Heli Etu-Sihvola
Lokakuun lopulla edesmennyt Unto Salo oli Turun arkeologian oppiaineen ensimmäinen professori ja Satakunnan museon pitkäaikainen johtaja. Tämä aikaisempiin haastatteluihin ja kirjoituksiin perustuva kirjoitus tiivistää Salon pitkää uraa ja merkitystä Suomen arkeologialle ja museoalalle.
Tutkijanuran alku
Unto Salo tutustui ylioppilaskesänään Kansallismuseossa osastonjohtajana toimineeseen perniöläiseen Helmer Salmoon ja pääsi avustamaan Tyrvään (nyk. Sastamalan) Kaukolan hautakumpujen kaivauksissa. Tie arkeologiksi ei kuitenkaan kulkenut aivan suoraan, sillä Salo päätyi yliopistoon opiskelemaan ensin latinaa ja historiaa. Hän perehtyi sitten myös arkeologiaan ja kävi ylimääräisen professorin, kivikauteen erikoistuneen Aarne Äyräpään luennoilla ja opiskeli arkeologiaa professori Ella Kivikosken oppilaana. Salmo johti 1950–52 kaivaustutkimuksia Turussa ja hänen kauttaan Salokin päätyi tutkimaan (nykyään Turkuun kuuluvan) Maarian Kärsämäkeä, jossa oli kivikautisia jäänteitä ja roomalaisaikainen kalmisto.
”Kärsämäentyypin kalmistoista” on löydetty palokuoppahautauksia, joissa poltetut luut on peitelty laakakivillä tai ne on voitu asettaa myös astiaan. Usein on löydetty myös rikottuja aseita ja muita esineitä. Pro gradu -työssään Salo tyypitteli Kärsämäestä löydettyjä keihäänkärkiä ja kilvenkupuroita. Väitöstutkimuksessaan hän laajensi työnsä koskemaan koko Suomea. Salon vuonna 1968 tarkastettu väitöskirja Die frührömische Zeit in Finnland keskittyi koko vanhemman roomalaisen rautakauden (noin 0–200 jaa.) tutkimukseen. (Salo 2014: 115-126)
Museonjohtajaksi ja professoriksi
Salolla oli vahva tuntemus museoalasta. Hän toimi Satakunnan museon ensimmäisenä vakituisena johtajana vuodesta 1958 vuoteen 1972, jolloin hänet valittiin Turun yliopistoon vasta perustetun arkeologian oppiaineen professoriksi. Tässä työssä hän oli aitiopaikalla kehittämässä uuden oppiaineen toimintaa. Ensimmäinen suuri haaste oli saada yleinen hyväksyntä uudelle oppituolille, sillä arkeologiaa oli aiemmin ollut mahdollista opiskella pääaineena vain Helsingissä. Kesti ymmärrettävästi oma aikansa ennen kuin Turun opetukselle ja tutkimukselle muodostui se asema, joka sillä on edelleen tänä päivänä. Salo oli avainasemassa myös klassillisen arkeologian ja museologian opetuksen saamisessa Turkuun (Korkeakoski-Väisänen et al 1998). Salo toimi Turussa professorina eläköitymiseensä eli vuoteen 1991 saakka ja hoiti työnsä ohessa useita muitakin hallinnollisia toimia.
Tutkimusta ja kansanvalistusta
Salon tutkimusten painopiste oli pronssi- ja rautakaudessa, ja hän tavoitteli mahdollisimman laajaa ja monipuolista kuvaa yhteiskuntien historiasta. Salo laajensi arkeologisia tutkimuksiaan kattamaan myös muiden alojen, kuten kielitieteen ja kansanperinteen tutkimuksen, tarjoamia selityksiä historiaan. Joitakin Salon uran loppuvaiheen tutkimuksia on kritisoitu (ks. lisätietoa esim. Salminen 2015), mutta hänen elämäntyönsä merkitys erityisesti Satakunnan arkeologiselle tutkimukselle on kiistaton ja monitahoinen.
”Minä käynnistin arkeologisen tutkimuksen laajalti Satakunnassa, koska Museolautakunta oli sen verran avarakatseinen, ettei se pysäyttänyt minua Porin rajoille. Niistä tutkimuksista saatiin hyvää tulosta, joista lehdetkin kirjoittivat, niin sehän nosti tietysti Satakunnan Museon statusta ja tunnettuutta ja sillä tavalla edisti myös museoasiaa samalla.” (Unto Salon haastattelu 2009, Heikkilä 2010: 39).
Salo oli omien sanojensa mukaan valinnut arkeologian siksi, että hän halusi luoda itselleen menneisyyden avulla luotettavan maailmankuvan (Turkulainen 1988). Hänen mielestään yhteiskunnalle tuli tarjota tietoa tutkimuksesta ymmärrettävällä ja mielenkiintoisella tavalla (Korkeakoski-Väisänen et al 1998). Salon julkaisut sisältävätkin tieteellisten teosten lisäksi runsaaksi populaarikirjallisuutta. Näiden ohella Salo kirjoitteli ahkerasti sanomalehtiin ja piti esitelmiä. Hänelle myönnettiin useita tunnustuksia kulttuurin hyväksi tehdystä työstä. Muiden toimiensa lisäksi Salo oli mukana perustamassa myös Suomen kulttuurirahaston Satakunnan rahastoa (1959–), jonka puheenjohtajanakin hän myöhemmin toimi. Rahasto on vuosien varrella tukenut runsaasti maakuntaan liittyvää arkeologista tutkimusta.
