Rautakautiset vaunuhautaukset Keski- ja Länsi-Euroopassa

Arttu Tokoi – Turun yliopisto

Keski- ja Länsi-Euroopan rautakautiset hevoskärryjä sisältävät hautaukset edustavat aikakauden vauraimpia hautoja seudulla ja kiinnittävät huomiota monipuolisella varustuksellaan. Koristeellisten hevosvaunujen lisäksi hautaukset sisältävät yleensä myös kalliita tuontitavaroita ja taidokkaita käsityötuotteita. Vaikka hautaustapa on suotu melko harvoille eikä hautojen määrä ole suuren suuri, se on yllättävän laajalle levinnyt ja hautoja tavataan aina Skotlannin Newbridgestä (Carter et al. 2010) Bulgarian Mezekiin (Fol 1995) ulottuvalla alueella. Myös ajallisesti hautauskäytäntö on pitkäikäinen, sillä vaunuhautoja tavataan eri seuduilla rautakauden alusta ensimmäisen vuosisadan taitteeseen jaa. (esim. Cunliffe 1999: 47, 232).

Vaunuhautaukset eivät ole pelkästään eurooppalainen ilmiö, vaan niitä tunnetaan eri puolilta maailmaa. Myös Euroopassa hautavaunujen käyttö tunnetaan hieman erilaisissa muodoissa eri seuduilla (Cunliffe 1999: 48; Frey 1991: 80). Tässä jutussa tarkoituksenani on kuitenkin käsitellä nimenomaan keskisessä ja läntisessä Euroopassa vallalla olleita traditioita, eli täsmällisemmin Hallstatt ja La Tène -kulttuureihin liittyviä vaunuhautauksia.

Vaunuhautaukset Hallstatt-kulttuuriin piirissä

Keskisen Euroopan varhainen rautakausi noin 700-luvun puolivälistä eaa. 400-luvun puoliväliin eaa. tunnetaan Hallstatt-vaiheena Itävallassa sijaitsevan löytöpaikan mukaan (Cunliffe 1999: 32;51). Kuten Barry Cunliffe (1999:  51-63; 151-152) kertoo, tällöin laajalla alueella Alppien pohjoispuolisessa Euroopassa vallitsi melko yhtenäinen esineellinen kulttuuri. Tämä koski varsinkin eliitin käyttämiä pronssisia ja rautaisia prestiisiesineitä. Kulttuurisen vaikutuksen ja samalla vaunuhautausten selvä ydinalue sijaitsi Cunliffen mukaan ensin Reiniltä Böömiin ulottuvalla alueella, mutta myöhemmin painopiste siirtyi länteen päin. Hän huomauttaa, että alue on useiden keskeisten vesireittien kuten Reinin, Tonavan, Rhônen ja Seinen risteyskohdassa, mikä lienee syynä sen menestymiseen. Vilkkaat suhteet ympäröiviin alueisiin ja niiden mukanaan tuoma vaurastuminen johti siihen, että alueelle syntyi Hallstatt-aikana  lukuisia keskuspaikkoja. Näille ominaista olivat linnoitetut asuinpaikat, joihin näyttää liittyneen erikoistunutta käsityöläistuotantoa (ks. myös Frey 1991: 77-82). Päälliköiden haudoiksi (fürstengraber) nimettyjä vaunuhautauksia tavataan tavallisesti juuri näiden perinteisesti päälliköiden asuinpaikoiksi (fürstensize) katsottujen mäkilinnojen lähistöltä, missä ne ovat yleensä osa laajempaa kalmistokokonaisuutta (ks. myös Wait 1995: 501).

