Kati Haapala – Turun yliopisto
Tollense-joen laaksossa, Saksan liittotasavallan koillisosassa, on joen penkereiltä paljastunut luita ja pronssikautisia aseita useiden vuosikymmenten ajan. Arkeologisissa tutkimuksissa on havaittu aseiden ja luiden esiintyvän samoilla alueilla ja niiden on päätelty olevan peräisin yhdestä tapahtumasta. Luissa on merkkejä väkivallasta, minkä lisäksi aseet voisivat viitata alueella käytyihin taisteluihin. Lähistöltä tunnetaan myös useita pronssikautisia asuinpaikkoja ja kumpuhautoja.
Tollense-joki virtaa aivan Saksan koilliskulmassa kohti pohjoista. Löytörikas jokilaakso sijaitsee Mecklenburg-Vorpommernin osavaltiossa, joitakin kilometreja Altentreptown kaupungista pohjoiseen (Krüger et al. 2012: 29). Joen ranta-alueilta, noin kolmen kilometrin matkalta, on 1980-luvulta alkaen tullut esiin erilaisia metalliesineitä sekä ihmisten ja eläinten luita. Metalliesineiden joukossa on pronssikautisia aseita ja koruja. Vuosina 1996 ja 1999 harrastaja-arkeologi Ronald Borgwardt löysi jokivarresta hevosen ja ihmisen luita (Jantzen et al. 2011: 418). Borgwardt ja hänen isänsä havaitsivat myös löydöistä koostuvan kerroksen joen penkalla (Krüger et al. 2012: 29). Toiset harrastajat olivat jo aiemmin toimittaneet paikalta muun muassa useita ihmiskalloja paikalliselle kulttuuriperintöyksikölle. Arkeologit kiinnostuivat löydöistä ja vuonna 2008 käynnistettiin ensimmäiset tieteelliset kaivaukset D. Jantzenin ja T. Terbergerin johdolla (Jantzen et al. 2011: 418).
Osa kaivauksista tehtiin sukeltamalla, sillä löytöalueita oli jo havaittu myös vedenpinnan alapuolella. Ensimmäisen tutkimuskohteen nimeksi tuli Weltzin 20 ja vuonna 2011 paikallistettiin toinen merkittävä kohde 400 metriä edellisestä ylävirtaan ja se nimettiin Weltzin 32:ksi. Jälkimmäisellä kohteella yksi löytökerros sijaitsi kolmen metrin syvyydellä vedenpinnan alapuolella (Krüger et al. 2012: 29).
Tähän mennessä kohteista on löytynyt yhteensä noin kahdensadan ihmisen ja kahden eri hevosen luita (Woollaston 2016). Arkeologienkin löytämä aineisto käsittää luiden lisäksi erilaisia metalli- ja puuesineitä. Kulta-, pronssi- ja tinakoruja on löytynyt esimerkiksi uudemmasta kaivauskohteesta Weltzin 32:sta (Krüger et al. 2012: 36–37). Aseiksi luokiteltavia pesäpallomailan kaltaisia puisia nuijia on löytynyt luiden yhteydestä (Jantzen et al. 2011: 422–423). Näillä on voitu esimerkiksi aiheuttaa edempänä kuvailtavia kallovammoja. Esihistoriallisten puuesineiden säilyminen on aina poikkeuksellista, joten nyt paljastuneet aseet tuovat merkittävää lisätietoa pronssikautisista taistelutavoista ja -välineistä.
Useissa ihmisluissa on merkkejä väkivallasta ja tutkijat ovatkin päätelleet, että vammat ovat aiheutuneet taisteluista. He eivät kuitenkaan halua sulkea pois rituaalisten uhrausten mahdollisuutta (Krüger et al. 2012: 32). Erilaisten aseiden löytyminen luiden läheltä viittaa kuitenkin väkivaltaisiin yhteenottoihin. Vainajien joukossa on jonkin verran naisia ja lapsia sekä vanhempia miehiä, mutta suurin osa on 20– 40-vuotiaita miehiä (Jantzen et al. 2011: 424–425).