”Mikä on arkeologian suurin probleema?” kysyi erään ruotsinkielisen lehden toimittaja kerran professori Salolta. ”Menneisyys”, vastasi Salo. (Pellinen 2006)
Ura vuosilukuina
- 1955–57 Lounais-Hämeen Museo- ja kotiseutuyhdistyksen toiminnanjohtaja, Forssa
- 1958–72 Satakunnan museon ensimmäinen vakinainen johtaja
- 1967–71 Suomen kulttuurirahaston Satakunnan rahaston puheenjohtaja
- 1968 Väitöskirja Suomen roomalaisajasta
- 1969 Turun yliopiston arkeologian laitoksen perustaminen
- 1972–91 Turun yliopiston arkeologian professori
- 1972–80 Suomen museoliiton puheenjohtaja
- 1977–78 Turun yliopiston dekaani
- 1979–1981 Professoriliiton hallituksen jäsen
- 1981–84 Turun yliopiston vararehtori
Poimintoja kaivauksista
- 1950–52 Maarian Kärsämäen kaivaukset
- 1957– Liedon Vanhalinnan linnavuoren uusien tutkimusten aloitus
- 1959– Kokemäenjoen asutustutkimusten aloitus (julkaisu 1970)
Teoksia
Salo, Unto 1958. Uudet tutkimukset Liedon Vanhallalinnalla. Suomen Museo 1958, 58–73.
Salo, Unto 1962. Pronssikauden tutkimuksia Nakkilassa. Suomen Museo 1962, 27–73.
Salo, Unto 1968. Die frührömische Zeit in Finnland. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 67. (väitöskirja)
Salo, Unto ja Lahtiperä, Pirjo 1970. Metallikautinen asutus Kokemäenjoen suussa I-II. Satakunnan museon kannatusyhdistys.
Salo, Unto 1981. Satakunnan historia I.2. Satakunnan pronssikausi. Satakunnan maakuntaliitto, 1981.
Salo, Unto 1984. Pronssikausi ja rautakauden alku. Teoksessa Eero Laaksonen, Erkki Pärssinen ja Kari J. Sillanpää (toim.) Suomen historia 1. Weilin+Göös. Espoo. 98–249.
Salo, Unto 1997. Ihmisen jäljet Satakunnan maisemassa – Kulttuurimaiseman vuosituhannet. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 667.
Salo, Unto ja Söyrinki-Harmo, Leena 2001. Arkeologinen tutkimus Satakunnassa 1951–2000. Satakunta, kotiseutututkimuksia XIX, 40–115.
Salo, Unto 2003. Oliko Kalanti muinaismaakunta? Teoksessa Muinainen Kalanti ja sen naapurit. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 825, s. 13–91.
Salo, Unto 2005. Risti ja rauta. Kristilliset kuvat, symbolit ja ornamentit Suomen rautakauden löydöissä. Kristinuskon esineellistä kulttuurihistoriaa ennen kirjoitetun sanan aikaa. Vammala.
Salo, Unto 2008. Ajan ammoisen oloista. Satakunnan ja naapurimaakuntien esihistoriaa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 1174 Vammala 2008, 427 s.
Salo, Unto 2010. Pronssikauden miekat. Teoksessa Kari Hintsala (toim.), Miekka Suomessa. Turun museokeskus, s. 14–31.
Salo, Unto 2012. Kalevalaiset myytit ja uskomukset 1–3. Amanita Oy.
Lähteitä:
Heikkilä, S. 2010. Viisi vuosikymmentä vaikuttamista. Suomen kulttuurirahaston Satakunnan rahasto 1959-2009. Kulttuurituotannon ja maisemantutkimuksen laitoksen julkaisuja XXV, Pori 2010.
Korkeakoski-Väisänen, K., Lähdesmäki, U., Nissinaho, A., Pihlman, S. ja Tuovinen, T. 1988. Unto Salo oppilaidensa silmin. Teoksessa: Baskerilinja. Unto Salo 60 vuotta. Vammalan kirjapaino Oy.
Museovirasto. Arkeologisen kulttuuriperinnön opas http://akp.nba.fi/wiki;palokuoppahauta
Pellinen, H-M. 2006. Professori emeritus Unto Salo. Muinaistutkija 2/2006, 57-61.
Professori Unto Salo: Menneisyyttä tutkitaan nykypäivää varten (60 vuotta 10.9.). Turkulainen 9/1988.
Salminen, T. 2015. Satakuntalaisen synteetikon muistelmat. Muinaistutkija 3/2015, 49-52.
Salo, U. 2014. Iso tammi. Lehväntaittajan tarina. Toim. Marko Vesterbacka. Kustannusliike Warelia, Sastamala. (muistelmateos)
KALMISTOPIIRI 