Näissä kalmistoissa vallitseva hautaustapa on Gerald Waitin (1995: 500-501) mukaan yleensä yksinkertainen ruumishautaus, jossa vainajat on asetettu makaamaan ojennettuina itä-länsi suuntaisesti. Hauta-antimet ovat yleisiä ja näyttävät kuvaavan vainajan asemaa ja siten hierarkkisia yhteisöjä. Vaikka osa haudoista saattaa olla rikkaitakin esineistöltään Wait huomauttaa, että tuontitavarat rajoittuvat lähinnä kalmiston rikkaimpiin, vaunuilla varustettuihin hautauksiin. Tällainen hautaus koostuu Waitin mukaan tavallisesti hirsisestä hautakammiosta, joka on peitetty suurella maakummulla. Lisäksi vainaja on varustettu kalliilla vaatteilla ja koruilla. Esimerkiksi Hohmichelesta tunnetaan jäänteitä kiinalaisesta silkistä (Cunliffe 1999: 52-53). Kalliista materiaaleista, kuten korallista ja meripihkasta valmistetut esineet ja kultaiset kaularenkaat, soljet, sormukset, vyöhelat, nilkka- ja rannerenkaat ovat muutenkin tavallisia hauta-antimia (Frey 1991: 81-102). Muihin antimiin kuuluu tyypillisesti rauta- ja pronssiheloituksin koristeltu nelipyöräinen vaunu, jonka teknillisesti korkeatasoinen rakenne toistuu samankaltaisena eri puolilla löytöaluetta (Cunliffe 1999: 48). Koristeelliset mutta epäkäytännölliset vaunut vaikuttavat olleen nimenomaan hautajaisrituaaliin ja luultavasti vainajan kuljettamiseen ja esittelyyn tarkoitettuja (Cunliffe 1999: 48; Frey 1991: 80).

Toinen keskeinen elementti, mitä esimerkiksi Frey (1991: 75-92) ja Cunliffe (1999: 51-63) painottavat on välimerellisten vaikutteiden mukainen viininjuontiin tarkoitettu astiasto. Molemmat kirjoittajat kuvaavat, kuinka erilaiset padat, kannut, vadit ja kupit ovat usein kreikkalaista tai etrurialaista tuontia, vaikka yhtä lailla esiintyy paikallisia jäljitelmiä. Pronssi- ja kulta-astioiden lisäksi käytössä on myös runsaasti keramiikkaa, joka on yhtä lailla alkuperältään vaihtelevaa. Välimerellinen maailma näyttää olleen sekä esikuva että kopioinnin kohde Alppien pohjoispuolen väestölle Hallstatt-aikana, ja juoma-astioiden ohella myös juomatapoja, kuten kreikkalainen symposion, omaksuttiin mahdollisesti tänä aikana keskiseen Eurooppaan (Cunliffe 1999: 57; Frey 1991: 92).

Toisinaan vainajat on varustettu myös asein, mutta nämä rajoittuvat yleensä statusesineisiin ja ennemmin metsästyksessä kuin sodankäynnissä käytettyyn aseistukseen. Niinpä esimerkiksi Hochdorfiin haudatun huomattavan omaisuuden mukaansa saaneen ”päällikön” aseistuksena oli kullattu veitsi, nuolikotelo nuolineen, sekä keihäs, pari veistä ja kirves, joista viimeksi mainitut kuitenkin liittynevät juhlintaan ja lihan käsittelyyn (Biel 1991: 110-111).

Hochdorfissa hirsisen hautakammion ulkopuolella oli lisäksi ulompi hirsikehikko ja näiden rakenteiden väli oli täytetty kivillä, minkä jälkeen päälle oli kasattu suuri hautakumpu (Biel 1991:110). Bielin mukaan rakenne on tehty pitämään haudanryöstäjät loitolla. Tämä vaikuttaakin todennäköiseltä selitykseltä, sillä Hallstatt-ajan päällikköhautojen tyhjentäminen näyttää ollen yleistä. Tavallisesti tämä on tapahtunut varsin pian hautauksen jälkeen, kuten esimerkiksi vainajan siirtelystä huolimatta anatomisesti oikeilla paikoillaan sijaitsevat luut eräässä Heuneburgin läheisyydessä sijainneessa hautakummussa todistavat (Frey 1991: 79). Mielenkiintoinen tapaus on Magdalenenbergin 600-luvun loppupuolelle (Frey 1991: 89) ajoittuva suuri hautakumpu. Täällä ryöstetystä hautakammiosta tavattiin nähtävästi ryöstäjien jättämät puiset lapiot, joista saadun ajoituksen perusteella nämä olivat tehneet vierailunsa vain noin 50 vuotta hautauksen jälkeen (Frey 1991: 79). Mitkä hautojen ryöstämisen tarkoitusperät ovat olleet, jäänee arvailujen varaan. Toki uskomattoman rikkaat haudat ovat voineet houkutella erilaisia onnenonkijoita. Toisaalta  toiminnalla voi olla muitakin vaikuttimia (ks. hieman nuoremmista esimerkeistä esim. Merovingiaikaista hautojen avaamista – Kuulumisia kansainvälisestä symposiumista Tukholmassa).

