Kirja-arvostelu: Jääkauden jälkeläiset – Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhainen historia

FM Ulla Moilanen – Turun yliopisto

Museoviraston kustantama Jääkauden jälkeläiset. Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhainen historia vie lukijan nimensä mukaisesti matkalle läpi historian, keskittyen Suomesta löydettyihin eläinten jäännöksiin. Käteen sopiva kirja on myös ilo silmälle. Lähes joka aukeamalla on kuvitusta: valokuvia arkeologisista esinelöydöistä ja kaivauksissa löytyneistä luista, näyttäviä valokuvia eri eläimistä, havainnollistavia diagrammeja ja karttoja sekä kuvataiteilija Tiina Poutasen laatimia kauniita luontonäkymiä. Parasta antia on kuitenkin sisältö itsessään. Kyseessä on ensimmäinen teos, jossa luodaan perusteellinen yleiskuva ja yhteenveto Suomesta löytyneistä geologisista ja arkeologisista eläinlöydöistä sekä kerrotaan eläinjäännösten tutkimuksesta ja eläinten merkityksistä eri aikoina.

Kirjassa käsitellään monipuolisesti eläimiä osana kunkin aikakauden ympäristöoloja ja historiaa. Etenemistapa on kronologinen, jääkaudelta kohti rautakautta. Esitellyksi tulevat niin varhaiset mammuttilöydöt ajoituksineen kuin rautakautisten kalmistojen eläinlöydöt. Merkittävässä osassa ovat tietysti eläinten kulttuuriset merkitykset ja eläimet ihmisen kumppaneina. Kirjassa kerrotaan myös eri-ikäisiltä asuinpaikoilta löydetyistä eläinluista, ja samalla lukijalle selviää, mitä eläimiä on käytetty ravinnoksi tai tarveaineiksi eri aikoina ja mitä uudet tutkimusmenetelmät kertovat ihmisen muista eläinkumppaneista. Myös eläinten merkitystä uhreina, rituaaleissa tai myyttisinä hahmoina käsitellään monessa kohtaa. Kirjassa käsitellään lyhyesti myös sitä, milloin varhaiset kotieläimet saapuivat alueellemme, mutta nimenomaan tästä osa-alueesta kiinnostuneen kannattaa hankkia käsiinsä myös Auli Bläuerin kirjoittama, vuonna 2015 ilmestynyt kotieläinten historian yleisesitys Voita, villaa ja vetoeläimiä. Karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa.

Jääkauden jälkeläiset -kirjaan on myös koottu lyhyempiä tietoikkunoita mm. eläinten luiden ajoittamisesta ja tutkimusmenetelmistä, joihin sisältyy myös viime vuosina tehtyjen muinais-DNA-tutkimusten tulosten esittely. Yksi mielenkiintoisista tietoikkunoista käsittelee Suomen arkeologisesta aineistosta puuttuvia eläinlöytöjä sekä puuttumisen taustalla mahdollisesti olevia syitä. Kivikautisilta asuinpaikoilta löytyy lähinnä ravinnoksi tai tarveaineiksi käytettyjä lajeja. Toisilla lajeilla on kuitenkin voinut olla myyttisiä merkityksiä, minkä vuoksi niitä ei ole käsitelty samalla tavalla. Yksi lähes kokonaan arkeologisista löydöistä puuttuvista eläimistä on siili, jonka luita ja piikkejä on löydetty mm. Hiidenmaalta sekä Gotlannista kivikautisista haudoista. Gotlannissa siilin luita on asetettu hautoihin mahdollisesti pussissa, ja niillä on luultavasti ollut jokin uskomuksellinen merkitys. Siili ei kuitenkaan ole luontaisesti levinnyt Itämeren saarille, vaan se on täytynyt tuoda niin Gotlantiin kuin Hiidenmaallekin ihmisten mukana.

Lintulajeista puuttuu kurki, jota ei ole löytynyt lainkaan esihistoriallisista konteksteista Suomessa. Lähialueilta kurkilöytöjä sen sijaan on. Esimerkiksi Etelä-Viron Tamulassa 5000 vuotta vanhasta lapsen haudasta kurjen siipien luut löytyivät lapsen kumpaankin käteen aseteltuina. Kurjen siipiluita on myös nuorakeraamisesta haudasta Skoonesta sekä viidestä rautakautisesta haudasta Ruotsista. Sääksilöytöjäkin meiltä tunnetaan vain vähän, mutta Oleni Ostrovin mesoliittisessa kalmistossa sääksi on ollut yksi yleisimmistä hautoihin laitetuista lintujen luista. Suomen vanhimpiin kivikautisiin linnunluulöytöihin kuuluvat mm. joutsen ja kuikka. Kirjassa kerrotaan, kuinka ”uralilaisissa mytologioissa kuikkalinnuilla oli rooli välittäjänä kolmen eri maailman, alisen, tämän ja ylisen maailman välillä”. Lähialueiden kivikautisista haudoista onkin löytynyt kuikkien ja kaakkurien luita, jotka saattavat merkitä linnun toimimista välittäjänä elävien ja kuolleiden maailmojen välillä.

