HuK Hilla Mikkonen – Turun yliopisto
Rautakauden kallokultti ja ihmispäähän liittyvät maagiset uskomukset on perinteisesti liitetty keltteihin ja heidän uskonnolliseen maailmankuvaansa. Kelttien uskomusmaailmassa kaikkialla ympäristössä oli maagisia voimia ja erilaiset jumalhahmot elivät osana ihmisten maailmaa ja vaikuttivat siihen monin tavoin. Kelttien jumalien pyhät paikat sijaitsivat tavallisessa ympäristössä, eikä heille yleensä rakennettu erikseen pyhäkköjä. Jumalille uhraaminen kuului kiinteänä osana uskonnon harjoittamiseen. Erilaisia uhrilahjoiksi tulkittuja asioita onkin löytynyt sekä luonnonympäristöistä, kuten joista ja kukkuloilta, että myös kelttien asumuksista. Uhrilahjojen joukossa on erilaisia esineitä, eläinten jäännöksiä ja myös ihmisten jäänteitä. Ihmisjäännöksistä erityisesti kallot ja niiden osat on nostettu huomion keskipisteeksi. (McMahon 1990: 62).
Päiden irrottamisen ilmiötä ei kuitenkaan voi rajata ainoastaan kelttiläiseen kulttuuriin kuuluvaksi, sillä päähän liittyviä uskomuksia on esiintynyt monissa muissakin kulttuureissa. Selvitänkin tässä jutussa sekä kelttien että myös muiden esihistoriallisten yhteisöjen ihmispäähän mahdollisesti liittyviä uskomuksia ja taustoja. Pohdin myös ihmisuhrien ja muiden pään irrottamiseen liittyvien syiden suhdetta ja perehdyn lisäksi siihen, mistä nämä yleisesti hyväksytyt näkemykset ovat peräisin. Sivuan myös keltteihin liitettyyn kallokulttiin kohdistettua kritiikkiä ja mahdollisia muita selitysmalleja kyseiselle ilmiölle.
Kelttiläinen kallokultti
Mike Parker Pearson kirjoittaa teoksessaan The Archaeology of Death and Burial, että tapa, jolla ruumista käsitellään kuoleman jälkeen, kertoo suoraan suhtautumisesta vainajaan ja myös kuolleisiin yhteisön jäseniin. Ruumiin käsittelytavat edustavat niitä uskomuksia, joita kuoleman mukanaan tuomaan muutokseen on liitetty. Pään irrottaminen kuoleman jälkeen kertoisi siis niistä uskomuksista, joita ihmisen päähän on liitetty. Ruumiin ”purkaminen” eli joidenkin osien irrottamin siitä voi Parker Pearsonin mukaan ideologisesti merkitä esimerkiksi yksilön identiteetin päättymistä ja liittämistä kollektiiviseen kuolleiden joukkoon. Tällaista ajattelua on esitetty esimerkiksi sellaisten kivikautisten hautausten kohdalla, joissa ruumiit on jätetty omiin hautakuoppiinsa, mutta vainajien kallot on siirretty toiseen hautapaikkaan. Eri yhteisöille eri paikoissa ja eri aikoina sama tapa voi kuitenkin merkitä hyvinkin erilaisia asioita, joten suoraan tätä ei voi verrata rautakaudella tapahtuneeseen päiden irrottamiseen. (Parker-Pearson 2000: 52).
Keltteihin liitetty uskomus ihmispään erityisen merkittävästä roolista on peräisin lähinnä aikalaislähteistä. Tekstejä kelttien tavasta irrottaa päitä niiden maagisten voimien vuoksi on säilynyt useampia kappaleita, mutta silti määrällisesti hyvin vähän. Niiden sisältämät kuvaukset on kuitenkin koettu niin voimakkaasti, että niiden on katsottu monesti olevan edustava lähde kelttien uskomusmaailmaan. Esimerkiksi Diodoros kirjoitti kelttien niin kutsutusta kallokultista seuraavasti:
Kun heidän vihollisensa kaatuvat, he [keltit] leikkaavat näiltä pään ja ripustavat ne hevostensa kaulaan ja antavat apulaisilleen vastustajiensa veren peittämät aseet, jotka nämä vievät sotasaaliinaan laulaen ylistystä niille ja puhjeten voittolauluun, ja nämä taistelun ensi hedelmät he naulaavat taloonsa samalla tavoin kuin miehet tekevät tietynlaisessa metsästyksessä saamilleen villipetojen päille. Merkittävimpien vihollistensa päät he palsamoivat setriöljyllä ja huolellisesti säilövät ne kirstuun, ja niitä he esittelevät muukalaisille väittäen, että näiden esi-isät tai isä tai mies itse kieltäytyi vaihtamasta tätä päätä isoon rahasummaan. (Sit. James 2005, 82).