Hautakumpuihin näyttää usein liittyvän myös sekundäärisiä hautauksia. Nämä ovat monesti ruumishautauksia, joita on myöhemmin lisätty kammiohaudan ympärille kasattuun monumenttiin (Wait 1995: 51). Frey (1991: 82-83)  kertoo edellä mainitussa Magdalenenbergin kummussa näitä olleen ainakin 126, mahdollisesti jopa 140, kappaletta. Hän ajattelee siksi hautakummun olleen koko yhteisön käytössä, niin että kammiohaudan asukit edustaisivat sen tärkeimpiä jäseniä.

On ajateltu, että vaunuhautaustradition juuret olisivat eteläisessä Euroopassa Välimeren alueella, mistä tapa olisi rautakauden alussa luultavasti etruskialueiden kautta omaksuttu Hallstatt-alueelle (esim. Cunliffe 1999: 48). Tämä olisikin todennäköistä sitä taustaa vasten, että Hallstatt-eliitti näyttää innokkaasti käyttäneen ja kopioineen kreikkalaisia ja etrurialaisia tuontiesineitä ja tapoja, mikä ehkä parhaiten näkyy välimerellisissä juoma-astiastoissa (ks. esim. Cunliffe 1999: 48-53; Frey 1991: 89-91). Italian alueella vaunujen käyttö rikkaiden hauta-antimina tunnetaan jo varhain, joskin täällä käytössä ovat erityisesti kaksipyöräiset vaunut (Frey 1991: 80). Toisaalta hevosvetoiset vaunut on tunnettu Hallstatt-alueella jo pronssikaudella ja ilmeisesti varhaisimmat esimerkit niiden käytöstä hautausrituaalissa ovat myös pronssikauden loppuvaiheesta (Cunliffe 1999: 44, 294; Pare 1991: 3-4). Tapaukset ovat harvinaisia, mutta esimerkiksi Wehringenin hautaus vastaa jo pääpiirteittäin myöhempää vaunuhautaustraditiota, poiketen lähinnä vain pronssisella esineistöllään myöhemmille hautauksille leimallisesta rautaesineiden runsaasta määrästä (Pare 1991: 3-4).

Vaikuttaa todennäköiseltä, että rikkaat ”päällikköhaudat” kuvastavat hierarkkisia yhteisöjä. Rikkain varustuksin haudattujen vainajien ja näiden sukujen on esitetty kuuluneen harvalukuiseen eliittiin, mikä on ylläpitänyt asemaansa arvokkaiden, eksoottisten ja kaukaa tuotujen esineiden hankintareittien hallinnalla (esim. Cunliffe 1999: 58-61). Alueella olisi siis harjoitettu prestiisiesinetaloutta, jossa ylimystön asema perustui tämän suhteiden laajuuteen ja kykyyn kontrolloida prestiisiesineiden virtaa. Vaikka tästä selitysmallista on omasta mielestäni tullut viime aikojen arkeologisissa tutkimuksissa vähän turhankin muodikas, tähän yhteyteen se näyttäisi sopivan poikkeuksellisen hyvin.

Hallstatt-ajan lopulla kehitys näyttää kulkevan kohti yhä laajempaa prestiisiesineiden hankintaa ja esittelyä muun muassa yhä rikkaammaksi muuttuvissa hautauksissa. Kreikkalaisen maailman ja etrurialaisten tuotteiden tuonti kiihtyy noin 530-luvulta alkaen, aluksi Massalian kautta ja seuraavan vuosisadan puoliväliin mennessä myös suoraan Alppien yli (Cunliffe 1999: 51-63). 400-luvun puolivälissä satoja vuosia melko vakiintuneena pysynyt tilanne tulee kuitenkin tiensä päähän. Jostain syystä vanhat mäkilinnat hylätään ja Hallstatt-eliitin rikkaat haudat katoavat arkeologisesta aineistosta (ks. esim. Cunliffe 1999: 67). Samalla uusi voimakeskus syntyy vanhan alueen pohjoispuoliseen periferiaan, missä luonteeltaan ja esineistöltään hyvin erilaiset La Tenen kulttuuriksi nimetyt yhteisöt ottavat jatkaakseen Hallstatt-väestön roolin kulttuurin, innovaatioiden ja vaikutteiden levittäjänä.

