Alla on neljän arkeologin näkemys Suomen kansallismuseon uudistetusta esihistorian perusnäyttelystä, joka avautui huhtikuun 2017 alussa. Jokainen arvioija on antanut näyttelystä myös yleisarvosanan: yhdestä viiteen kupurasolkea.
———
Kansallismuseossa esillä viileä esihistoria
Tohtorikoulutettava Ulla Moilanen – Turun yliopisto
Kansallismuseon uusittua Suomen esihistorian perusnäyttelyä mainostettiin ”Maailman parhaana”, mutta näyttely ei aivan yllä tavoitteeseensa. Jo näyttelyn alussa ensimmäisten huoneiden tyhjät ja valkoiset tilat välittävät esihistoriasta kuvan kliinisenä, värittömänä ja etäisenä. Kylmyyttä korostaa multimedia, jossa kivikauden metsästäjät tarpovat lumihangessa, sinertävänharmaassa talvimaisemassa. Vaikka yleisilmeeseen on haettu modernia vivahdetta, ovat vitriinit ja esineiden tekstilaput kuitenkin vanhanaikaisen ja kotikutoisen näköisiä.
Näyttelyyn on nostettu muutamia ”parhaita” esinelöytöjä Suomen esihistoriasta. Esineiden yhteydessä ei ole kerrottu, mistä ne ovat löytyneet tai miten ne tarkalleen ottaen ajoittuvat. Löytöpaikka on kerrottu suurpiirteisesti merkitsemällä pienelle Suomen kartalle isohko piste ja ajoitus vielä suurpiirteisemmin nuolella, joka osoittaa jotakin kohtaa 10 000 vuotta kattavalla, muutaman senttimetrin mittaisella aikajanalla. Mielestäni on museokävijän aliarviointia olettaa, ettei häntä kiinnosta edes se, mistä jotakin on löytynyt tai milloin mitäkin esineitä on tehty.
Perinteisen, kivikaudelta rautakautta kohti kulkevan näyttelyn sijasta esiin on nostettu erilaisia teemoja, joissa kaikissa korostuu joko kivikausi tai elämän myyttinen ja henkinen puoli. Hautauksista ei näyttelyssä kuitenkaan juuri puhuta. Pronssikauden kohdalla ei lainkaan, ja kivikauden osuus on yhden tekstin virheellinen maininta punamultahaudan sijainnista asuinrakennuksen sisällä (ks. esim. Onko Suomesta löytynyt kivikautisiin asumuksiin tehtyjä hautauksia?). Rautakauden haudoista esillä ovat Euran Luistarin ”Euran emäntänä” tunnettu hauta 56 sekä Isonkyrön Levänluhdan luulöydöt, joista puhutaan ”naisten ja lasten” jäännöksinä. Suoraviivaistettu yleistys paikasta ”naisten kalmistona” esiintyy populaarikirjallisuudessa, mutta on silti hieman erikoinen, sillä lähteestä on löytynyt myös miehille kuuluneita luita – vaikkakin vähemmistönä (esim. Niskanen 2006). Itse Levänluhdan vitriinin toteutus sen sijaan on hieno. Katossa on auringon valaisema veden pinta lumpeenlehtineen, joten kalloja katsotaan tavallaan löytöpaikasta käsin, vedenpinnan alla.
Itse kannatan ihmisjäännösten esille asettelua, joskin se täytyy toteuttaa eettisesti oikein. Ihmisjäännökset tuovat konkreettisesti muinaisuuden ihmisen lähelle, ja luulöytöjen avulla on myös mahdollista kertoa eri tavoista, joilla menneisyyttä tutkitaan (puoli, jota näyttelyssä ei juuri lainkaan tuotu esille). Näyttelyssä olisi ollut hienoa nähdä esimerkiksi varhaiskeskiaikaista hiusmuotia, sillä Suomesta on löytynyt useampia hautalöytöjä, joissa hiukset ovat tallella. Asiallisesti ja hienotunteisesti rakennettuna tällaistenkaan alkuperäisten löytöjen esillepano ei olisi ollut makaaberia.
