Rautakauden rautarouva – Haastattelussa Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander

Vuonna 1934 syntynyt tohtori Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander on tehnyt monipuolisen uran rautakauden parissa ja tullut tunnetuksi erityisesti Euran Luistarin kalmiston tutkimuksista. Kalmistopiiri haastatteli Lehtosalo-Hilanderia syksyllä 2019 Eurassa Kauttuan Klubilla.

Kuinka päädyit arkeologiksi ja minkälainen urasi on ollut?

Teini-ikäisenä olin tavattoman kiinnostunut muinaisihmisistä ja ahmin kaikki tiedot, mitä käsiini sain. Haaveilin, että minusta tulisi antropologi. Tämä oli kuitenkin vain yksi haave monien joukossa ja kaverini sanoivatkin, että minusta voisi tulla mitä tahansa paitsi ei oopperalaulajaa. Historia oli yksi lempiaineitani koulussa, mutta kukaan ei huomannut yllyttää sitä lukemaan, joten minulta meni ylioppilastutkinnon jälkeen jonkin aikaa miettimiseen. Vanhempi veljeni Veikko Lehtosalo opiskeli historianopettajaksi ja hänellä oli suunnitelma huippunopeaan valmistumiseen valmiina. Niinpä minäkin päätin kokeilla samaa kaavaa, koska hissan kympin ansiosta pääsin suoraan sisälle.

Aivan opintojeni alkuvaiheessa näin veljeni pöydällä arkeologian kirjoja, joista kävi ilmi, että arkeologiaa tutkitaan Suomessakin. Sain myös kuulla, että arkeologian professori on nainen. Siitäkös minä innostuin ja hakeuduin historian opiskelijoille järjestetulle luennolle, jota itse professori Ella Kivikoski piti. Kuulijoita oli hirmuisesti, joten menin luennon jälkeen professorin puheille ja kysyin, tarvitseeko minun suorittaa tätä kurssia, jos luen arkeologiasta approbaturin (perusopinnot). Professori suorastaan riemastui ja toivotti minut tervetulleeksi arkeologian luennoille. Huomattavasti myöhemmin sain kuulla, että arkeologiassa ei tarvittu karsintakoetta lainkaan, koska approbaturin suullinen kuulustelu oli niin vaikea, että se karsi useimmat jatkosta. Tästä se sitten alkoi syksyllä 1956. Sen sijaan, että minusta olisi tullut nopeasti valmistunut historianopettaja, minusta tuli nautiskellen maata kaiveleva arkeologi, joka ei koskaan saanut vakinaista virkaa. Sen sijaan löysin melkein kaiken, mitä uskalsin toivoa, ja sain mielenkiintoisen elämän.

Minkälaisia kenttätöitä olet tehnyt? Mikä kaivauksissa on ollut kaikista mieleenjäävintä?

Keväällä 1958 olin professori Kivikosken opetuskaivauksilla Kirkkonummella kaivamassa Lill-Nägels hästhage -nimistä maan ja kivensekaista röykkiötä. Kesällä 1958 olin Anna-Liisa Hirviluodon apulaisena Kaarinan Ristimäessä perehtymässä tasaisen maan polttokalmistoon, rautakautiseen asuinpaikkaan ja ruumishautoihin. Kesällä 1959 olin tohtori Helmer Salmon apulaisena Ylöjärven Mikkolan ruumiskalmistossa. Kivikautisen asuinpaikan kaivaustekniikkaan tutustuin intendentti C. F. Meinanderin opastuksella 1962 Perniössä ja Laitilassa.

Veljeni Veikko Lehtosalo suoritti arkeologiasta vain approbaturin, mutta hän oli hyvin innostunut kulkemaan pitkin metsiä ja sillä tavalla hänkin päätyi tekemään muutamien pitäjien inventointeja, kuten Maarian vuonna 1961. Kun silloin Saramäen kalmiston alueelta tuli esiin jälkiä ruumishaudoista, minut määrättiin huolehtimaan kaivauksesta veljeni avustuksella. Veka oli minua 13 vuotta vanhempi ja luonteeltaan äkkipikainen, joten hänen oli vaikea kestää kaivaustapaani, joka hänen mielestään oli ihan liian pikkutarkka. Tilanne oli hankala, mutta siitäkin selvisin.

Vielä vuonna 1967, ennen Luistarin löytymistä, kävin hakemassa oppia Ruotsista, missä perehdyin Monica Modinin alaisena kumpujen ja erilaisten pronssi- ja rautakautisten latomusten kaivaukseen Täbyn kalmistoissa. Mieleeni ovat yleisesti ottaen parhaiten jääneet sellaiset kaivaukset, joilla henki on ollut hyvä. Niitä on ollut paljon, mutta Luistari oli ainutlaatuinen. Vaikka kaivaminen ei aina ollut helppoa, kaikesta selvittiin hyvän yhteishengen ansiosta.

