Lukijan kysymys: Olisiko kuppikiviin voitu laittaa suolaa eläimiä varten?

Onko tutkituista kuppikivistä koskaan tehty pinnan suolo/suola-analyysiä? Kotieläinten hoitoon liittyvänä ’nuolukivenä’ tai ’suolauhrissa’ ja sen avulla riistan houkuttelussa asuinpaikkojen lähelle kun olisi paljon järkeä. – Lukijan kysymys

Kuppikivellä tai -kalliolla tarkoitetaan kiveä, johon on hiottu kuppimaisia syvennyksiä. Tällaisia kiviä ja kallioita tunnetaan Suomen alueelta yli viisisataa. Leijonanosa niistä sijaitsee Kanta-Hämeessä ja Varsinais-Suomessa, missä tätä muinaisjäännöstyyppiä esiintyy usein keskittyminä rautakautisen asutuksen yhteydessä. Suomessa kuppikivet sijaitsevat leimallisesti muinaisten viljelyalueiden yhteydessä ja etenkin Kanta-Hämeessä ja Turun ympäristössä kalmistoissa. Kuppikivet ajoitetaan yleisesti rautakaudelle, ja ne on liitetty tulkinnoissa rautakautiseen uskomusmaailmaan. (Arkeologisen kulttuuriperinnön opas; Poutiainen & Siljander 2010). Kuppikiviin liittyviä tulkintoja on käsitelty Kalmistopiirissä aiemmin Hanna Henttisen proseminaaritutkielmaa summanneessa artikkelissa.

Lyhyenä vastauksena lukijan esittämään kysymykseen voidaan vastata: ei. Suola-analyysejä tai juuri muitakaan luonnontieteellisiä analyysejä ei ole Suomessa tehty kuppikiville. Voisivatko kupit silti liittyä riistan houkuttelemiseen asutuksen alueelle? Äkkiseltään ajatus tuntuu epätodennäköiseltä, etenkin kun Pohjolan varhaisimmat kupit löytyvät Skandinavian pronssikautisista megaliittihaudoista ja kalliopiirroksista, minkä perusteella niiden arvellaan liittyneen uskomusmaailmaan (mm. Kivikoski 1966, 79–82). Riistan houkuttelussa asutuksen lähelle olisi epäilemättä ollut etunsa, mutta mikäli pellot ovat olleet kuppikivien käyttöaikaan vielä aitaamattomia, peurojen ja hirvien houkutteleminen viljelyalueille olisi voinut olla sadolle tuhoisaa. On myös vaikea nähdä, miksi eläimiä olisi pyritty houkuttelemaan kalmistoihin.

Perinteisen, mutta myös kritiikkiä osakseen saaneen (mm. Tvauri 1999) tulkinnan mukaan kuppikivet liittyvät esikristilliseen haltioille tai esivanhemmille uhraamiseen. Tämän tulkinnan mukaan kuppeihin olisi laitettu uhriksi maataloustuotteita, kuten maitoa, jyviä, verta tai rasvaa. Tästä näkökulmasta suolaa olisi hyvinkin voitu uhrata kivillä: arvokkaana tuontitavarana suolalla on ympäri maailmaa ollut rituaalisia merkityksiä esimerkiksi osana rituaalista puhdistautumista, kuten shintolaisissa rituaaleissa tai eurooppalaisessa kansanperinteessä. Samoin Suomessa edelleen tänä päivänä on tapana viedä tupaantuliaislahjaksi suolaa, jotta talossa riittäisi ruokaa ja se säilyisi. Toisaalta ei tiedetä, minkä verran suolaa on kaupattu ja käytetty rautakauden Suomessa.

Itä-Suomessa joihinkin kuppikiviin (esim. Kerimäen Paavola) on tehty kupit toisiinsa yhdistäviä kouruja. Tämä viittaisi siihen, että kuppeihin on kaadettu jotakin nestettä. Tällaiset kourulliset kivet edustavat kuitenkin vain hyvin pientä osaa kuppikivistä. Toisaalta osa kuppikivistä ja kallioista sopii huonosti suolan tai minkään muunkaan aineen laittamiseen kuppeihin: osassa kivistä kupit ovat pystypinnalla (Tvauri 1999, 127), eikä tällaisiin kuppeihin ole kovin helppo uhrata muuta kuin rasvaa tai muuta tahmeaa ainetta, joka pysyy kivessä jyrkälläkin pinnalla.