Vaikka esineiden järjestäminen teemoittain paikoin toimiikin (esimerkiksi esihistoriallisen maailmankuvan esittelyssä), ei aikakausien toisiinsa sekoittaminen mielestäni kuitenkaan palvele yleisöä, jolle esihistoria ei ole ennestään tuttu. Kivikausi, pronssikausi ja rautakausi on esitetty näyttelyssä yhtenä sekamelskana, ikään kuin aikakaudet olisivat pysyneet samanlaisina, ilman minkäänlaisia muutoksia. Valinnalla on kenties haluttu korostaa menneisyyden samanlaisuutta nykyisyyteen ja mahdollisesti hämärtää historian rajoja, mutta opettavaisuuden säilyttämisen vuoksi näyttely olisi kenties sittenkin vaatinut kronologisen ja temaattisen lähestymistavan yhdistämistä.
Esineet itsessään eivät myöskään kerro tarinoita. Siihen vaaditaan tietoa löytöpaikasta ja -yhteydestä sekä tutkimuksen tuottamaa informaatiota. Esineet tuntuvatkin olevan näyttelyssä ihailtavina lähinnä esteettisyytensä vuoksi. Elämyksellisyyttä on haettu asettamalla näytteille myös kosketeltavia esineitä. Tämä on hieno idea ja etenkin kiviesineiden kanssa toimiva. Kuinka pitkään koskettelua sen sijaan kestää kivikautinen keramiikanpala tai rautamiekka, jota tavallisesti kehotetaan käsittelemään varoen, puuvillahansikkaat kädessä? Kosketeltavaksi asetettujen esineiden löytökonteksti ei ole tiedossa, joten ne ovat selvästi vähempiarvoisia ja siten uhrattavissa. Kärjistäen tämä toimii muistutuksena minkä tahansa esineen löytäjälle: ilman kontekstia esineellä ei ole tutkimuksellista arvoa, joten sen voi vaikka murustaa museon lattialle.
Pienet elämykselliset yksityiskohdat ovat varmasti monen museokävijän mieleen. Kalliomaalaukset voi herättää eloon koskemalla seinää ja erilaisia sormuksia voi sovittaa käteensä virtuaalisesti. Sormusten sovittaminen on näyttelyn ainoa paikka, jossa esihistorian ihminen tulee lähelle. Kävijä voi sormuksia kokeillessaan tuntea muuttuvansa rautakatiseksi esiäidiksi. Tosin menneisyydestä etäännyttävänä voi pitää sitä seikkaa, että taaskaan ei kerrota mistä sormukset ovat löytyneet tai miten ne ajoittuvat.
Kokonaisuutena uusi perusnäyttely on sekava pintaraapaisu esihistoriaan, joskin mukana on muutamia onnistuneita oivalluksia. Näyttelyyn kannattaa ehdottomasti käydä tutustumassa ja ottaa mukaan esimerkiksi kouluikäisiä lapsia, jotka arvostanevat näyttelyn elämyksellistä puolta.
Viittaukset:
Niskanen, M. 2006: Stature of the Merovingian period inhabitants in Levänluhta, Isokyrö. Fennoscandia archaeologica XXIII: 24-36.
———
Hieno taidenäyttely, surullisen puutteellinen kulttuurihistoriallinen näyttely
FM Ninni Närväinen
Myönnän, olin etukäteen pessimistinen mennessäni tutustumaan näyttelyyn. Yritin kuitenkin pitää mieleni avoinna, kuten objektiivisen tutkijan tulee tehdä. Heti museon aulassa huomioni kiinnittyi siihen, ettei esihistorian näyttelyyn opastettu mitenkään. Kapea oviaukko ja jyrkät portaat eivät myöskään lisänneet houkuttelevuutta.
