yleensä ne johtivat vain jo kuolleen ruumiin mutilointiin.
Tafofobiasta kärsiville ihmisille oli tyypillistä pyytää yhä eläessään, että heidän kuolemansa varmistetaan ennen hautaamista. Pyyntönä sattoi olla esimerkiksi se, että hengityksen havaitsemiseksi heidän suunsa ja nenänsä edessä pideltäisiin kynttilää tai peiliä, heidän kaulansa katkaistaisiin tai sydän lävistettäisiin, tai toisaalta että heidät haudattaisiin aseen, veitsen tai myrkyn kanssa jotta he voisivat itse tappaa itsensä mahdollisesti arkusta herättyään (Dossey 2007, n. pag.). Tafofobiasta kärsi myös George Washington, jonka viimeinen toive oli, että hänen ruumistaan ei siirretä hautaholviin ennen kuin vähintään kaksi vuorokautta on kulunut hänen kuolemastaan. Kaikille hautausta edeltävät varotoimenpiteetkään eivät kuitenkaan riittäneet, mistä syntyi kysyntää niin sanotuille turva-arkuille (safety coffin).
Turva-arkkuja valmistettiin monin erilaisin tekniikoin varusteltuna. Dibblen (2010, 5) mukaan jo pelkästään Saksassa patentoitiin yli kolmekymmentä eri mallia 1800-luvun jälkimmäisen puoliskon aikana, ja Amerikassa puolestaan 22 eri mallia vuosien 1868 ja 1925 välillä. Briteissä ja Irlannissa huoli elävänä haudatuksi tulemisesta ei ollut niin yleistä kuin Manner-Euroopassa (Fanous ja O’Keeffe 2015, 274), jossa se ilmiönä keskittyi Keski-Euroopan alueelle. Tafofobian yhteydessä mainitaan usein Edgar Allan Poe, sillä monissa hänen tarinoissaan käytetään kauhuelementtinä elävältä hautaamista ja sen pelkoa. Tyypillisen elävältä hautaamisen lisäksi esimerkiksi ”The Cask of Amontillado” -novellissa kostonhaluinen kertoja murhaa uhrinsa houkuttelemalla hänet viinin avulla katakombiin, jossa hän muuraa tämän kahleisiin kiinnitettynä kryptan seinän sisään. Poen tarinassa ”The Premature Burial” tafofobiasta kärsivä kertoja valmistuttaa itselleen turva-arkun, joka sijoitetaan vielä turvalliseen hautaholviin jonka saa arkun tapaan auki sen sisäpuolelta (Poe [1844] 2009, 259). Poen novellissa kertojan turva-arkku suljetaan hautaholviin, mutta tyypillisempää oli pelko ja varotoimenpiteet maahan hautaamiseen liittyen. Tämä johtuu luonnollisesti siitä, että harvalla oli suvun hautaholvia käytettävissä tai varaa oman sellaisen rakentamiseen. Hautaholveja kuitenkin varustettiin kuolleista heräämisen varalta, ja ne saattoivat sisältää pieniä ylellisyyksiä, kuten viinakaapin heränneen toipilaan mukavuudeksi (Dibble 2010, 6). Vaikka katkelma Poen tarinasta on fiktiivinen, siinä esiintyy kuitenkin monia turva-arkuille ominaisia piirteitä.
Yleinen elementti turva-arkuissa oli jokin mekanismi, joka mahdollisti ”kuolleen” kommunikoinnin ulkomaailmaan (Australian Museum 2009, n. pag.). Tällaisia signaalimekanismeja olivat kellot jotka oli narulla yhdistetty arkun sisälle, merkinantoliput samalla idealla, tai jopa jonkinlaiset ilotulitteet tai hätäraketit (ibid.). Pernickin (1988, 47-48) mukaan jo mainittu Association for the Prevention of Premature Burial kannatti venäläisen kreivi Michel de Karnice-Karnickin, tsaarin kamariherran, kuuluisan turva-arkun käyttöönottoa. Se oli patentoitu Saksassa vuonna 1897, ja tunnetaan nimellä ”Le Karnice”. Sen mekanismin laukaisi ruumiin rinnan päälle asetettu lasipallo. Pallon liikahdus aktivoi jousen, joka puolestaan avasi ilma-kanavan, sytytti sähkölampun, soitti kelloa puoli tuntia ja kohotti merkinantolipun 1,2 metriä maanpinnan yläpuolelle (ibid.) Ongelmana mekanismeissa jotka perustuivat siihen että ne aktoivoituivat ruumiin liikkeestä oli se, että ne laukesivat ruumiin luonnollisen mätänemisprosessin ja paisumisen seurauksena (Dossey 2007, n. pag.). Poe kuvailee novellissaan myös juurikin ruumiin käteen kiinnitettävän narun, joka pienimmästäkin liikkeestä alkaisi soittaa suurta kelloa.