Diodoroksen mainitsemia taloihin naulattuja päitä on todella löytynyt arkeologisissa tutkimuksissa. Päitä saatettiin kiinnittää myös linnoitusten sisäänkäynneille tolppiin tai viedä niihin voitokkaina lahjoituksina. Pään katsottiin suojelevan rakennusta tai paikkaa, johon se oli asetettu. Nigel Pennickin (2001: 75-76) mukaan ennen kuin roomalaiset miehittivät Gallian, kelteille oli suorastaan itsestään selvää ottaa kaatuneiden vastustajiensa päät talteen. Simon James (2005: 82) puolestaan kirjoittaa sen johtuneen siitä, että päitä arvostettiin sotasaaliina siinä missä kultaa ja naisiakin.
Pään irrottaminen vastustajalta oli sekä merkki soturin urhoollisuudesta taistelussa että myös tärkeä uskonnollinen riitti. Keltit uskoivat ihmisen sielun sijaitsevan nimenomaan päässä. Kun pään irrottaja näin hallitsi kaatuneen sielua, hallitsi hän myös sitä edustavaa henkiolentoa (James 2005: 82). Oli suorastaan kunniakysymys, ettei irrotettu pää päätynyt takaisin alkuperäisen omistajansa heimon pariin. Kaikkein tärkeimpien henkilöiden päät mahdollisesti säilöttiin Diodoroksen mainitsemalla setripuun öljyllä ja niitä säilytettiin erityisesti tätä tarkoitusta varten valmistetuissa laatikoissa. Päät saatettiin erikoistilanteessa ottaa esille laatikosta ja esitellä niitä vieraille todellisina voitonmerkkeinä (Pennick 2001: 75).
Pään ei aina tarvinnut olla peräisin kaatuneelta viholliselta ollakseen merkittävä uskonnollinen symboli. Päiden katsottiin tarjoavan yhteyden esi-isien henkiin. Eräs kelttiläinen legenda kertoo nimenomaan siitä, kuinka soturit irrottivat kaatuneen johtajansa pään ja kuljettivat sen takaisin kotiseuduilleen. Kyseinen pää kiersi vuosia ympäri Englantia tehden ennustuksia, kunnes se haudattiin yhteisölle pyhään kukkulaan. Samoin on viitteitä siitä, ettei pään aina tarvinnut olla aito ihmisen pää, vaan myös puusta tai kivestä tehty vastine saattoi symboloida yliluonnollisia voimia ja tarjota yhteyden menneisiin sukupolviin (Pennick 2001: 75-76).
Oleellista kelttien päähän liittyvissä uskomuksissa oli, että sielun uskottiin jatkavan elämäänsä ihmisen kuoleman jälkeenkin. Koska sielun asuinpaikkana nähtiin henkilön pää, saattoi sitä hallitsemalla hallita koko sielua (McMahon 1990: 62). On myös viitteitä siitä, että keltit myös uhrasivat ihmisiä pitääkseen jumalansa hyvällä tuulella (McMahon 1990: 62; James 2005: 93). Nämä uhratut saattoivat olla vankeja tai rikollisia, mutta myös vapaaehtoisia yhteisön jäseniä. Siitä ei ole selvyyttä, ovatko kaikki irrotetut päät peräisin taistelussa kaatuneilta tai uhratuilta ihmisiltä, vai onko pään irrottaminen ollut mahdollinen toimenpide myös luonnollisen kuoleman kokeneen kohdalla (James 2005: 95). Ihmisjäännösten suhteellisen pieni määrä kaikkien muiden luulöytöjen joukossa osoittaa mielestäni pään irrottamisen ja säilömisen suojelevana symbolina esimerkiksi asumuksissa olleen kuitenkin vain tietyissä tapauksissa suoritettu rituaali, eikä yleinen käytäntö.
