Onko Suomessa poltettu tervaa 5000 vuotta sitten? – Lukijan kysymys
Jo kivikaudella Suomenkin alueella on tunnettu ”tökötti” eli terva, jota valmistetaan kuumentamalla koivun tuohta hapettomassa tilassa. Kivikauden kuuluisa ”purukumi” eli purupihka oli todellisuudessa tällaista koivuntuohitervaa. Koivuntuohitervaa voitiin käyttää liiman tavoin kiinnitysaineena, ja Pohjois-Karjalassa sijaitsevalta Rääkkylän Pörrinmökin asuinpaikalta on löytynyt todisteita koivuntuohitervan käytöstä saviastioiden (tyypillisen kampakeramiikan) korjaamisessa (Pesonen 1999; Österberg 2002 ja siinä mainitut lähteet). Kivikauden jälkeenkin koivuntuohitervan käytöstä on arkeologisia ja historiallisia tietoja eri puolilla Eurooppaa, luonnollisesti myös Suomessa. Kansanperinteen mukaan koivuntuohitervaa olisi käytetty muun muassa nuolten sulittamiseen.
Männystä valmistettu varsinainen terva näyttää kuitenkin olevan paljon kivikautta nuorempi keksintö. Ainakin pohjoismaissa vanhimmat tunnetut mäntytervan valmistukseen liittyvät tervahaudat ovat varhaisrautakaudelta. Ruotsin Upplannissa tehtyjen tutkimusten mukaan roomalaisajan (0–400 jaa.) tervahaudat sijaitsivat asuinpaikkojen yhteydessä ja olivat pienikokoisia: yhden polttokerran tuotoksi on arvioitu 10–15 litraa tervaa. Viikinkiajalla (800–1050 jaa.), ehkä jo 700-luvulta alkaen, Upplannissa tapahtui muutos, kun tervahautojen koko kasvoi voimakkaasti ja niiden sijainti siirtyi metsäalueille etäälle asutuksesta. Viikinkiajan tervahaudassa yksi polttokerta saattoi tuottaa jopa 200–300 litraa tervaa. Tämä viittaa tuotannon voimakkaaseen kasvuun, joka oli luultavasti yhteydessä merenkulun vilkastumiseen. Veneiden ja laivojen yleistyessä ja kasvaessa kokoa viikinkiajalla niiden kylkien, köysistöjen ja purjeiden suojaamiseen tarvittiin yhä suurempia määriä tervaa (Hennius 2018).
Suomen alueelta ei tietääkseni ole vielä julkaistu todisteita rautakautisesta mäntytervan valmistuksesta. Tässä lienee kuitenkin kyse vain tutkimuksen puutteesta. Erityyppiset tervahaudat ovat Suomen mäntymetsäalueilla varsin yleisiä muinaisjäännöksiä. Niiden joukossa täytyy olla keskiaikaisia ja luultavasti rautakautisiakin kohteita, mutta valtaosa niistä ajoittuu uudelle ajalle. 1600-luvulla suomalaisesta tervasta tuli tärkeä vientituote ja tervanpoltosta monilla alueilla keskeinen talonpoikainen sivuelinkeino varhaisen globalisaation, maailmankaupan ja suurten purjelaivastojen kasvun seurauksena. Talonpoikaisen tervantuotannon aika jatkui varsinkin Pohjanmaalla ja Kainuussa 1800-luvulle saakka.
Vastaus: Sami Raninen, Museovirasto
Kysy oma kysymyksesi tällä sivulla tai lue vastauksia muihin lukijoiden esittämiin kysymyksiin tästä linkistä.
Lähteet:
Hennius, Andreas 2018: Viking Age tar production and outland exploitation. Antiquity 92 365 (2018): 1349–1361.
Pesonen, Petro 1999: Radiocarbon dating of birch bark pitches in Typical Comb Ware. Dig it All – Papers Dedicated to Ari Siiriäinen: 191–199.
Österberg, Elsa 2002: Koivuntuohitervan valmistus kivikautisin menetelmin ja prosessin jäljet arkeologisessa aineistossa. Muinaistutkija 2/2002: 38–45.
KALMISTOPIIRI 