Arkeobotaniikka Keski- ja Etelä-Eurooppa Kysymykset ja vastaukset Luonnontieteelliset analyysit ja menetelmät Moilanen Ulla Neoliittinen kivikausi Rautakausi Suomi

Lukijan kysymys: Syötiinkö rautakaudella taikinamarjaa?

Olen huomannut, että taikinamarjaa kasvaa usein rautakautisten hautakumpujen ympäristössä. Onko rautakaudella käytetty taikinamarjaa ravintona vai miksi kasvia kasvaa niin runsaasti hautojen läheisyydessä? – Lukijan kysymys.

Taikinamarja (Ribes alpinum) kuuluu herukkakasveihin ja muistuttaa ulkonäöltään punaherukkaa. Se kasvaa luontaisesti lehdoissa ja lehtomaisissa metsissä koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Suomessa levintä on läntinen ja lounainen.

Elias Lönnrot käytti vuonna 1860 ilmestyneessä Flora Fennicassa taikinamarjasta myös nimiä taikinamarjainen viinapensas, taikinainen, taikinapensas ja vasikanmarja. Marjojen makua hän kuvasi ”äitelän makeisiksi”. Taikinamarjan makua on toisinaan kuvailtu myös hapottomaksi ja taikinaiseksi. Juuri makunsa vuoksi taikinamarjaa ei ole otettu viljelykäyttöön, toisin kuin sen sukulaiset puna- ja mustaherukka.

Taikinamarjan levinneisyys Suomessa vuonna 2018. (Lampinen & Lahti 2019).

Arkeologisia taikinamarjalöytöjä on melko vähän, ja yleensä marjat ovat päätyneet arkeologisiin konteksteihin luonnollisesti. Ranskalaisessa tutkimuksessa, jossa selvitettiin neoliittisen La Grande Rivoiren puoliluolaan kertyneiden eläinten lantakerrosten sisältämiä kasvinjäänteitä, löydettiin lampaan lannasta myös taikinamarjaa. Lannan kasvijäänteet kertovat eläinten syömästä ravinnosta ja siten myös eläintenpidosta ja -hoidosta. Tutkimuksen mukaan La Grande Rivoiren neoliittisten lampaiden ravinto koostui kuitenkin alueella luonnollisesti kasvaneesta metsäkasvillisuudesta (Delhon et al. 2008).

Keski- ja Itä-Euroopan keskiaikaisten linnojen kasvinjäänteitä käsitelleessä tutkimuksessa (Celka 2011) taikinamarja todetaan kohteilla hyvin harvinaiseksi apofyytiksi. Siinä missä selvästi ihmisen mukana uusille kasvupaikoille kulkeutunut kasvi on arkeofyytti, on apofyytti luonnonpaikoilta kulttuuripaikoille kulkeutunut kasvi (Suominen & Hämet-Ahti 1993: 3-4). Toisin sanoen apofyytti on ihmistoiminnasta mahdollisesti hyötyvä luonnonkasvi.

Taikinamarja on punaherukkaa muistuttava yleinen lehtometsien kasvi. Kuva: Liisa-Maija Harju/Flickr (CC BY-NC-ND 2.0).

Vuonna 1975 tehdyn Hattulan Retulansaaren rautakautisen kohteen kaivauksen maanäytteistä kellutettiin kasvinjäänteitä. Taikinamarjaa löytyi kaivauskerroksesta viisi yhdessä savikan kanssa (Núñez & Vuorela 1976: 20). Tästäkin tuloksesta on kuitenkin mahdotonta sanoa, ovatko siemenet päätyneet paikkaan luontaisesti vai tarkoituksella ihmistoiminnan seurauksena.

Erilaisia herukoita on historian saatossa syöty sellaisenaan ja kuivattuna, sekoitettuna muihin ruokiin ja käytetty jopa hätäleivän ainesosana (Vanhanen & Pesonen 2016: 47). Myös taikinamarjoja on periaatteessa voitu käyttää yhdessä happamampien marjojen kanssa. Esimerkiksi Virossa on mainintoja siitä, että taikinamarjaa on käytetty välipalana ja viinin valmistamiseen vielä viime vuosisadalla (Kalle & Sõukand 2012; Vilbasti 1993). Rautakautisilla kalmistoilla taikinamarja kuitenkin kasvanee luontaisesti, sillä monien kalmistojen nykyinen ympäristö on sellaista, jossa taikinamarja viihtyy luonnostaan.

———

Vastaus: Ulla Moilanen, Turun yliopisto.

Kysy oma kysymyksesi tällä sivulla tai lue vastauksia aikaisempiin lukijoiden esittämiin kysymyksiin tästä linkistä.

Lähteet:

Celka, Z. 2011. Relics of cultivation in the vascular flora of medieval West Slavic settlements and castles. Biodiversity: research and conservation 2011 v.22 no. 1: 1–110.

Delhon, C., Martin, L., Argant, J. & Thiébaut, S. 2008. Shepherds and plants in the Alps: multi-proxy archaeobotanical analysis of neolithic dung from “La Grande Rivoire” (Isère, France). Journal of Archaeological Science 35 (2008): 2937–2952.

Kalle, R. & Sõukand, R., 2012. Historical ethnobotanical review of wild edible plants of Estonia (1770s-1960s). Acta Societatis Botanicorum Poloniae, 81(4).

Lampinen, R. & Lahti, T. 2019: Kasviatlas 2018. Helsingin Yliopisto, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsinki. Levinneisyyskartat osoitteessa: http://koivu.luomus.fi/kasviatlas

LuontoPortti: Taikinamarja

Lönnrot, E. 1860. Flora Fennica. Suomen kasvisto. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Núñez, M. & Vuorela, I. 1976. A field method for the retrieval of plant remains from archaeological sites. Fauna Flora Fennica 52: 19–22.

Suominen, J. & Hämet-Ahti, L. 1993. Kasvistomme muinaisutlokkaat: tulkintaa ja perusteluja. Norrlinia 4, Luonnontieteellinen kasvimuseo, Helsingin yliopisto.

Vanhanen, S. & Pesonen, P. 2016. Wild plant gathering in Stone Age Finland. Quaternary International 404 (2016): 43–55.

Vilbaste G. 1993. Eesti taimenimetused. (Emakeele Seltsi Toimetised vol 20). Tallinn: Estonian Academy of Sciences.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.