Näyttelyn visuaalinen idea oli selvä jo ensimmäisessä huoneessa: lähes täydellinen värittömyys: valkoista, valkoista, valkoista ja vähän mustaa. Ensimmäisessä näyttelytilassa olin hetken hämmentynyt: mistä pitää aloittaa? Myöhemmin kävi ilmi, että aluksi olisi kaiketi ollut tarkoitus mennä heti portaiden alapuolelta oikealle, pikkuruiseen huoneeseen, jossa selitettiin mm. näyttelytekstien tulkintoja. Samassa tilassa oli myös kertomus Euran Pappilanmäen merovingiaikaisesta miekasta. Mutta miksi? Se ei selvinnyt.
Museoviraston kenttätöiden esittelyssä 7.4.2017 esitelmöinyt Antti Lahelma (näyttelyn toinen käsikirjoittajista) kertoi, että toteutuksella on yritetty erityisesti tavoitella luokkaretkillä museoon tulevia koululaisia. On mielenkiintoista, että Kansallismuseon pysyvässä näyttelyssä lähestytään vain yhtä kohderyhmää. Epäilemättä koululaiset kiinnostuvat nappuloista, joita painamalla saa kuulumaan erilaisia ääniä, kurkistusluukusta näkyvästä mammutista sekä kalliomaalausseinästä, joka valaistuu kosketuksesta. Arvatenkin suurin osa lapsista (ja aikuisista) myös ”silittelee” mielellään esillä olevia muinaislöytöjä, joista keramiikka-astian pala oli jo nyt hyvää vauhtia murenemassa.
Mitä näyttelystä sitten jää käteen? Onko se opettavainen, mutta samalla viihdyttävä? Se lienee nykyään kaikkien museoiden tavoitteena. Yritin asettua erilaisten kävijöiden asemaan. Voisin kuvitella, että eniten toteutuksesta pitävät arkeologian harrastajat tai aiheesta jo ennestään kiinnostuneet. Tällä ryhmällä on usein riittävästi taustatietoa, joten he voivat keskittyä ihastelemaan esineitä ja näyttelyn muita elementtejä. He eivät ehkä harmistu niistä asioista, joita ammattilaiset pitävät puutteellisina tai virheellisinä. Uskoisin kuitenkin, että sellainen kävijä, jolla ei ole juuri mitään etukäteistietoa Suomen esihistoriasta, poistuu näyttelystä hämmentyneenä.
Vaikka toisaalta informaatiota on tarjolla paljon (osa vitriineistä pullistelee esineitä), toisaalta sitä on liian vähän (juuri mitään ilmiötä tai esinettä ei selitetä tarkemmin). Miksi eri puolilla Suomea valmistettiin eri aikoina erilaisia keramiikka-astioita? Mitä tapahtui pronssikaudella? Miten Euran muinaispuku päätyi museoon? Arkeologian tutkimusmenetelmiä olisin kaivannut moneen muuhunkin kohtaan. Se näyttelyssä tosin tulee selväksi, että Suomi asutettiin jääkauden päättymisen jälkeen, jolloin maassamme alkoi kivikausi. Tämä on nimittäin mainittu eri huoneissa vähintään kolmeen eri kertaan.
Kiitän muutamia innovaatioita, kuten suurennuslasien läpi katsottavia yksityiskohtia, virtuaalikäteen ilmestyviä sormuksia ja kalliomaalausseinää. Myyttihuone oli kiva, mutta vitriinit sielläkin joko liian pieniä tai liian täynnä esineitä. Taidenäyttelynä arvosana olisikin lähellä kiitettävää. Moitin osin vanhoihin tulkintoihin perustuvia näyttelytekstejä sekä suoranaisia virheitä niissä. Olen lukenut Matti Huurteen vuonna 1979 ilmestyneen teoksen 9000 vuotta Suomen esihistoriaa monta kertaa, enkä voinut välttyä mielikuvalta, että tekstien kirjoittajatkin olivat siihen tutustuneet. Näyttelystä ei huomaa, että lähes neljässäkymmenessä vuodessa arkeologinen tutkimus on edennyt huimasti ja että uusi esihistorian yleisesityskin on ilmestynyt (Muinaisuutemme jäljet, Haggrén ym. 2015).