La Tène –ajan vaunuhautaukset

Uudet keskusalueet näyttävät syntyvän Marnen ja Moselin varsille sekä Böömin alueelle, joista viimeksi mainitulta eliittihautaukset olivat hävinneet varhaisen Hallstatt-ajan (Hallstatt C -vaiheen) jälkeen (Cunliffe 1999: 63). Välimeren tuontiesineet yleistyvät ja varsinkin Moselin yhteisöillä näyttää olleen suoria kontakteja Etruriaan, joskin samalla paikallinen käsityötaide nousee korkealle tasolle ja eteläisiä vaikutteita muokataan omaksi tyyliksi (Cunliffe 1999: 64-65; Wait 1995: 502). Rikkaiden juoma-astioita ja vaunuja sisältävien hautausten myötä näyttää selvältä, että mallina ovat vanhan Hallstatt-alueen perinteet. Hautauskäytänteitä ei kuitenkaan omaksuta sellaisinaan. Kuten Cunliffe (1999: 63-65) huomauttaa, toisin kuin Hallstatt-alueella, La Tène -kulttuurin piirissä ylhäisön asehaudat tai soturien haudat ovat yleisiä, ja täällä aseistus liittyy nimenomaan sodankäyntiin. Mahdollisesti tässä heijastuu väestön sotaisempi ideologia. La Tène -yhteisöthän on usein liitetty historiallisista lähteistä tunnettuihin keltteihin, joita on pidetty sotaisana väestönä, vaikka tässä pääasiallisena lähteenä toimivat antiikin kirjoitukset todennäköisesti ovat melko lailla värittyneitä. Muutos voidaan nähdä myös vaunuissa, joissa kaksipyöräinen malli yleistyy (esim. Wait 1991: 504). Siinä missä aiempi nelipyöräinen vaunu oli suhteellisen kömpelö rituaalikulkuneuvo, näitä uudentyylisiä hevosvaunuja olisi hyvinkin voitu käyttää sodassa, kuten esimerkiksi nykyajan rekonstruktioista ilmenee (esim. Karl 2003). Tämä herättää miettimään mitä merkityksiä vaunuilla oli hautakokoonpanossa ja voisi kuvitella niiden poikenneen jonkin verran aiemmasta. Barry Cunliffen (1999: 100) mukaan on kuitenkin jopa todennäköisempää, että kärryt olivat rituaaliseen käyttöön valmistettuja paraativaunuja, huolimatta rakenteellisesta samankaltaisuudestaan sotavaunujen kanssa.

La Tène-kulttuurin keskusalueilta vaikutteet levisivät noin välillä 400-270 eaa. ympäri Eurooppaa (Cunliffe 1999: 68-90). Lännessä vaunuhautaustraditio omaksuttiin Yorkshiren lähellä Arras-kulttuurin piirissä 300-200-luvuilla eaa. (Wait 1995: 499). Idässä kelttien migraatiot puolestaan levittivät heidän materiaalista kulttuuriaan ja tapojaan aina Mustallemerelle saakka. Arras-kulttuuria lukuun ottamatta vaunuhautausten pääasiallinen alue näyttää silti pysytelleen Moselin ja Marnen seudulla leviten lähinnä Seinen varteen ja Maasin yläjuoksulle (Cunliffe 1999: 153; 309).

Täällä eliitin hautaukset sisälsivät usein tyylikkäiden kaksipyöräisten vaunujen ja hevostarvikkeiden lisäksi etruskilaisia pronssiastioita viininjuontiin, kalliista materiaaleista kuten lasista ja meripihkasta valmistettuja esineitä, miehillä miekkoja, erilaisia keihäitä sekä joskus pronssikypäriä ja naisilla kaula- ja rannerenkaita sekä solkia, jotka näissä haudoissa saattoivat olla kultaisia (Wait 1995: 503-504). Sekä La Tène-ajan että Hallstatt-kauden ylimystön haudoissa on sekä miehiä että naisia. Sukupuoleen liittyvät kysymykset jäävät nyt tässä jutussa käsittelemättä, mutta mainittakoon, että toisin kuin Välimeren seudulla, kelttiläisalueilla naisen asema lienee ainakin paikoin ollut melko vahva (Cunliffe 1999:109).