Rautakautisissa haudoissa eläinluiden on tulkittu merkitsevän hautalahjoja, joilla voi olla suojelevia merkityksiä. Osa luista voi olla ruokauhreja tai rituaalisen ruokailun jäänteitä. Radiohiiliajoitusten mukaan osa hautojen täytemaista löytyneitä luista on joutunut löytöpaikkaan vasta myöhemmin, eivätkä nämä liity hautoihin lainkaan. Osa myöhäisemmistä hautojen eläinjäänteistä ovat voineet olla muistolahjoja, kuten esimerkiksi Euran Luistarin haudasta 161 löytynyt hevosen alaleuka. Rautakautisten hautojen koiria kirjassa käsitellään aukeaman verran. Eri kalmistojen yhteydestä löytyneistä erillisistä eläinhaudoista mainitaan pari esimerkkiä, joskaan kattavasti niitä ei esitellä.

Kirjan loppuun on koottu Suomen eläinlöytöjen lajikohtainen luettelo, jossa on esitetty jokaisen eläinlajin eri aikakausiin ajoittuvat löytöpaikat ja ajoitukset. Suurin osa löydöistä on merkitty luettelossa Suomen kartalle. Julkaistut ajoitukset on esitetty kunkin eläinlajin kohdalla vielä erikseen taulukkona. Luettelo auttaa havainnollistamaan eläinlöytöjen ajoitusta ja maantieteellistä jakaumaa, ja toimii myös hyvänä lähteenä tutkijoille.

Jääkauden jälkeläiset on yleisesitys hyvin pitkästä ajajaksosta, joten monin paikoin aiheista jää kaipaamaan vielä enemmän tietoa (tai jatko-osaa). Myös kalanluulöydöistä, joita tässä teoksessa ei käsitellä lainkaan, olisi mielenkiintoista lukea. Kirjaa on mainostettu niin suuren yleisön kuin tutkijoidenkin käyttöön sopivana, mutta tutkijaa helpottavat lähdeviitteet kirjasta puuttuvat. Teoksen kirjoittajat, paleobiologian dosentti FT Pirkko Ukkonen ja lintuihin erikoistunut luututkija, arkeologian dosentti FT Kristiina Mannermaa ovat alansa ehdotonta huippua, ja kirja perustuukin pääosin kirjoittajien itsensä vuosien kuluessa tekemään tutkimukseen sekä tietokantaan, joka sisältää osteologiset analyysit vuoteen 2011 saakka. Viitteitä kaipaisi kuitenkin ulkomaisen aineiston esittelyn sekä joidenkin tulkintojen kohdalla, vaikka lähdekirjallisuutta onkin listattu lukujen lopussa. Viitteitä on kuitenkin ajoitusten osalta lajikohtaisessa luettelossa, jossa niitä on vielä 2013 julkaistuihin ajoituksiin. Vuonna 2014 Sastamalan Kaukolasta röykkiöstä löytämäni palamaton, merovingiajalle ajoitettu naudan hammas (Moilanen 2015) ei ole ehtinyt teoksen naudan ajoitustaulukkoon, mutta on toivottavasti mukana kirjoittajien ylläpitämässä tietokannassa.

Ukkosen ja Mannermaan kirja on niin kiehtova ja helppolukuinen, että sen ahmaisee läpi hetkessä. Teos on erinomainen yleisesitys siitä, miten eläimet ovat olleet monin eri tavoin osa ihmisen arkipäivää kautta aikojen. Suosittelen kirjaa lämpimästi sekä eläinystäville ja lintuharrastajille että kaikille menneisyydestä kiinnostuneille. Tutkijoiden kannataa myös hankkia teos hyllyynsä referenssiaineistoksi. Kirja sopii erinomaisesti myös opettajille ja oppikirjaksi.

Kirjaa myydään Kansallismuseon museokaupassa ja sitä voi myös tilata osoitteesta kirjatilaus@kansallismuseo.fi. Kirjaa saa ostettua myös mm. Adlibriksen kautta. Arvostelun kirjoitushetkellä kirjan hinta oli Kansallismuseossa 25 euroa.

Arvosteltu teos:

Ukkonen, Pirkko ja Mannermaa, Kristiina 2017. Jääkauden jälkeläiset. Suomen lintujen ja nisäkkäiden varhainen historia. Museoviraston julkaisuja 8. Museovirasto, Helsinki.

Muut mainitut teokset/lähteet:

Bläuer, Auli 2015. Voita, villaa ja vetoeläimiä. Karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa. Karhunhammas 17. Arkeologia, Turun yliopisto.

Moilanen, Ulla 2015. Uusia ajoituksia Sastamalan Kaukolasta. Pirkan maan alta 14: 28-39.