Esineiden alkuperästä kertovat kartat ja aikajanat ovat liian pieniä ja siksi niiden tarjoama informaatio epäselvää (osin myös virheellistä). Itä- ja Pohjois-Suomen esihistoriaa on esitelty aivan liian vähän ja näyttelyn painopiste on Etelä- ja Lounais-Suomessa. Mielestäni näyttely on liian kylmä ja minimalistinen. Ihminen ja inhimillisyys loistavat poissaolollaan, vaikka molemmat kuuluvat olennaisesti historiasta ja kulttuureista kertovaan näyttelyyn. Missä ovat ne tarinat, joiden varaan näyttelyn piti rakentua? Vaikka tarkoitus on tuoda esihistoria lähelle, minusta se on päinvastoin etäännytetty johonkin kauas. Samalla rikas menneisyytemme on (edelleen) kurjistettu yhdentekeväksi kokoelmaksi esineitä. Jokaisen toki kannattaa käydä tutustumassa näyttelyyn ja muodostaa siitä oma mielipiteensä.
Viittaukset:
Haggrén, Georg; Halinen, Petri; Lavento, Mika; Raninen, Sami & Wessman, Anna 2015: Muinaisuutemme jäljet. Suomen esi- ja varhaishistoria kivikaudelta keskiajalle. Gaudeamus.
Huurre, Matti 1979: 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Otava.
———
Esihistoriaa paremmalla fokuksella
HuK Aleksi Pienimäki (Arkeologia ja konservointi)
Kuluvana keväänä Suomen kulttuuriperintökentässä paikkautui merkittävä aukko, kun Kansallismuseon uudistunut esihistorianäyttely avasi ovensa. Uudistus tuli kipeään tarpeeseen, sillä edellinen näyttely oli jo pahasti vanhentunut. Keskusmuseovetoisessa Suomessa Kansallismuseon esihistorianäyttely toimittaa epävirallista arkeologisen lippulaivanättelyn virkaa, joten uusi näyttely on ehtinyt lyhyen avoinnaoloaikansa puitteissa herättää jo runsaasti keskustelua ja kommentteja.
Museonäyttely on aina eri interssiryhmien, visioiden, resurssien ja aikataulun asettamien paineiden alaisuudessa tehty kompromissi. Vuonna 2016 Kansallismuseossa vieraili 180 000 ihmistä, joista valtaosalla ei ole ammatillista kytköstä arkeologiaan tai museokenttään. Museon kävijämäärä on ollut nousussa, todennäköisesti arkeologian näkökulmasta aivan viimeaikaisiin ilmiöihin keskittyneiden näyttelyiden siivittämänä (mm. Veden kätkemiä huoneita, sekä Renessanssi. Nyt! -nättelyt).
Jotta esihistorianäyttely saisi mahdollisimman suuren osan tästä museokävijöiden kasvavasta virrasta, on näyttelyn palveltava aina vain vaativammaksi käyvää asiakaskuntaa mahdollisimman hyvin. Uutta näyttelyä on viety ihmisläheisempään ja elämyksellisempään suuntaan. Tämä on mielestäni selkeä parannus edellisen näyttelyn hieman tunkkaiseen, pedagogisesti painottuneeseen typologis-kronologiseen lähestymistapaan.