Arras-kulttuurin alueella Yorkshiren lähistöllä hautaukset muistuttavat Marnen tai Champagnen alueen hautauksia. Esimerkiksi Wetwang Slackista tunnetaan useita vaunullisia hautauksia (Dent 1985: 85-92). Dentin esittelemissä kolmessa tapauksessa lähes sikiöasennossa kyljellään olleet vainajat on asetettu nähtävästi purettujen kärryjen päälle pohjois-eteläsuuntaisesti. Mukana oli vaunuhevosten tarvikkeita, kuten ies ja kuolaimet sekä sian osia ilmeisesti ruuaksi. Miehet olivat lisäksi saaneet mukaansa miekan, keihäitä ja luultavasti kilven. Naisenhaudasta löytyi peili, pari neulaa ja pronssinen rasia. Erona mannereurooppalaisiin hautaustapoihin on kuitenkin vainajan suunta ja asento, sillä Marnen seudulla vainajat on yleensä haudattu pitkällään itä-länsi-suuntaan (Wait 1995: 499-500). Toisaalta Waitin mukaan myös tällaisia tunnetaan poikkeustapauksina Yorkshiren alueelta. Muista eroista Wait huomioi sen, että Arras-tradition alueella vaunut on purettu ennen hautaan laittamista ja toisekseen muut hauta-antimet ovat suhteellisen harvoja. Jo Hallstatt-ajalta vaunuhautaustradition ehkä keskeisin elementti, eli kalliit välimereltä tuodut pronssiset juoma-astiastot näyttävät siis puuttuvan tältä hautaustavan läntisimmältä saarekkeelta.

La Tène –ajan hautaukset tehtiin totuttuun tyyliin hautakumpuihin, joita joskus, varsinkin Arras-kulttuurin alueella, ympäröi nelikulmainen oja (Wait: 499, 502; Dent 1985: 85-92). Aiemmista vuosisadoista poiketen vaunuhaudat eivät Waitin (1995: 502-504) mukaan olleet enää kytköksissä mäkilinnoihin, jotka eivät muutenkaan näytä olleen enää samanlaisia väestön ja käsityöläisten keskuksia. Sen sijaan tämän ajan vaunuhautaukset liittyvät tavallisemmin pienehköihin kyläkalmistoihin. Wait kertoo näissä jatketun aikaisempien aikojen perinteitä, eli itä-länsi-suuntaista ruumishautausta kumpuihin, joihin myös edelleen tehtiin säännöllisesti sekundäärisiä hautauksia. Varallisuuden mukaiset hauta-antimet olivat yleisiä.

Myöhäisellä La Tène ajalla alue kokee suuria muutoksia, mikä näkyy myös hautaustavoissa. Esimerkiksi polttohautaus alkaa yleistyä jo 200-luvulta lähtien (Wait 1995: 505). Kelttiläisen maailman jäädessä yhä tiukemmin naapureidensa, varsinkin laajenevan Rooman, puristukseen ja vaikutuksen alle, vanhat sosiaaliset järjestelmät näyttävät väistyvän syrjään. Cunliffen (1999: 232-233; 237) mukaan vanhan maailman tapa osoittaa asemaansa prestiisiesinein ja komein hautauksin säilyy pisimpään Luoteis-Euroopan periferiassa, eli nähtävästi juuri Marnen ja Moselin varsien vaunuhauta-alueella, missä viinin juontiin liittyvän esineistön lisäksi myös vaunujen osat saattavat  edelleen kuulua haudan antimiin vielä ainakin 100-luvun lopulla.

Olen edellä yrittänyt luoda jonkinlaisen yleiskatsauksen Hallstatt- ja La Tène –ajan vaunuhautausperinteisiin. Tämä on paikoin voinut johtaa liian yksinkertaistaviin esityksiin, mitä lienee edesauttanut se, että suuri osa käyttämästäni tutkimuskirjallisuudesta on jo valmiiksi yleisesityksiä aiheesta. Esimerkiksi valtaväestön hautaustavat eivät, toisin kuin olen ehkä antanut ymmärtää, luultavasti ole olleet täysin vakiintuneita ja muuttumattomia koko rautakauden ajan tällä laajalla alueella. Wait (1995: 505) muun muassa mainitsee päättömiä hautauksia esiintyvän seuduilla läpi rautakauden.

