Nina Maaranen
Rodut eivät ole oikeita biologisia ominaisuuksia, mutta rotu-käsitteen ylläpitämisellä on ollut laajoja vaikutuksia niin yksilöille kuin yhteisöille. Monet tutkijat ovat puhuneet rodunjalostusopin yhteydessä antropologian perisynnistä – ajatuksesta, joka on johtanut harhaan ja aiheuttanut enemmän haittaa kuin hyvää. Antropologiassa nimitys viittaa joko vanhentuneeseen harhakäsitykseen kulttuurien alkukantaisuudesta (Kuper 2010) tai uskomukseen rotujen biologisesta todenperäisyydestä (Lévi-Strauss 1952: 5). Molemmat ihmisten ja yhteisöjen eriarvoisuutta korostavat ideologiat muodostuivat 1800-luvun lopulla rinta rinnan ja löysivät keinoja tukea toisiaan. Näkemykset olivat 1900-luvun alkuun mennessä kasvaneet tieteenalaksi, eugeniikaksi, jolla oli myös valtioiden tukea. Charles Darwin (1809–1882) ei ollut näiden näkemysten aktiivinen tuottaja, mutta hän oli innoittaja monelle rotuopin kannattajalle.
Darwin Tulimaassa
Ennen kuin Darwinista tuli maailmankuulu biologi, hän oli uskontoon kyllästynyt teologian opiskelija. Vuonna 1831 vasta 22-vuotias Darwin pääsi osaksi H.M.S. Beaglen miehistöä toimien laivan luonnontieteilijänä vuosina 1831–36. Hän keräsi kasvi- ja eläinnäytteitä, jotka muodostivat pohjan teokselle Lajien synty (1859). Darwinin evoluutioteorian mukaan uudet lajit kehittyvät vanhoista luonnonvalinnan kautta, kun ympäristöön parhaiten sopeutunut on menestyksekkäin lisääntyjä ja näin ollen tuottaa suurimman osan seuraavasta sukupolvesta.
Darwin näki myös ihmisen sopeutuvan ympäristöönsä. Eräs Beaglen matkakohteista oli Etelä-Amerikan Tulimaassa (Tierra del Fuego), jossa Darwin tapasi alkuperäisasukkaita. Vaikka Darwin omien sanojensa mukaan koki fuegialaiset (”Fuegians”) hyvin samankaltaisina muiden ihmisten kanssa, he edustivat hänelle silti alempaa kulttuurista kehitysluokkaa. Tämä seurasi aikakauden laajempaa antropologista ajattelua, jossa kulttuurien uskottiin kehittyvän alkukantaisista kohti sivistysyhteiskuntia, edeten aina alemmasta ylempään ilmenemismuotoon (Kuper 2010). Mallin huippuna toimivat Euroopan sivilisaatiot ja niiden luokkayhteiskunta.
Beaglen kapteenin Robert FitzRoyn ja hänen retkikuntansa tarkoituksena oli myös selvittää, kuinka ”villi” voidaan muuttaa sivistyneeksi eurooppalaiseksi. Vuonna 1830 FitzRoy oli kaapannut kolme Tulimaan asukasta ja kuljettanut heidät Englantiin kouluttaakseen heidät paikallisten ja lähetyssaarnaajien välikäsiksi (Kuper 2010). Etelä-Amerikkaan palattuaan fuegialaiset kuitenkin – Darwinin ja muiden harmiksi – palasivat oman kulttuurinsa tapoihin. Darwin näki fuegialaisten kehittymättömän kulttuurin perimmäisenä syynä (tai ongelmana) puuttuvan eriarvoisuuden, jonka hän uskoi olevan yksi korkean sivistyskulttuurin tunnusmerkeistä (Kuper 2010: 125).
Eurooppalaisen rotuopin synty
Carl von Linnén noin sata vuotta aiemmin kehittämä taksonominen järjestelmä pyrki luokittelemaan elävät olennot sukulaisuusryhmiin ulkomuodon perusteella (Linné 1735, 1758). Tämä lajittelu ulottui myös ihmisiin, jakaen nämä maantieteellisesti rajattuihin luokkiin. Aluksi kuvaukset keskittyvät ulkoisiin piirteisiin, varsinkin kasvonpiirteisiin, mutta myöhemmin luokitteluun lisättiin myös luonteenpiirteitä.