Näyttelyesineiden määrää on karsittu rajusti uuteen näyttelyyn. Pienempi esinemäärä helpottaa niin tilan kuin esineidenkin hahmottamista. Tätä edistää osaltaan myös näyttelyn skandinaavisen designin henkeä huokuva minimalismi, johon voidaan lukea myös näyttelyn valkea yleisilme. Yli satavuotias museorakennus asettaa omat haasteensa näyttelyille, ja vaaleat pinnat vähentävät osaltaan myös holvimaisten näyttelytilojen klaustrofobisuutta.
Kronologisesta lähestymistavasta luopuminen on myös tervetullut uusi tulokulma esihistoriaan. Menneisyyden hahmottaminen yhtenäiseksi aikajanaksi nykypäivästä jääkauden loppumainikeihin on syvään iskostunut perusolettamus, jonka rikkominen haastaa museokävijää lähestymään menneisyyttä uudesta tulokulmasta. Kronologia on joka tapauksessa vain yksi tapa hahmottaa menneisyyttä, ja näyttelyyn valittu temaattinen jaottelu antaa usein paremman kontekstin esillä oleville esineille.
Temaattinen jaottelu helpottaa museokävijää myös rakentamaan linkkejä oman elämänsä ja esihistorian välille, siinä missä kronologinen ajattelutapa on itsessään herkästi etäännyttävä. Myös menneisyydessä ihmiset ovat kalastaneet, siirtyneet paikasta toiseen ja uskoneet yliluonnolliseen, aivan kuten nykyäänkin – materiaalinen kulttuuri näiden toimintojen ympärillä vain on muuttunut, kuten näyttelyssä voimme havaita. Tämä toivottavasti herättelee museokävijää miettimään oman elämänsä ja esihistorian yhtymäkohtia ja puhaltaa siten eloa herkästi pelkäksi rekvisiitaksi typistyviin museoesineisiin.
Museoammattilaisten ja arkeologien silmiin on osin pistänyt näyttelyn informaation suhteellinen vähyys. Pitkiä tekstejä on melko vähän, ja osa esineistä on laitettu esille todella vähäisin oheistiedoin. Voisi helposti ajatella tämän sotivan museon opetustehtävää vastaan, vaikka toisaalta idealistinen kuva museosta paikkana, jossa rahvas käy valistamassa itseään, on jo vanhentunut. Nykyajan informaatiotulvassa museokävijä odottaa vierailultaan todennäköisemmin elähdyttävää taukoa arkeensa kuin ponnistelua vaativaa oppimiskokemusta.
Museoammattilaisena on helppo yliarvioida näyttelyvierailijan kyky, ja ennen kaikkea halu painaa muistiin uutta tietoa: museossa ollaan vapaa-ajalla, joten aivot ovat virittyneemmät uusille oivalluksille, havainnoille ja elämyksille paremminkin kuin varsinaiselle tiedolle. Siksi on hyvä, että esihistorianäyttely tarjoaa interaktiivisia elementtejä, uusia tulokulmia ja ärsykkeitä kaikille aisteille valtavan tekstimäärän sijaan. Tietoa on kyllä halukkaille saatavilla näyttelyn ulkopuoleltakin, joskin populaarin arkeologian tasossa olisi Suomessa edelleen parantamisen varaa – tosin onneksi tilanne on aivan viimeisen viiden vuoden aikana alkanut selkeästi petraantua.
Näyttely koottiin ilmeisesti hyvin kireällä aikataululla, mikä valitettavasti näkyy hiomattomina yksityiskohtina ja jopa suoranaisina huolimattomuusvirheinä. Ammattilaiset ovat poimineet teksteistä ja aikajanoista jo useampia yksityiskohtia, jotka kaipaisivat korjaamista tai hiomista. Myöskään valaistus ei näyttelyssä ole kaikilta yksityiskohdiltaan onnistunut, ja osa esineistä jää pimentoon. Myöskään teemojen hahmottaminen ei aina ole selkeää, kun sama skandinaavinen tyyli läpäisee koko näyttelyn eivätkä osakokonaisuudet erotu toisistaan. Näyttely on myös kenties korostetusti oman aikansa tuote, ja voi alkaa sellaisena näyttää piakkoinkin vanhentuneelta. Tämä ei välttämättä ole pelkästään huono asia – ei liene tarkoituskaan, että seuraavaa perusnäyttelyä saadaan odottaa vuosikymmeniä.