Vuoteen 2011 mennessä löydetyistä vainajista on analysoitu osteologisesti 83, ja näistä kahdeksalla havaittiin vammoja. Yhden kallon otsaluussa (lat. frontale) on nähtävissä suuri iskusta aiheutunut reikä. Sen sijainti ja muoto viittaavat iskun olleen kuolinsyy. Reiän halkaisija on muutamia senttimetrejä ja se sijaitsee lähes otsaluun keskellä. Toisessa kallossa on tylpän esineen aiheuttama vamma otsaluun yläosassa. Se ei kuitenkaan ole ollut tappava, mutta koska kallossa ei näy merkkejä paranemisesta, on henkilö oletettavasti kuollut pian muihin vammoihin. Kolmannessa tutkitussa kallossa on vamma oikeassa päälaenluussa (lat. parietale). Luussa näkyy pieni reikä, jonka oletetaan aiheutuneen kaukaa ammutusta nuolesta. Henkilö on mahdollisesti elänyt muutamia päiviä tämän vamman jälkeen. Neljännessä kallossa näkyy vamma vasemmassa ohimoluussa (lat. temporale). Se on aiheutunut joko keihäänkärjestä tai nuolesta, ja paranemismerkkien perusteella henkilö on elänyt kahdesta viiteen vuotta sen jälkeen. Viidennessä tutkitussa kallossa on kolme vammaa, jotka ovat parhaiten parantuneita. Tämän perusteella henkilö on elänyt tutkituista vainajista kauimmin.
Kolmen vainajan jäännöksistä on tutkittu muualle kuin kalloon kohdistuneita vammoja (Jantzen et al. 2011: 425). Yhdessä oikeanpuoleisessa olkaluussa (lat. humerus) näkyy nuolenkärki edelleen kiinnittyneenä. Se on uponnut syvälle luun päähän. Osumakulman perusteella nuoli on ammuttu joko takaa alaviistosta henkilöä kohti tai vaihtoehtoisesti siten, että henkilö on ollut kaatuneena maahan. Tämäkin vamma on alkanut parantua ja sen arvioidaan tapahtuneen joitakin viikkoja ennen henkilön kuolemaa. Samalla henkilöllä havaittiin lantioluusta (lat. pelvis) merkkejä parantuneesta nuolen aiheuttamasta vammasta. Uusimpana vammana samalla henkilöllä näkyy reisiluussa (lat. femur) massiivinen murtuma, joka on todennäköisesti aiheutunut henkilön pudotessa hevosen selästä.
Vammojen perusteella henkilöt ovat olleet mukana niin lähitaisteluissa kuin kauempaa tehdyissä hyökkäyksissäkin (Jantzen et al. 2011: 430–431). Kallojen iskuja on lyöty läheltä ja toisaalta nuolia on voitu ampua kauempaakin. Vammojen analyysit muuttavatkin aiempia oletuksia pronssikauden taisteluista, joissa pronssikirveillä ja -tikareilla olisi ollut merkittävämpi rooli. Näin siksi, että nyt tutkittujen luiden perusteella ei ole tullut esille merkkejä niistä. Jantzen et al. (2011: 425) toteavat, että vammoja oli aiheutunut tutkituista noin 6 %:lle, kun analysoitiin vain kallot. Mikäli myös muiden luiden vammat otetaan huomioon ja kaikki vammat lasketaan kuuluvaksi eri henkilöille, olisi vammoja aiheutunut noin 9 %:lle tutkituista yksilöistä. Vammoista osa oli ehtinyt parantua ainakin osittain, joten kuolemaan johtaneessa taistelussa vammoja saaneiden määrä on pienempi. Noin puolet vammoista oli tutkituissa luissa Jantzen et al:n mukaan sellaisia, että henkilö joko kuoli heti taistelussa tai selvisi vain muutamia päiviä tai viikkoja. Kuusi prosenttia vaikuttaa kuitenkin melko pieneltä määrältä, jos kyseessä on taistelu. Luuaineistosta eivät näy pehmytkudoksiin osuneet vammat, joten esimerkiksi verenvuotoa ei niistä tavoita. Tutkijat ovat kuitenkin todenneet, että vammoja on silti enemmän kuin tavallisilla kalmistoilla tavattavassa luuaineistossa olisi.