Hauskoista sattumuksista tulee mieleeni vuosi 1967, kun olin Piikkiön Myrskylinnanmäellä, jossa aikaisemmin oli kaivanut Marketta Waris. Hän ei ollut löytänyt paikalta mitään, mutta Hirviluoto oli sitä mieltä, että siellä täytyisi jotakin olla, ja rakennustyöt uhkasivat aluetta. Niinpä minut lähetettiin paikalle tekemään koekaivauksia. Minäkään en löytänyt mitään, joten olin aika turhautunut. Kävellessäni rinteellä ympäriinsä kompastuin pahasti ja ryhdyin katsomaan, mihin oikein olin törmännyt. Ruohon seasta pilkotti vaalea kivi, joka näytti omituisen pyöreältä. Kaivauksissa selvisi, että tämä oli miltei pyöreä niin sanottu pallokivi, jonka ympärillä oli matala latomus ja juurella kuoppa täynnä palaneita luita ja esineitä roomalaiselta rautakaudelta (julkaistu Finskt Museum 1969: 70-82). Se oli oikein tyypillinen arkeologinen sattumus. Klassinen on myös Ville Luholle Liedon Mäkkylässä sattunut juttu. Evästauolla ollesssaan hän oli laittanut kananmunan viereensä kivelle ja ihmetellyt, kun se jäikin pystyyn. Munan alla oli kiveen hierretty sopivan kokoinen kuppi ja niitä löytyi lisääkin. Luhon lounas oli katettu rautakautiselle uhri- eli kuppikivelle.

Kuinka päädyit Ruotsiin töihin?

Helsingissä järjestettiin vuonna 1967 Skandinaavinen arkeologikongressi, jossa tutustuin ruotsalaisiin arkeologeihin. Olin juuri valmistunut ja hieman epävarma töiden suhteen. Tämä tuli puheeksi ruotsalaisten kanssa ja he sanoivat, että heillä on töitä. Ruotsista tarjottiin ensin harjoittelijan paikkaa. Siitä ei saanut paljon rahaa, mutta menin silti. Ennen Luistarin löytymistä 1960-luvun loppupuolella oli parin vuoden vaihe, jolloin olin vuoron perään Suomessa ja Ruotsissa. Ruotsista sain pitkäkestoisia ystävyyssuhteita. Monica Modinin ja hänen miehensä David Damellin kanssa olemme edelleen kirjeenvaihdossa ja lähetämme toisillemme joulukortteja ja kuvia koiristamme. Mieheni Rauno ja minä olemme myös vierailleet muutaman kerran heidän luonaan ja päässeet tutustumaan Ruotsin muinaisjäännöksiin parhaiden mahdollisten oppaiden kera.

Mitkä ovat olleet keskeisiä tutkimusintressejäsi?

Olin jo heti alkuun kiinnostunut rautakaudesta, ja kiinnostukseni myöhäisrautakauden kronologiaan oli aika perusjuttu. Ensimmäiset todelliset löytöni olivat lähinnä miesten hautoja ja aseita, joten niiden ansiosta kiinnostuin aseistuksen kehityksestä nuoremmalla rautakaudella.

Esihistoriallista pukeutumista innostuin tutkimaan erityisesti keväällä 1958, kun Ylioppilasteatteri esitti Tuomas-piispasta kertovan näytelmän, jossa esitin Hämeen päällikön tytärtä. Minulla oli päälläni itse valmistamani asu, jonka olin suunnitellut lähinnä Kansallismuseon Perniön puvun mukaan. Yksi idiootti arvostelija kuitenkin sanoi, että olin kuin kansallispukuinen pukunukke. Siitä kiukustuin, sillä olin tehnyt puvun kanssa suuren työn. Olin jopa saanut nuorimman veljeni valmistamaan itselleni korut tinasta ja messinkilevystä. Positiivinen tulos tästä oli kuitenkin se, että jatkossa kiinnitin aina huomiota pukujen yksityiskohtiin miettien, miten käsitykseni pakanuuden ajan lopun naisenpuvusta voisi muuttua. Laudaturtyöni tein aiheesta Mikkelin kalmistot ja karjalainen kulttuuri, ja siinä olivat naisenpuvut vahvasti taustalla, vaikka vertailu pohjautuikin korustoon.