Puutteineenkin näyttelyä voidaan pitää onnistuneena ja tervetulleena uudistuksena. Suomen esihistorianäyttelyiden ”keihäänkärki” on päivitetty 2000-luvulle, ja samalla on paikattu suuri aukko arkeologian popularisoinnissa. Näyttelyn rakentaminen on jatkuvaa kompromissien tekemistä, ja valittu painotus on jättänyt monta esinettä, tulokulmaa ja runsaasti informaatiota leikkauspöydälle. Nykyinen näyttely on edellistä rajatumpi ja painottuneempi, mutta sellaisena puhuttelevampi ja paremmin omaksuttavissa. Toivottavasti työ näyttelyn parissa jatkuu ja hiomista kaipaavat tekniset yksityiskohdat ja asiavirheet saadaan korjattua. Kun tämä on tehty, vaatisi merkittävästi laadukkaamman näyttelyn kokoaminen jo huomattavasti nykyistä suurempaa kansallista panostusta koko Suomen museokenttään. Tätä päämäärää voi jokainen onneksi edistää seuraavaa perusnäyttelyuudistusta odottaessaan!
———
Esihistorian valikoitu sillisalaatti
Tohtorikoulutettava Heli Etu-Sihvola – Turun yliopisto
Esihistoriaan laskeudutaan Kansallismuseon aulasta portaita pitkin (jos ei ole tarve käyttää inva-sisäänkäyntiä). Ovi on painava. Heti ovesta astumisen jälkeen katse kohdistuu kahteen kattoon kiinnitettyyn infotauluun, joissa lukee jotakin jääkauden päättymiseen liittyvää. Samaan aikaan huomiota tulisi osata kiinnittää myös seinäkaiteen yhteyteen kiinnitettyyn valkoiseen lautaan, jonka yläosassa lukee 2 km. Aivan, pari kilometriä paksu mannerjäätikkö peitti Suomea ennen jääkauden päättymistä. Koska portaat ovat melko jyrkät, jääkausifiilistely ei kuitenkaan onnistu ja huomaan tämän näyttelyelementin vasta siinä vaiheessa kun puolet jäästä on jo sulanut.
Ensimmäiseen huoneeseen on asetettu kivikautinen vasarakirves, jota saa koskettaa. Se on hieno idea, koska yleensä esineet ovat lasin takana. En huomannut tästä tilasta haarautuvaa sivuhuonetta, jossa olisi ollut lisää nähtävää. Ensi kerralla sitten. Näyttelyn toinen, suurempi huone tarjoaa ensimmäisestä poiketen kaikenlaista, sillä sinne on koottu valikoima esihistoria-aineistoa kirvestypologiasta kuppikiveen. Tuntuu kuin olisin astellut näyttelyn luonnosvaiheeseen. Päätyseinän vitriini on täytetty eri-ikäisillä esinelöydöillä (vaihteeksi hieman kronologisemmin). Muutamaa pienempää löytöä voi tarkastella suurennuslasilla ja todeta, että hienoja työstettyjä kiviesineitä ja metallikautisia löytöjä meillä onkin. Tunnelma on kaiken kaikkiaan kylmä, johtuen äärimmäisyyksiin viedystä mustavalkoisuudesta ja tekstien puisevasta esitystyylistä. Koska ajallista teemaa ei virallisesti olekaan, on tilaan sijoitettu eri-ikäisiä löytöjä, eikä ratkaisu vaikuta toimivalta. Jos ei osaa esihistoriallista kronologiaa etukäteen hyvin, on hankalaa pysyä kärryillä siitä, mikä liittyy mihinkin. Kävijälle voi tulla jälkikäteen yllättävänä tietona se, että kivikaudella ei suinkaan ollut aina talvi ja kylmä, vaan parhaimmillaan parikin astetta lämpimämpää kuin nyt.