Vainajien luita on löydetty levinneenä laajalle alueelle jokivarressa (Krüger et al. 2012: 32). Tutkijat olettavat, että ruumiit on heitetty joko joen rantaan tai suoraan veteen. Tämä selittäisi luiden leviämisen jokivartta pitkin laajalle alueelle. Parantuneiden ja osittain parantuneiden vammojen perusteella on myös tulkittu, että henkilöt kohtasivat väkivaltaa usein elämänsä aikana (Krüger et al. 2012: 32). Weltzin 32:n luista massaspektrometritekniikalla (AMS = Accelerated Mass Spectrometry) tehtyjen radiohiiliajoitusten perusteella henkilöiden kuolinajaksi on arvioitu noin 1300 eaa (Krüger et al. 2012: 32– 33). Weltzin 20:stä saadut ajoitukset sijoittuvat noin vuosiin 1250–1200 eaa..
Luiden ja aseiden sijoittumisesta tehtyjen tulkintojen perusteella tutkijat ovat päätelleet, että jokivarressa on voitu käydä ihmisryhmien välisiä taisteluita. Nuorten miesten suuri määrä yhdessä parantuneiden tai osittain parantuneiden vammojen kanssa voisi viitata taisteluun tottuneeseen joukkoon. Vaihtoehtoisesti se voisi viitata tarpeeseen pitää yllä aluetta puolustavaa joukkiota. Osalla on ollut käytössään hevoset, joten he ovat voineet liikkua nopeammin. Naisten ja lasten luiden löytyminen voisi viitata heidän osallistumiseensa taisteluihin, niiden tukitoimiin, mutta myös uhrimenoihin. Vain joidenkin yksilöiden luissa oli iskujen tai muun väkivallan aiheuttamia merkkejä. Saattaa siis olla, että toisten kuolema on johtunut pehmytkudoksiin kohdistuneista vammoista. Toisaalta kaikki eivät välttämättä ole kuolleet tapon tai taisteluiden seurauksena. Luiden levinnän perusteella tutkijat ovat tulkinneet, että ihmisiä ei olisi haudattu jokivarteen. Tutkimukset alueella jatkuvat edelleen ja lisätulkintoja tullaan varmasti saamaan tulevien vuosien kuluessa.
Lähteet:
Jantzen, Detlef & Brinker, Ute & Orschiedt, Jörg & Heinemeier, Jan & Piek, Jürgen & Hauenstein, Karlheinz & Krüger, Joachim & Lidke, Gundula & Lübke, Harald & Lampe, Reinhard & Lorenz, Sebastian & Schult, Manuela & Terberger, Thomas 2011: A Bronze Age battlefield? Weapons and trauma in the Tollense Valley, north-eastern Germany. Antiquity 85: 417–433.
Woollaston, Victoria 2016: Battered skulls, shattered bones and arrows lodged in skeletons: Remains found in Germany point to the earliest, largest and most brutal Bronze Age battle ever seen. Mail Online 14.4.2016.
Krüger, Joachim & Nagel, Frank & Nagel, Sonja & Jantzen, Detlef & Lampe, Reinhard & Dräger, Jana & Lidke, Gundula & Mecking, Oliver & Schüler, Tim & Terberger, Thomas 2012: Bronze Age tin rings from the Tollense valley in northeastern Germany. Praehistorische Zeitschrift. October 2012, Volume 87, Issue 1: 29–43.
KALMISTOPIIRI 