On myös syytä pohtia, minkälaiset mahdollisuudet tällaisen suola-analyysin tekemiselle ylipäätään olisi. Suolapitoisuuden selvittäminen kivestä on haastavampaa kuin maaperästä, josta suolapitoisuus lasketaan kyllästämällä maanäyte vedellä ja laskemalla suolan määrä vedessä (Hardie & Doyle 2012). Suomalaiset kuppikivet ja -kalliot ovat yleensä tiiviitä syvä- ja metamorfisia kiviä, joten esimerkiksi suola ei imeydy niihin kovin hyvin, eikä sen mittaaminen varmaankaan onnistu kajoamattomilla menetelmillä. Niinpä mielekkäämpää voisikin olla tutkia maaperän suolapitoisuutta kiven välittömässä läheisyydessä kuin itse kivessä. Tulosten tulkinnassa täytyy joka tapauksessa huomioida, että useilla kuppikiville uhrataan nykypäivänäkin – riippumatta siitä, onko niin tehty jo rautakaudella. Jos kuppikivestä olisikin mahdollista selvittää suolapitoisuutta, olisi erittäin vaikea osoittaa, johtuvatko pitoisuudet nykyisestä vai muinaisesta ihmistoiminnasta.

Vaikka Suomessa ei ole tehty kuppikivien suola-analyysejä, ainakin Hämeenlinnan Uhrikivenkadun kuppikiven ympäristöstä on otettu fosfaatti- ja makrofossiili- eli kasvijäännenäytteitä. Orgaanisperäisten jätteiden ja jätösten maatuminen nostaa maaperän fosfaattipitoisuuksia, ja tällaisella kartoituksella on mahdollista paljastaa muinaisia toiminta-alueita. Orgaanisten aineiden uhraamisen pitäisi teoriassa näkyä kuppikivien ympärillä kohonneina fosfaattipitoisuuksina. Analyysin tulos jäi kuitenkin tulkinnanvaraiseksi: kiven pohjoispuolella oli hieman kohonneita pitoisuuksia, mutta muuten kiven välittömässä ympäristössä fosfaattiarvot olivat keskimääräistä matalampia, eivätkä kohonneet pitoisuudet keskittyneet millään tavoin kiven välittömään läheisyyteen. Myös kasvijäännetutkimukset jäivät tällä kohteella tuloksettomiksi. (Laulumaa 2010).

————

Vastaus: Ilari Aalto, arkeologian tohtorikoulutettava Turun yliopistossa.

Kysy oma kysymyksesi tällä sivulla tai lue vastauksia aikaisempiin lukijoiden esittämiin kysymyksiin tästä linkistä.

Käytetyt lähteet:

Arkeologisen kulttuuriperinnön opas: Kuppikivi (haettu 9.12.2019)

Hardie, Marcus & Doyle, Richard 2012. Measuring soil salinity. In: Plant Salt Tolerance: Methods and Protocols. Edited by Sergey Shabala & Tracey Ann Cuin. Totowa: Humana Press, 415–425.

Kivikoski, Ella 1966. Suomen kiinteät muinaisjäännökset. Tietolipas 43. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Laulumaa, Vesa 2010. Hämeenlinna Uhrikivenkatu 11 (Kivikolunpelto, Rajakivi). Uhrikiven siirto. Tutkimusraportti. Museoviraston arkisto.

Poutiainen, Hannu & Siljander, Eero 2010. Kuppikivet ja muinaiset uskomukset. Julkaisussa Hirviveneestä Hullukaaliin. Muinaisuskomukset arkeologisen aineiston tulkinnassa. Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirja 2008–2009: 102–110.

Tvauri, Andres 1999. Cup-Marked Stones in Estonia. Folklore (Estonia) 11: 113–169.