Olen myös ollut kiinnostunut tasa- ja eriarvoisuuden kuvastumisesta hautauksissa. Yhteiskunnan tutkiminen alkoi kuitenkin vasta Luistarista, sillä siinä tuli sellainen materiaali, että aiheen tutkimus oli mahdollista. Luistarissa tuli oikeastaan mahdollisuus tutkia kaikkea sitä, mistä olin kiinnostunut.

Minkälaista suhtautuminen naisarkeologeihin oli urasi aikana? Oliko helppoa olla nainen alalla?

Itselläni oli kolme veljeä ja olin tottunut siihen, että joudun pitämään puoleni. Sitä joutui tekemään arkeologiassakin. Oli jännä, että Kivikoski ei millään tavalla suosinut naisia, eli hän ei ollut sillä tavalla feministi. Hän oli sitä mieltä, että hän itse on hirveän hyvä ja muut eivät niinkään, tai ainakin me muut luulimme hänen ajattelevan näin. Kivikosken kanssa tulin kuitenkin yleisesti ottaen toimeen, toisin kuin erään miesarkeologin kanssa. Harmi, että Me too -liikettä ei keksitty jo 60 vuotta aikaisemmin! Lisäksi olen järkyttynyt siitä, miten edelleenkään naiset eivät näytä pääsevän arkeologian yliopistovirkoihin, sillä asioiden luulisi jo muuttuneen.

Sinulla on vankkumaton asema rautakauden tutkimuksessa, mutta onko sinulla itselläsi ollut arkeologinen esikuva?

Tietysti Kivikoski on ollut esikuva ja tietyssä määrin olen ihaillut häntä. Mutta vaikka ihailin häntä, niin näin hänen virheensäkin. Olin töissä Muinaistieteellisessä toimikunnassa ja tulin hyvin toimeen tohtori Salmon kanssa, joka oli Kivikosken verivihollinen. Tästä syystä monet kuvittelivat, että minua ei siedettäisi yliopistolla. Sain kuitenkin Kivikoskelta parhaat mahdolliset arvosanat ja jälkikäteen olen kuullut, että hän oli ajatellut minusta positiivisestikin ja sanonut, että minussa on ainesta vaikka mihin. Olisin ollut iloinen, jos olisin tiennyt tämän jo aikoinani, sillä itse kuulin hänen sanovan, että se on kumma kun tuolla tytöllä on onnea. Olen sitä mieltä, että menestymiseen tarvitaan paljon muutakin kuin onnea.

Pystyin kuitenkin aina menemään Kivikosken luokse, kun minulla oli jokin pulma. Kerran esimerkiksi kirjoitin Kalevala Korulle rautakauden koruista tekstin, joka piti kääntää usealle kielelle. Mielestäni ruotsinkielinen käännös oli hirveän huono, joten menin Kivikosken luokse kysymään, voisiko hän lukea sen. Hän sitten luki ja vieläpä korjasi tekstin perusteellisesti.

Opitko hautakaivausmenetelmiä muilta vai kehititkö niitä paljon itse?

Olin ollut Anna-Liisa Hirviluodon ja Helmer Salmon mukana ruumishautakaivauksilla ja olin oppinut heiltä paljon. Kaivaukset olivat olleet aika pieniä ja haudat erillisiä, joten niitä oli ollut mahdollista kaivaa yksi kerrallaan. Luistarissa avattiin satoja neliömetrejä, eikä yleensä ollut mahdollista kaivaa yhtä hautaa kerrallaan hautojen päällekäisyyden vuoksi. Siellä oli kehitettävä uusi täydellinen tasokaivaus, jossa kaivauksen alussa kaivajat etenivät rivissä pyrkien saamaan aikaan laajoja yhtenäisiä tasoja. Vasta sitten, kun hautojen kuvat ja muut jäljet alkoivat erottua puhtaasta hiekasta, voitiin siirtyä pienempien alueiden ja lopulta, jos onni oli mukana, yksittäisten hautojen löytökerrosten tutkimiseen.

Dokumentoinnissa erityisesti valokuvaus oli vielä tuolloin hankalaa. Mustavalkokuvat kehitettiin Eurassa, joten saimme ne nähtäväksi iltaisin. Diat sen sijaan tulivat joko Ruotsista tai Saksasta viikkojen päästä. Kaivausta ei voinut mitenkään keskeyttää, eikä kuvista voinut tietää olivatko ne onnistuneita vai ei. Värikuvista selvisi vasta jälkikäteen asioita, joihin ei välttämättä kiinnittänyt huomiota kaivaushetkellä.