Kritiikkiä ja vaihtoehtoisia näkemyksiä
Kallokultin liittämiseen juuri kelttejä identifioivaksi piirteeksi on esitetty myös kritiikkiä. Esimerkiksi Ian Armit (2015) on ollut sitä mieltä, ettei ilmiötä voi kirjallisuudenkaan perusteella ulottaa koko kelttiläistä kulttuuria koskevaksi tavaksi, sillä säilyneet kirjalliset lähteet ovat määrältään vähäisiä ja niiden antamat esimerkit ovat hyvin rajallisia sekä maantieteellisessä että ajallisessa mittakaavassa. Ne eivät siis koskaan kerro kelteistä yhtenäisenä väestöryhmänä, vaan kuvaavat vain jonkin tietyn kelttiläisen ryhmän tapoja ja käyttäytymistä esimerkiksi konfliktitilanteessa. Armit suhtautuu kriittisesti myös itse luumateriaaliin, sillä useimmiten ihmispäistä on löytynyt vain fragmentteja, joita tosin on voitu muokata jälkikäteen. Hänen mukaansa vasta laajemmalla katsauksella kokonaisiin ruumiiden jäänteisiin pystyttäisiin aukottomasti todistamaan kultin olemassaolo, sillä nyt se pohjautuu vain pienelle määrälle löytöjä, jotka ovat selvästikin poikkeuksia.
Armit (2012; 2015) myös muistuttaa, etteivät kalloihin ja ihmisen päähän liittyvät uskomukset millään muotoa rajoitu ainoastaan kelttien kulttuuriin. Päähän liittyvää rituaalista toimintaa ja pään käsittelyä on esiintynyt koko esihistorian ajan eri kulttuuripiireissä ja myös rautakaudella siitä on esimerkkejä muualtakin kuin vain kelteiksi katsottujen kansojen asuttamilta alueilta. Armit liittää päihin liittyvän kuvaston myös roomalaiseen kulttuuriin, jossa hänen mukaansa esiintyy kuvauksia ihmispäistä ja niiden ottamisesta sekä lahjoittamisesta. Armitin mukaan kelttiläiseksi kallokultiksi ymmärretty ilmiö onkin ennemminkin monien eri kulttuuripiirteiden yhteen sulautuma, jossa on yhdistynyt sekä kelttien omia piirteitä eri ajoilta, että myös vaikutteita muista kulttuureista.
Kuinka ihmispäähän liittyvä kultti sitten pitäisi ymmärtää, jos ei kelttien kulttuurisena ominaispiirteenä? Armit esittää, että ihmisen sielun sijoittaminen juuri päähän on yleinen etnografinen ilmiö, josta on todisteena myös historiallisella ajalla joissakin heimoissa esiintynyt tapa pään irrottamiseen ja manipuloimiseen. Pää on ruumiista helposti erottuva osa, mikä tekee siitä luonnollisen kohteen ihmisen henkilökohtaisen olemuksen ja koko ihmisyyden symbolina. Armitin mukaan kaiken etnografisen aineiston perusteella pään irrottamista ei voi liittää ainoastaan sodankäyntiin tai vihollisen häpäisyyn kuuluvaksi rituaaliksi, vaan se on monimutkainen ilmiö, johon liittyy aina uskonnollinen tai ideologinen puoli. Tämä johtuu juurikin ajatuksesta päästä ihmisen sielun, elinvoiman, hengen, identiteetin ja ruumiillisen voiman lähteenä. Koska pää symboloi koko ihmisyksilöä, voi pään viemisen nähdä henkilön identiteetin varastamisena ja omaan valtaan ottamisena. Toki päiden irrottamisella on saattanut sotatilanteessakin olla tärkeä merkitys, vaikkakin esimerkiksi vain vaaralliselta vastustajalta vaikuttamiseksi.
Toisaalta päiden irrottamisen voi Armitin mukaan liittää myös hedelmällisyyssymboliikkaan. Pään varastamalla saattoi mahdollisesti varastaa itselleen toisen ihmisen elinvoimaa ja käyttää tätä elinvoimaa hedelmällisyyden nostattamiseen siellä, missä sille milloinkin oli tarvetta (myös mm. Wait 2005: 505). Pään irrottaminen saattoi olla myös siirtymäriitti nuorelle pojalle lapsuuden ja aikuisuuden välissä, jolloin vieraaseen yhteisöön kuuluvan pään tuominen omaan yhteisöön ikään kuin todisti pojan kyvykkyyden olla aikuinen mies. Niin väkivaltaiseen päiden metsästykseen kuin myös esi-isien kalloihin liittyy Armitin mukaan ilmiö, jossa kallon alkuperäisen omistajan henkilöllisyydellä ei ollut varsinaisesti väliä, ainoastaan pään olemassa ololla. Niinpä mikä tahansa esivanhempien haudoista nostettu kallo kelpasi edustamaan koko menneiden sukupolvien joukkoa ja heidän tarjoamaansa voimaa. Samoin mikä tahansa vieraan heimon pää kelpasi, kun tarvetta oli saada pää rituaalisiin tarkoituksiin tai voitonmerkiksi. Näitä kahta kallokultin muotoa ei myöskään voi erottaa toisistaan, vaan ne useimmiten esiintyivät samoissa yhteisöissä rinnakkain. Armitin mukaa pään saadessa tärkeän uskonnollisen merkityksen, tuo merkitys toteutui kaikilla tasoilla.