Myös vaunuhaudat ja niitä rakentavat yhteisöt ovat voineet erota alueellisesti kuten Yorkshiren esimerkissä, ja yhtä lailla yhteisöt ideologioineen ovat luultavasti muuttuneet ajan saatossa. Arkeologisessa aineistossa tämä näkyy paikoittain kuten Hallstatt-ajan lopulla yhä rikkaampien ja harvempien keskuspaikkojen ja hautojen myötä, sekä tätä seuranneessa romahduksessa, ja uudenlaisten keskusten syntymisessä vanhan alueen pohjoiseen periferiaan. Voi kuitenkin kuvitella, että myös arkeologisesti hiljaisempina ja vakaampina kausina hautaustapoihin liittyvät uskomukset ja ymmärrys niiden merkityksestä saattoivat olla muutospaineen alaisena, hieman samaan tapaan kuin suullinen perinne muovautuu jatkuvasti uusien sukupolvien myötä.  Tästä huolimatta tämänhetkisen aineiston perusteella vaikuttaisi, että vaunuhautaperinteeseen osallistuneet yhteisöt olisivat jakaneet jonkinlaisia ideologisia ja uskomuksellisia rakenteita, mitkä käytännössä ilmenivät ainakin juhlimiseen ja prestiisiesineiden käyttöön liittyvinä merkityksinä.

Uskomusmaailma sinänsä on vaikeasti havaittavissa arkeologisesta aineistosta. Toki tukena voidaan ainakin La Tène -aikaa tutkiessa käyttää myös joitain kirjallisia lähteitä. Näiden perusteella hahmottunut kuva on hyvin hajanainen ja heijastelee varmaankin suurta alueellista variaatiota, mutta Cunliffen (1999: 184) mukaan joitain rakenteellisia yhteneväisyyksiä voidaan havaita. Rikkaat eliittihautaukset viittaavat siihen, että sosiaalisen aseman katsottiin säilyvän myös tuonpuoleisessa, joskin, kuten Cunliffe (1999:209) huomauttaa, samalla hautajaiset tarjosivat elossa oleville sukulaisille tilanteen osoittaa asemansa.

Video Hochdorfin Hallstatt -aikaisen ”ruhtinashaudan” rekonstruktiosta:

 

—––

Teksti pohjautuu esseeseen, jonka kirjoittaja laati Turun yliopistossa järjestetyllä kurssilla Hautaustapojen arkeologiaa: Fokuksena ruumishautaus Euroopassa.

 

Lähteet:

 Biel J. 1991. The celtic princes of Hohenasperg (Baden-Wurttenberg), teoksessa The Celts. s. 108-113. Milano: Bompiani

Carter S.,  Hunter F., Smith A. 2010. A 5th century BC iron age chariot burial from Newbridge, Edinburgh. Proceedings of the prehistoric society 76: 31-74

Cunliffe B. 1999. The ancient celts. Penguin books.

Dent J. 1985. Three cart burials from Wetwang, Yorkshire. Antiquity 59 (226): 85-92

Frey O.H. 1991. “Celtic princes” in the sixth century B.C., teoksessa The Celts. s. 75-92. Milano: Bompiani

Fol A. 1995. The chariot burial at Mezek, teoksessa The Celts. s. 384-385. Milano: Bompiani

Karl R. Iron age chariots and medieval texts: a step too far in “breaking down boundaries”?. E-keltoi – Journal of interdisciplinary celtic studies 5, Warfare: 1-29

Pare C. 1991. Swords, wagon-graves and the beginning of the early iron age in Central Europe. Kleine schriften aus dem vorgeschichtlichen seminar Marburg. Heft 37. Toim. O.H Frey ja H. Roth. Marburg: Pilipps Universität.

Wait G. 1995. Burial and the otherworld, teoksessa Green M. (toim.) The celtic world. s. 489-514. Lontoo: Routledge.