Marja Ahola
Vaikka arkeologia käsittelee jatkuvasti kuolemaa – kuolleita ihmisiä, eläimiä, yhteisöjä ja jopa näiden hautauksia – puhutaan itse kuolemasta vain harvoin. Vaikuttaa siltä, että sekä aika että tutkijat luovat etäisyyttä tutkimuskohteeseen: kadonneille ihmisyhteisöille annetaan ajalliset raamit ja haudatuista vainajista ei puhuta yksilöinä, vaan esimerkiksi hautoina 1, 2 ja 3. Edes ihmiskallo kirjan sivuilla, laboratorion jääkaapissa tai kollegan pöydällä ei enää ihmetytä. Sen sijaan Vantaan kaupunginmuseon Kohti tuntematonta– näyttelyyn esille asetettu sairaalasänky pysäyttää. Näin ehkä minäkin kuolen?
Kohti tuntematonta kertoo kuolemasta: sen eri vaiheista, siihen valmistautumisesta, itse kuoleman hetkestä, hautauksesta, surusta ja muistamisesta, sekä siitä mitä meistä jää jäljelle kuoleman jälkeen. Näyttely alkaa nykypäivän sairaalakuolemasta, jonka rinnalla kuoleman ammattilaiset – saattohoitajat, sairaalapapit ja hautausurakoitsijat – saavat kertoa omista kokemuksistaan. Näyttely hyödyntää niin esineitä, videoita, kuunnelmia kuin kuolemaan ja hautaamiseen liittyvää äänimaisemaakin tuoden kuoleman konkreettisesti museokävijän ulottuville.
Näyttely jakautuu kahteen kerrokseen, joista kuolemaa ja hautaamista käsitellään museon alakerrassa ja muistamista ja kuoleman jälkeistä aikaa yläkerrassa. Proosallisesti voisi ajatella, että kuolema ja hautaaminen tapahtuvat maan kamaralla, kun taas muistaminen ja kuoleman jälkeinen aika jossain yläilmoissa. Sokkeloiset tilat toimivat kuitenkin hyvin näyttelyn teeman kannalta tarjoten pieniä soppeja, joissa istua ja pohtia näyttelyn herättämiä kysymyksiä.
Nykypäivän käytäntöjen rinnalla näyttely tutustuttaa kävijänsä myös historiallisiin ja esihistoriallisiin hautaustapoihin ja -rituaaleihin. Näyttelytilojen välisessä portaikossa esitelläänkin ansiokkaasti hautauskäytäntöjen muutokset kivikaudelta nykypäivään. Arkeologille Kohti tuntematonta-näyttelyssä vilahtelee myös tuttuja kohteita kuten Hommaksen ja Jönsaksen kivikautiset asuinpaikka- ja hautapaikat sekä Vantaan Pyhän Laurin kirkko, jonka kaivauksissa löytyi mm. viiden pikkulapsen ja yhden sikiön haudat 1700- ja 1800-luvulta. Kohteista Hommaksen palaneet ihmisluut ja Pyhän Laurin kirkon lapsivainajat ovat piilotettuina lääkekaappeihin, jolloin katsoja saa itse valita haluaako niihin tutustua. Tällä lähestymistavalla näyttely ottaa selkeästi kantaa ihmisluiden ja muiden vaikeiden asioiden esittämiseen liittyviin eettisiin kysymyksiin (ks. esimerkiksi Ihmisluut ja etiikka: Milloin yksilö muuttuu tutkimusaineistoksi?).
Näyttelyn ehkä vaikuttavin tila on alakerran ruumishautausperinnettä esittelevä huone, jossa museokävijä pääsee halutessaan kokeilemaan myös ruumisarkussa makaamista. Tämän näyttelytilan seinille on tulostettu värillinen kuva paikallisesta hautausmaasta, jonka käytävillä kulkee mustavalkoisten kuvien kollaasi vuosikymmenten takaisista hautajaissaattueista. Nykypäivä ja menneisyys sekoittuvat myös maahautaperinteessä, jossa esitellään rinta rinnan niin kivikauden ruumishautauksia kuin nykypäivän arkku- ja tuhkahautauksia.
Kohti tuntematonta on ensimmäinen kuolemaan keskittyvä museonäyttely Suomessa. Näyttelyn punaisena lankana toimii selkeästi nk. kuolemapositiivinen näkökulma (ks. käsitteestä Antroblogin julkaisu Positiivinen kuolema), jonka mukaan kuolemasta puhuminen on tärkeää, sillä se valmistaa meitä omaan ja läheistemme kuolemaan. Näkökulma on olennainen, sillä omassa yhteiskunnassamme kuolema on piiloteltu ja vältelty puheenaihe – seikka, joka on omalta osaltaan johtanut esimerkiksi siihen, että kuolemaan ja sureviin ihmisiin on vaikea suhtautua. Kuolemapositiivisuuteen kuuluva Memento mori -tyyppinen ajatusmaailma ohjaa myös elämään enemmän tässä ja nyt.
Istuessani avoimen ruumisarkun äärellä ja ihmetellessäni hautausmaan äänimaisemaa, mietin mikä arkeologisen hautatutkimuksen panos kuolemapositiiviselle liikkeelle voisi olla. Vaikka emme siihen niin kiinnitäkään huomiota, on arkeologinen tutkimus luontaisesti kuoleman tutkimusta. Mikäli annamme sille mahdollisuuden, kertoo arkeologinen aineisto vakuuttavasti siitä, että kuolema on osa elämää. Samalla näemme konkreettisesti, mitä meistä jää jäljelle kuoleman jälkeen. Esimerkiksi Suomen kivikautisista maahaudoista on pääsääntöisesti jäänyt jälkeen hautaan asetetut esineet, eivät vainajan yksilöllisyydestä kertovat ihmisjäänteet. Arkeologinen hautatutkimus antaakin selkeästi mahdollisuuden puhua kuolemasta ja siihen liittyvistä käytännöistä niin, että aihe on turvallisen etäinen.
Kohti tuntematonta-näyttely on esillä Vantaan kaupunginmuseossa 17.4.2020 asti.
Näyttelyn yhteydessä järjestetään torstai-iltaisin Kuoleman kahvila, jonka ohjelmaan voi tutustua tästä linkistä.
Lähteet:
Koivisto, S. 2010. Luihin ja ytimiin: pyyntiä ja elämää Itämeren äärellä noin 7500 vuotta sitten. Helsingin pitäjä 31: 8–21.
KALMISTOPIIRI 