Ruotsista toin mukanani tornikuvauksen. Siellä käytettiin jo yleisesti kartoitukseen terästornia, jonka avulla kamera voitiin nostaa aina 15 metrin korkeuteen asti. Sain Meinanderilta Tukholmaan kirjeen, jossa hän pyysi minua tiedustelmaan, saisimmeko ostaa Ruotsista terästornin, vaikkapa käytetynkin. Sitä odottaessamme rakensimme Kalannin Kylähiiden ja Euran Luistarin kaivauksille puisia torneja, joilla saimme kameran 4-5 metrin korkeuteen. Se riitti hyvin ruumishautojen, mutta huonosti röykkiöiden kuvaamiseen. Voi, olisipa jo silloin ollut drooneja!

Mikä arkeologinen kohde on tehnyt sinuun erityisen vaikutuksen?

Alen kivet Vallenbergan pitäjässä Skånessa. Korkeiden kivien muodostama 67 metrin pituinen laivalatomus aution rantatörmän huipulla on mykistävä näky.

Minkälaisia terveisiä haluat lähettää tuleville tutkijoille ja muille arkeologiasta kiinnostuneille?

Tuleville tutkijoille haluan muistuttaa, että tutkittukin muinaisjäännös on tuhottu muinaisjäännös, ja että onnettominta on uskoa olevansa erehtymätön. Arkeologian viehätys on siinä, että uudet löydöt ja uudet menetelmät pakottavat meitä aina silloin tällöin muuttamaan mieltämme. Arkeologiasta muuten kiinnostuneille muistuttaisin, että arkeologien kokoama tieto on paljon muuta kuin irrallisia esineitä. Esimerkiksi miinaharavalöydöt katkaisevat esineiden yhteyden tuohon tietoon ja etsijät voivat aiheuttaa korvaamatonta vahinkoa. Muinaisuuden kaivelut olisi siis parasta jättää ammattilaisten tehtäväksi. He opiskelevat jopa koko elämänsä osatakseen tulkita oikein entisajan ihmisten jättämiä jälkiä.

———

Haastattelijat: Ulla Moilanen ja Heli Etu-Sihvola

Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilanderin julkaisuja:

Lehtosalo-Hilander, P.-L. 1973. Euran Luistarin hopeasolki. Agrafe en argen de Eura Luistari. Honos Ella Kivikoski. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 75.

Lehtosalo-Hilander, P.-L. 1976. Lintuja ja nelijalkaisia Luistarin soljissa, Suomen museo, 83, s. 68-79.

Lehtosalo-Hilander, P.-L. 1978. Merkillisiä kiviesineitä Euran Luistarista, Suomen museo, 84, s. 26- 36.

Lehtosalo-Hilander, P.-L. 1982. Luistari I: The Graves. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 82:1.

Lehtosalo-Hilander, P.-L. 1982. Luistari II: The Artefacts. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 82:2.

Lehtosalo-Hilander, P.-L. 1982. Luistari III: A burial-ground reflecting the Finnish Viking Age society. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 82:3.

Lehtosalo-Hilander, P.-L. 1984. Suomalaisia muinaispukuja – Ancient finnish costumes – Fornfinska dräkter. Suomen arkeologinen seura.

Lehtosalo-Hilander, P.-L. 1984. Suomen rautakauden kuva. Muinaistutkija 2, s. 3-6.

Lehtosalo-Hilander, P.-L. 1984. The Eura costume. Iskos 4.

Lehtosalo-Hilander, P.-L. 1988: Nya fynd från Luistari, Iskos 7, s. 201-206.

Lehtosalo-Hilander, P.-L. 1991. Le Viking finnois. Finskt Museum 97, 1990 (1991), s. 55–70.

Lehtosalo-Hilander, P.-L.1997. Luistari in Eura from Pagan Burial-Ground to Christian Cemetery. Rom und Byzanz im Norden. Mission und Glaubenswechsel im Ostseeraum während des 8.-14 Jahrhunderts Band I. Mainz: Akademie der Wissenschaften und der Literatur.

Lehtosalo-Hilander, P.-L. 2000. Kalastajista kauppanaisiin: Euran esihistoria. Euran kunta.

Lehtosalo-Hilander, P.-L. 2000. Luistari IV. A History of Weapons and Ornaments. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 107. Helsinki.

Lehtosalo-Hilander, P.-L. 2001. Euran puku ja muut muinaisvaatteet. Euran muinaispukutoimikunta, 120 s.

Lehtosalo-Hilander, P.-L. & Wahlqvist, S. (Toim.) 2001. Viikinkejä Eurassa? Pohjoismaisia näkökulmia Suomen esihistoriaan. Euran muinaispukutoimikunta.