Myös esimerkiksi Johann Gottfried Taberger keksi kellohälytyksellä toimivan turva-arkun vuonna 1829 (Australian Museum 2009, n. pag.). Siinä kellooon yhdistetyt narut sidottiin sekä ruumiin käsiin, jalkoihin että päähän. Kellon ympärillä oli suoja joka esti sitä soimasta tuulen tai muiden ulkopuolisten tekijöiden vaikutuksesta, ja putki joka yhdisti narut ruumiista maanpinnalle oli suojattu sateelta ja sisälsi verkkoa joka esti hyönteisten pääsyn arkkuun. Kellon soidessa arkun jalkopäähän tuli asentaa toinen putki, josta arkkuun puhallettiin ilmaa palkeilla (ibid.). Monista malleista kuitenkin puuttui elintärkeä ilmanvälityssysteemi. Hieman poikkeava versio tyypillisestä kellolla varustetusta arkusta oli newyorkilaisen Franz Vesterin patentoima arkku. Siinä arkusta maan pinnalle johti nelikulmainen putki tai pikemminkin käytävä, joka oli varustettu tikkailla uloskiipeämistä varten (Cascella 2016, 348). Jos henkilö ei ollut kiipeämiskunnossa, putkea pitkin kulki myös käteen kiinnitetty naru, jonka avulla pystyi soittamaan maanpäällistä kelloa. Jos ruumis todettiin tarkastettaessa kuolleeksi, putki poistettiin, haudan kannessa oleva liukuva luukku suljettiin ja putken jättämä kolo täytettiin maalla (ibid.).
Merkinantomekanismien lisäksi oli myös turva-arkkumalleja, jotka eivät perustuneet pelkästään siihen että arkussa oleva ottaisi yhteyttä ulkopuoliseen maailmaan, vaan myös siihen että ulkopuolelta pystyttiin tarkkailemaan arkun sisältöä. Tällaisiin lukeutuivat mallit, joissa oli lasinen ikkunaluukku ruumiin mätänemisen tarkastelua varten, kuten niin sanotut ”siirrettävät kuolemankammiot” (”portable death chambers”), joita ilmaantui Saksassa 1820-luvulla (Dossey 2007, n. pag.). Niissä haudan päälle rakennettiin pieni kammio tai säiliö, joka oli varusteltu kellolla ja katseluikkunalla. Jos ikkunasta havaittiin ruumiin olevan mädäntynyt, salaluukku arkun pohjassa voitiin avata, jolloin ruumis tippui hautaan. Haudan peittävä paneeli vedettiin sitten paikoilleen, hauta täytettiin, ja kammiota voitiin käyttää uudestaan (ibid.).
Ensimmäinen tunnettu turva-arkku ei käyttänyt hätäsignaaleja tai ulkopuolisten arviota suunnittelussaan. Dosseyn (2007, n. pag.) mukaan vuonna 1792 kuolleen Brunswickin herttua Ferdinandin arkku sisälsi ilmaputken sekä ikkunan antamaan valoa, ja sen kantta ei naulattu kiinni vaan suljettiin lukolla, jonka sai auki arkun sisäpuolelta. Herttuan taskuun laitettiin kaksi avainta: toinen sopi arkun ja toinen itse haudan oveen (ibid.). Jotkin turva-arkut sisälsivät myös ruokintaputken. Vuonna 1822 Adolf Gutsmuth esitteli arkkumalliaan haudatuttamalla itsensä elävänä, ja pysyi maan alla useiden tuntien ajan. Tuona aikana hän nautti keitosta, oluesta ja makkaroista koostuvan aterian joka toimitettiin hänelle arkun ruokintaputken kautta (Australian Museum 2009, n. pag.). Vaikka tafofobia on nykyään harvinaista, vielä vuonna 1995 italialainen keksijä Fabrizio Caselli esitteli uudenaikaisen turva-arkun, joka sisältää hälytyksen, kaksisuuntaiset mikrofonit ja kaiuttimet, taskulampun, pienen happisäiliön, sydänmonitorin ja defibrillaattorin (Dossey 2007, n. pag.).