Linnén luokittelua käyttäneet luonnontieteilijät tahtoivat asettaa luokat paremmuusjärjestykseen, jonka huipulla seisoivat valkoiset eurooppalaiset, vaikka samaa ei pyritty tekemään muulle eläinkunnalle. Muun muassa Johann Friedrich Blumenbach (1752–1840) ja Samuel George Morton (1799–1851) olivat ihmistaksonomian varhaisia tutkijoita. Darwinin evoluutioteorian katsottiin tukevan aikaisempia luokitteluja, sillä sen avulla voitiin perustella eurooppalaisten asettamista jälleen kehityksen huipulle. Ajatus niin sanottujen rotujen kehityksestä ja varsinkin älykkyyden yhteydestä ulkonäköön muodostui kokonainen oppisuunta, jolla oli pysyvä vaikutus länsimaihin.
Sir Francis Galton (1822–1911) ja rodunjalostusoppi
Darwinin sukuun kuului monia luonnontieteilijöitä. Varsinkin hänen pikkuserkkunsa, Sir Francis Galton (1822–1911), oli erittäin vaikuttunut Darwinin evoluutioteoriasta ja perinnöllisyysopista. Molemmat olivat kirjailijoita ja tutkijoita, ja he kävivät vilkasta kirjeenvaihtoa. Galton muun muassa testasi Darwinin pangeneesiteoriaa, jonka mukaan perinnöllisyystekijät välittyvät veren kautta, tekemällä kaneille verensiirtoja. Testi osoitti Darwinin teorian vääräksi, mikä aiheutti tutkijoiden välille kitkaa. Darwinin huomio oli kuitenkin kiinnittynyt myös serkkuavioliittojen perinnöllisen vaikutuksen tutkimukseen – Darwinin suvussa näitä oli suuri määrä, Darwinin ja hänen lastensa avioliitot mukaan luettuina – kun taas Galton päätti viedä perinnöllisyystutkimukset vielä laajemmalle.
Galton julkaisi vuonna 1869 kirjan Hereditary genius, its laws and consequences, jossa hän väitti älykkyyden periytyvän vanhemmilta lapsille (Fancher 2009). Todistaakseen teoriansa Galton käytti esimerkkinä Englannin suurmiehiä, jotka kaikki tulivat maan varakkaasta yläluokasta. Myös Darwin oli vaikuttunut Galtonin antamasta todistusaineistosta, mikä on nähtävissä heidän kirjeenvaihdostaan. Darwin ei täysin yhtynyt Galtonin ajatuksiin älykkyyden perinnöllisyydestä, mutta hän ei myöskään tyrmännyt ideaa täysin. Galtonin työ teorian parissa jatkui, kulminoituen vuonna 1883, kun hän nimesi teoriansa eugeniikaksi eli rodunjalostusopiksi (Galton 1883).
Vuotta myöhemmin Lontooseen avautui Galtonin perustama tutkimuslaboratorio, jossa joukko tutkijoita pyrki erottamaan ihmisryhmät toisistaan luunmittausten avulla. Mittauksesta, tilastollisesta analyysistä ja julkaisutoiminnasta vastasi erityisesti laboratorion ensimmäinen johtaja, kuuluisa matemaatikko ja tilastotieteilijä Karl Pearson (1857–1936). Eugeniikka motivoi myös Galtonia kehittämään erilaisia tilastotestausmenetelmiä, kuten regressioanalyysin, joka on edelleen tilastotieteilijän perustyökaluja.
Tutkimusmateriaalia saapui kaikkialta, myös itseoppineelta arkeologilta William Flinders Petrieltä (1853–1942), joka nykyisin tunnetaan egyptologian (muinaisen Egyptin tutkimuksen) isänä. Galton, Pearson ja Flinders Petrie jakoivat intohimon eugeniikkaan, josta he luennoivat usein eri tilaisuuksissa. Muun muassa Flinders Petrie ehdotti naisten pakkosterilisaatioita ja sosiaaliturvajärjestelmien lakkauttamista, sillä ne hänen mukaansa hidastivat luonnonvalintaa (Sheppard 2010).
Eugeniikka valloittaa länsimaat
Eugeniikka yleistyi nopeasti niin Euroopassa kuin Pohjois-Amerikassa, ja johti monessa maassa muun muassa mielenterveyspotilaiden pakkosterilisaatioihin (Reilly 2015). Eugeniikkaa hyödynnettiin myös kansallismielisissä hankkeissa. Georges Vacher de Lapouge julkaisi kirjan L’Aryen et son rôle social (Arjalainen ja hänen sosiaalinen roolinsa) vuonna 1899 Darwinin innoittamana. Lapougen tutkimus puolestaan toimi pohjana Saksan natsijärjestön juutalaisvastaisessa ideologiassa, ja myös Hitler antoi tukensa eugeniikalle Mein Kampfissa (1925).