Siirryn eteenpäin. Rautakautisista kalmistokohteista kaksi on saanut erityishuomiota osakseen. Isonkyrön satakunta vainajaa käsittävälle Levänluhdalle on omistettu oma tummanpuhuva nurkkauksensa, jonka toteuttamiseen on selvästi nähty vaivaa. Tämä on mielestäni näyttelyn vaikuttavin vitriini. Tyylillinen kontrasti on terävä edelliseen kliiniseen huoneeseen verrattuna. Levänluhdan kalmisto ei ole mielestäni erityisen järisyttävä esinelöytöjensä vuoksi, mutta äärimmäisen tärkeä ja kiinnostava sen takia, että se on harvoja suomalaisia löytöpaikkoja, johon haudattiin jo kansainvaellusajalla ihmisiä polttamatta. Tähän Suomen mahdollisesti vanhimpaan ruumiskalmistoon haudattujen vainajien luut ovat säilyneet hyvin, vaikkakaan niitä ei varhaisien kaivausten alkeellisen dokumentoinnin ja alueella tehdyn savenoton vuoksi olekaan ollut enää mahdollista koota kokonaisiksi luurangoiksi. Ehkä tulevaisuudessa tämäkin onnistuu. Joka tapauksessa Levänluhta muodostaa ainutlaatuisen tutkimusaineiston, jonka avulla voidaan saada tietoa ennen viikinkiaikaa eläneistä ihmisistä.
Toisen tarkemmin esitellyn rautakausikohteen eli Euran Luistarin kohdalla todetaan, että rautakauden ruumishautaus alkaa Suomessa Euran ja Köyliön alueella noin 500-luvulla, mutta kuten esimerkiksi Levänluhta osoittaa, mikään uutuusilmiö ruumishautaus ei maassamme tällä ajalla ole. Luistarin kalmistosta löydetty ”Euran emäntä” eli hauta nro 56 on saanut näyttelystä oman tilansa. Löytöjen perusteella rekonstruoitu muinaispuku on sijoitettu vitriiniin ruumishaudan muiden löytöjen viereen. Koko hautaesineistö muutamaa tällä hetkellä näytteenotossa olevaa hammasta lukuunottamatta on esillä. Huomioni kiinnittyy ”Euran emännän” äärimmäisen siroihin rannerenkaisiin, joihin oma pieni käteni ei välttämättä mahtuisi. Toki tätä Suomen suurinta tutkittua rautakautista kalmistoa voisi esitellä vieläkin monipuolisemmin. Enemmän olisin suonut myös kiinnitettävän huomiota löydöistä tehtyyn tutkimukseen, esimerkiksi muinaispuvun eri osien rekonstruoimiseen ja kankaiden värjäysaineita koskevaan tutkimukseen.
Näyttelyn perusrakenteeksi valittu temaattisuus aiheuttaa sen, että Luistarin löytöjä on eri huoneissa. Esimerkiksi haudan nro 1260 kauniita koruja (KM 27177) voi tutkia edellisen huoneen pitkässä vitriinissä. Tavallinen kävijä ei kuitenkaan millään pysty yhdistämään näitä löytöjä samaan kalmistoon kuuluviksi. Kysymyksiä herättää myös se, että jos kerran hieman poikkeuksellista ruumishautaa käsitellään näyttävästi, niin miksi ihmeessä pronssi- ja rautakaudella hyvin yleisiä polttokalmistoja ei ole tuotu esille muuten kuin pieninä välähdyksinä, esimerkiksi “tapettuna” miekkana, jota on hankala yhdistää mihinkään laajempaan hautauskulttuurin ilmiöön? Soisin myös pikkuhuoneessa piilossa oleville miekoille paljon nykyistä enemmän valoa! Pimeässä vitriinissä säiläkirjoitukset, damaskoinnit tai hopeoinnit eivät hahmotu. Jos tekstissä kerrotaan erään miekan olevan Suomen hienoin, se olisi mukava myös nähdä.
