Historiallinen aika Kivikausi Saipio Jarkko Suomi

Väärennös, jäljitelmä vai ”paranneltu” esine? – Kourutaltta Pihtiputaalta

Jarkko Saipio

Vuonna 1880 A. L. Nyman keräsi Laukaan kihlakunnan muinaisjäännöskartoituksen yhteydessä paikallisilta asukkailta kiviesineitä. Esineiden joukossa oli Pihtiputaalta löytynyt suurikokoinen kourutaltta (KM 2029: 122), joka kerrottiin löytyneen ”Rönnin Hiekan talon pellosta” (Nyman 1882). Muinaisjäännösrekisterissä löytö liitetään monien muiden irtolöytöjen tavoin tavoin Rönnyn kivikautiseen asuinpaikkaan, mutta se ei välttämättä ole peräisin asuinpaikka-alueelta (Pesonen 2013: 26–27).

Pihtiputaan kourutaltta ja siihen raapustettu numero- ja kirjainyhdistelmä. Kuva: Jarkko Saipio.

Kourutaltaksi Pihtiputaan esine on monella tapaa omituinen. Silmiinpistävimmät erikoisuudet ovat kaiverrukset, selkälappeen vuosilukua muistuttava numerosarja 1805 ja kourun puoleisen lappeen teksti 1849M. Ne eivät sinänsä tee esineestä epäilyttävää, sillä oudompaakin on kivikautisiin talttoihin ja kirveisiin 1800-luvulla raapustettu. Tekstit panevat kuitenkin pohtimaan esineen varsin omituista kourua. Näin lyhyitä ja matalia kouruja tavataan tyypillisesti vain huomattavasti pienemmissä ja karkeammin muotoilluissa taltoissa. Mikä tärkeintä, kouru kiiltää tavalla jollaista en ole nähnyt missään muussa kourutaltassa. Ei voi välttyä ajatukselta, että kouru olisikin modernia alkuperää. Jos näin olisi, se olisi voitu tehdä vuonna 1805, kaiverretun numerosarjan mukaan.

Esineessä oleva toinen numerokaiverrus. Kuva: Jarkko Saipio.

Tämä herättää kysymyksen, päteekö sama koko esineeseen. Kivikautisten kiviesineiden väärentäminen ei ole ollut tavatonta Suomessakaan, ei 1800-luvulla eikä myöhemminkään (esim. KM 13028; Leppäaho 1937; Erä-Esko 1976; Huurre 1983: 40, viite 87). Rönnyn erikoinen esine on kuitenkin kourua lukuun ottamatta kivikautisen oloisesti työstetty ja sopivasti pellossa patinoitunut. Tämä viittaisi siihen, että varsinainen esine on kivikautista alkuperää. Se on kuitenkin jostain syystä voinut jäädä keskeneräiseksi teelmäksi, jonka myöhempi löytäjä on päättänyt muokata siitä enemmän odotusten mukaisen.

———

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tohtorikoulutettava. Hän työskentelee parhaillaan tutkijana Turun yliopiston biologian oppiaineen Kipot ja kielet -hankkeessa, jossa hän vastaa pronssikauden esinetietokannan kokoamisesta. Jutun löytöä tutkittiin hankkeen yhteydessä.

Kirjallisuutta:

Erä-Esko, Aarni. 1976. Kiuruveden Koskenjoen kuvakivi on väärennös. Suomen museo 1976: 137.

Huurre, Matti. 1983. Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia I: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin esihistoria. Oulu: Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton ja Lapin maakuntaliiton yhteinen historiatoimikunta.

Leppäaho, Jorma. 1937. Tuusula Maantiekylä Jussilan talo Takapelto Rautakautisen kalmiston kaivaus 1935, 1937. Kaivaus- ja tarkastuskertomus Museoviraston arkeologisessa keskusarkistossa.

Nyman, A. L. 1882. Muinaismuistoja Laukaan kihlakunnasta. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja V: 115–262.

Pesonen, Petro. 2013. Pihtipudas, Pihtiputaan itäosan järvet. Rantaosayleiskaava-alueen arkeologinen inventointi 23.9–1.10.2013. Inventointikertomus Museoviraston arkeologisessa keskusarkistossa.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.