Eugeniikalle nousi kuitenkin vastustajia erityisesti 1910-luvulta lähtien. Joukossa oli kuuluisa saksalainen antropologi Franz Boas, joka oli muuttanut Yhdysvaltoihin vuonna 1887. Hänet tunnetaan nykyisin amerikkalaisen antropologian isänä. Hänen mittaustutkimustensa joukossa on muun muassa ensimmäiset modernit pituuskasvututkimukset, joiden periaate toimii edelleen yhtenä (hyvin yksinkertaisena) hyvinvoinnin mittarina. Boas (1910) todisti, että pituutemme vaihtelee niin elinympäristömme kuin perimämme mukaan. Hän raportoi elinympäristön vaikuttavan kaikkiin mittaustuloksiin, tarjoten näin todistusaineistoa eugeniikkaa vastaan. Eugeniikan lopullinen katoaminen tapahtui kuitenkin vasta vähitellen toisen maailmansodan jälkeen tultuaan liian vahvasti yhdistetyksi Natsi-Saksan toimintaan.
Antropologian perisynti
Vuonna 1952 antropologi Claude Lévi-Strauss julkaisi esseen osana UNESCO:n rasisminvastaista kampanjaa. Se tarjosi kenties kuuluisimman määritelmän antropologian perisynnistä (vapaasti käännettynä): ”antropologian perisynti on rodun, puhtaasti biologisessa mielessä (olettaen, että tämä on oikeasti olemassa, jopa tässä rajatussa ajatusmallissa, joka on geneetikkojen kyseenalaistama), sekoittaminen ihmisyhteisöjen psykologiseen tai sosiaaliseen rakentumiseen (Lévi-Strauss 1952: 5).”
Jo valistuksen aikana syntynyt ajatus älykkyyden ja yhteiskuntaluokan yhteydestä kasvoi 1800-luvulla näkemyksiin ihmisten eriarvoisuudesta, palvellen niin yläluokkia kuin kolonialismiin osallistuvien valtioiden tarkoitusperiä. Darwin uskoi ihmisten olevan omien tekojensa tulosta, vaikka taipuikin hieman Galtonin rotuteorioille vanhuudenpäivillään. Eugeniikka on synkkä osa länsimaista tieteenhistoriaa. Tieto siitä auttaa kuitenkin alleviivaamaan yhdenvertaisuuden ja ihmisarvon tärkeyttä myös nykyajassa.
———
Kirjoittaja on luututkimukseen erikoistunut arkeologi, joka viimeistelee väitöskirjaansa Bournemouthin yliopistossa Englannissa.
Lähteet:
Blumenbach, J. F., 1775. De Generis Humani Varietase Nativa Liber. Götting: Vandenhoek et Ruprecht.
Boas, F., 1910. Changes in bodily form of descendants of immigrants. Washington D.C.: Government Printing Office.
Darwin, C., 1859. The origin of the species. Lontoo: John Murray.
Fancher, R. E., 2009. Scientific cousins: the relationship between Charles Darwin and Francis Galton. The American Psychologist, 64 (2), 84-92.
Galton, F., 1869. Hereditary genius, its laws and consequences. New York: MacMillan and co.
Galton, F., 1883. Inquiries into Human Faculty and its Development. New York: MacMillan and co.
Kuper, A., 2010. The original sin of anthropology. Paideuma, (56), 123-144.
Lapouge, G. V. d., 1899. L’aryen, son rôle social. Pariisi: Albert Fointemoing.
Linné, C., 1735. Systema naturae. Leiden: Haak.
Linné, C., 1758. Systema naturae per regna tria naturae, secundum classes, ordines, genera, species, cum characteribus, differentiis, synonymis, locis. 10 edition. Tukholma: Laurentius Salvius.
Lévi-Strauss, C., 1952. Race and history. Pariisi: Unesco.
Morton, S. G., 1844. Crania Aegyptiaca. Philadelphia: John Pennington.
Reilly, P. R., 2015. Eugenics and Involuntary Sterilization: 1907-2015. Annual Review of Genomics and Human Genetics, 16, 351-368.
Sheppard, K. L., 2010. Flinders Petrie and Eugenics at UCL. Bulletin of the History of Archaeology, 20 (1), 16-29.
KALMISTOPIIRI 