Dalila Honoraton (p. 10-11) mukaan ei ole todisteita siitä, että kukaan olisi ikinä käyttänyt turva-arkkujen mekanismeja, mistä voi hänen mukaansa päätellä, että kaikki turva-arkussa haudatut olivat joko kuolleita, tai sitten mekanismit eivät toimineet. Dossey (2007, n. pag.) on samaa mieltä siitä, ettei ole historiallisia todisteita siitä että ketään olisi ikinä haudattu tahattomasti elävänä turva-arkussa. Tosin hän lisää, että joitain arkkuja kaivettiin ylös kellojen soidessa, kun ruumiiden mätäneminen aktivoi turvamekanismin (ibid.). Australian Museumin (2009, n. pag.) sivuilla kuitenkin lukee, että vaikka monia eri turva-arkkumalleja kehitettiin ja myytiin, sellaisessa ei olisi ikinä haudattu yhtäkään ruumista. Vaihtelevankin tiedon perusteella voi kuitenkin todeta, että turva-arkuista ei siis ole ikinä ollut käytännön hyötyä. Tapauksia elävältä haudatuksi tulleista on kyllä listattu lukuisia, mutta vaikka nämä ovat olleet osaltaan innoittamassa turva-arkkujen kehittelyä, arkut eivät ole ikinä pelastaneet ketään. Dosseyn (2007, n. pag.) mukaan George Bateson, joka keksi Viktoriaanisessa Englannissa suositun turvakellomekanismin, kärsi niin vahvasta tafofobiasta ettei luottanut omaan keksintöönsä, vaan eläväksi haudatuksi tulemisen pelon riivaamana teki itsemurhan vuonna 1886 sytyttämällä itsensä tuleen kasteltuaan itsensä ensin pellavansiemenöljyllä.
Lähteet:
Australian Museum. 2009. “Safety Coffins.” Katsottu 15.02.2017.
Cascella, Marco. 2016. “Taphophobia and ‘life preserving coffins’ in the nineteenth century.” History of Psychiatry 27, no. 3: 345-349.
Dibble, Christopher. 2010. “The Dead Ringer: Medicine, Poe, and the Fear of Premature Burial” Historia Medicinae 2, no. 1: 1-9.
Dossey, Larry. 2007. “The Undead: Botched Burials, Safety Coffins, and the Fear of the Grave.” The Journal of Science and Healing 3, no. 4: 347-354.
Fanous, Samuel ja Shaun T. O’Keeffe. 2015. “Not yet dead and buried! Three cases of taphophobia in older people.” European Geriatric Medicine 6, no. 3: 274-275.
Hammack, Catherine M. 2014. “The Law and Ethics of Using the Dead in Research.” MA Thesis, Wake Forest University.
Honorato, Dalila. “Doors and Other Passages: a Semiotics of Space.” https://www.academia.edu/17506262/Doors_and_Other_Passages_a_Semiotics_of_Space.
Pernick, Martin S. 1988. “Back from the Grave: Recurring Controversies over Defining and Diagnosing Death in History.” Teoksessa Death: Beyond Whole-Brain Criteria, editoinut Richard M. Zaner, 17-74. Philosophy and Medicine 31. Dordrecht, The Netherlands: Kluwer Academic Publishers.
Poe, Edgar Allan. [1844] 2009. “The Premature Burial.” Teoksessa The Collected Works of Edgar Allan Poe, 251-261. Hertfordshire: Wordsworth Editions Limited.
Tebb, William, Edward Perry Vollum ja Walter R. Hadwen. 1905. Premature Burial and How It May Be Prevented: With Special Reference to Trance, Catalepsy, and Other Forms of Suspended Animation. 2nd ed. London: Swan Sonnenschein & Co., Limited.
KALMISTOPIIRI 