”Kallokultti” on monimutkainen ilmiö, joka liitetään ensisijaisesti rautakauteen ja kelttiläiseen uskomusmaailmaan, mutta jota ei kuitenkaan voi rajata näin lyhyen aikavälin ilmiöksi. Kalloihin liittyviä uskomuksia ja pään irrottamiseen ja ruumiin muuhun manipuloimiseen liittyviä ilmiöitä on esiintynyt koko esihistorian ajan aina kivikaudelta lähtien. Lisäksi samankaltaista toimintaa on esiintynyt etenkin Aasiassa ja Afrikassa vielä pitkälle historialliselle ajalle ja todisteita löytyy harvakseltaan myös uuden ajan puoleltakin. Mistään yhteen heimoon, kansaan, yhteisöön tai kulttuuriin liitettävästä aiheesta ei siis millään muotoa ole kyse. Sen sijaan kallokulttia voi pitää ennemminkin hyvin yleistasoisena esihistoriallisen ajan mytologiseen maailmaan liittyvänä ilmiönä.
Kallokultin esiintymismuodotkin ovat moninaisia. Päitä saatettiin säilöä erilaisilla aineilla tai haudoista saatettiin nostaa kalloja, jotka jo valmiiksi olivat pelkkää luuta ilman pehmytkudosta. Päät saattoivat olla peräisin oman perheen tai heimon esivanhemmilta tai vastustajilta ryövättyjä. Päät saatettiin asettaa näytteille rakennusten sisäänkäynneille tai ne voitiin pitää tallessa laatikoissa. Myös niiden merkitykset ovat voineet olla moninaisia: sama kallo on saattanut olla sekä voiton merkki, hedelmällisyyden tuoja, talon suojelija, että maaginen, ennustava jäänne. Päihin liittyvää kuvastoa on luotu myös keinotekoisesti ja aihetta on käytetty laajasti koristeena niin arkkitehtuurissa kuin aseissakin. Myös päätä muistuttavia keinotekoisia amuletteja on käytetty korvaamaan aitoja ihmisen päitä.
Kokonaisuutena kallokultti on siis vaikeasti selitettävä aihe, johon ei ole onnistuttu saamaan selkeää selitystä. Eri tutkijat ovat kuitenkin melko yksimielisiä siitä, että päällä on todella ollut merkittävä symbolinen rooli esihistoriallisessa uskomusmaailmassa, eikä pään irrottaminen ole ollut millään tapaa merkityksetön tapahtuma. Päinvastoin sillä on ollut suuri ja monitahoinen merkitys, eikä sitä todellisuudessa ole välttämättä toteutettu niin usein kuin joskus aiemmin on esitetty. Vaikka kalloja käytettiin usein omiin tarpeisiin, niitä myös arvostettiin korkealle, mikä näkyy siinä, että kallot usein tietyn rituaalisen käyttöajan jälkeen laskettiin lepoon pyhinä pidettyihin paikkoihin.
—––
Teksti pohjautuu esseeseen, jonka kirjoittaja laati Turun yliopistossa järjestetyllä kurssilla Hautaustapojen arkeologiaa: Fokuksena ruumishautaus Euroopassa.
Lähteet:
Armit, Ian 2015: luento Headhunting and the Body in Iron Age Europe, Zagrebin arkeologinen museo.
Armit, Ian 2012: Headhunting and the Body in Iron Age Europe. Cambridge University Press.
James, Simon 2005: Keltit. Otava, Helsinki.
McMahon, Agnes 1990: The Celtic Way of Life. Curriculum development unit. O’Brien Press, Dublin.
Parker Pearson, Mike 2000: The Archaeology of Death and Burial. Texas A&M University Press.
Pennick, Nigel 2001: The Sacred World of the Celts. An Illustrated Guide to Celtic Spirituality and Mythology. Godsfield Press.
Wait, Gerald A. 2005. Burial and the Otherworld. In: Green, Miranda (ed.) The Celtic World: 489-514. Routledge.
KALMISTOPIIRI 