Näyttelyn päättävää pyöreää huonetta vaivaa sama järjestyksen puute kuin ensimmäistäkin salia. Esillä olevat esineet toki ovat hienoja. Osassa vitriineistä on kuitenkin aivan liikaa tavaraa samalla hyllyllä. Tilaan mahtuisi vähällä vaivalla useampikin lasinen hyllytaso.
Yritin miettiä näyttelyyn valitun temaattisen näkökulman toimivuutta, mutta en vain päässyt siitä mihinkään, että eri ajanjaksot pitäisi tuoda selkeämmin esiin. Esimerkiksi viljelyn ja kristinuskon leviämiseen liittyvän videon kartta ja vinoviivoitus ovat erittäin vaikeita hahmottaa. Mustavalkoisuus tekee myös sivuseinän suuresta aikajanasta vaisun. Olisi hyvä, jos aikajanaan voisi tutustua heti näyttelyn alussa. Minimalistiset esittelytekstitkin ovat liian minimalistisia. Koska digitaalista sisältöä on näyttelyssä käytetty melko paljon, infotauluihin ja/tai internetiin olisi helppo kehittää näyttelyä tukevaa sisältöä. Kosketusnäytöissä voisi olla sisältöinä kuvia ja enemmän tietoa kustakin esillä olevasta esineestä. Pelkällä KM-numerolla ei pitkälle pötkitä, vaikka löytötiedot ovatkin tulossa Finnaan. Voin olla vanhanaikainen, mutta en ainakaan yleensä itse museonäyttelyn jälkeen googlaa lisätietoja, eikä kaikilla kävijöillä varmastikaan ole älypuhelinta käytössään. Olisi mukavaa, jos esineiden tiedoissa olisi mainittu löytöpaikkakunta. Usein ihmisiä kiinnostaa etenkin se, onko esillä oleva esine löytynyt omalta asuinpaikkakunnalta tai vaikkapa naapuripitäjästä. Tällaisissa tapauksissa löytö jää ehkä normaalia paremmin mieleenkin.
Tiivistäen voisi todeta, että uusitulla esihistorianäyttelyllä on hyvät hetkensä: kalliomaalausseinä ja Levänluhtaa esittelevä tumma vitriini ovat visuaalisesti näyttäviä ja näyttelyn kosketeltavat esineet sekä virtuaalisisältö varmasti miellyttävät eri-ikäisiä kävijöitä. Kukaan tuskin voi kieltää sitä, etteivätkö arkeologiset esinelöydöt olisi hienoja, nehän ovat todellisia taideaarteita. Huonoimmillaan näyttelyn toteutus kuitenkin on terävillä kulmilla varustettu sokkeloinen kuriositeettikabineetti, jonka avulla on erittäin haastavaa saada kokonaiskäsitystä siitä, mikä ilmiö kuuluu mihinkin aikaan. Näyttää lisäksi siltä, että näyttely olisi vielä hieman keskeneräinen ja helppo sitä olisikin parannella vaikka pikkuhiljaa lisäsisältöä tuottamalla.
Kansallismuseon kotisivu: http://www.kansallismuseo.fi/fi/kansallismuseo
Kansallismuseon Facebook-sivulla on tietoa museon järjestämästä monipuolisesta oheisohjelmasta, johon keväällä 2017 kuuluu mm. esihistoria-aiheisia lukupiirejä sekä Tapaa tutkija -opastuksia.
KALMISTOPIIRI 