Taistelua tartuntatauteja vastaan: Karanteenin ja eristämisen historiaa

Ulla Moilanen

Paiserutto levisi Eurooppaan 1340-luvulla, jolloin se surmasi vähintään kolmanneksen Euroopan väestöstä. Ensimmäiset tautitapaukset havaittiin Italian satamakaupungeissa, joissa tartunnat yhdistettiin nopeasti kauppalaivoihin ja niiden miehistöihin. Vaikka tartunnan mekanismeja ei vielä tunnettu, huomattiin pian, että taudilta saattoi välttyä pysymällä erossa sairastuneista tai esineistä, jotka olivat olleet kosketuksissa sairaisiin. Koska kuolleisuus oli varsinkin 1340-luvun ensimmäisessä ruttoepidemiassa suurta, ryhtyivät Italian kaupunkivaltioiden hallitsijat ja viranomaiset keksimään ratkaisuja ihmisten suojaamiseksi. Kenties merkittävimpiä näistä keinoista olivat karanteeni ja sairaiden eristäminen, joita ryhdyttiin käyttämään laajasti toisen ruttoepidemian aikana 1370-luvulla. (Gensini et al. 2004; Tognotti 2013.)

Termi karanteeni pohjautuu italian neljääkymmentä tarkoittavaan sanaan quaranta ja viittaa päiviin, jotka Venetsian kaupunkivaltioon saapuvat laivat joutuivat viettämään eristyksissä ennen satamaan pääsyä. Karanteenin tarkoituksena oli selvittää, kehittyisikö laivojen matkustajille sairauden oireita ja parantuisivatko he ennen kaupunkiin saapumista. Tarkasti ei tiedetä, mihin karanteenipäivien lukumäärä 40 perustuu, mutta se saattaa olla peräisin Hippokrateen akuutteja sairauksia käsittelevästä teoriasta tai Pythagoraan numeroteoriasta, jossa numero neljä edusti oikeutta ja kymmenen täydellisyyttä. Joidenkin mielestä kyseessä on ollut käytännön havaintoihin perustuva aika, jonka sisällä tartunnan saaneen oireet ilmenivät. Luku saattaa myös olla raamatullinen, sillä Jeesuksen kerrottiin viettäneen autiomaassa 40 päivää. Ragusan (Dubrovnik) kaupunkivaltiossa, jossa karanteeni otettiin käyttöön hieman ennen Venetsiaa, karanteenin pituus oli kolmekymmentä (trentina) päivää. (Gensini et al. 2004; Mackowiak & Sehdev 2002; Rosenberger et al. 2012; Tognotti 2013; Tomić & Blažina 2015.)

Karanteenit laajennettiin pian koskemaan myös maanteitse kaupunkeihin saapuvia, ja sairastuneiden tunnistamista tehostettiin perustamalla siihen tarkoitettuja vartioasemia. Tätä voi pitää merkittävänä, sillä nykyisin tiedetään karanteenien toimivan parhaiten silloin, kun sairastumistapaukset pystytään tunnistamaan mahdollisimman kattavasti (Dobay et al. 2013). Liikkumisen estäminen johti kuitenkin myös ennakkoluulojen korostumiseen, mistä syystä osa kaupunkivaltioista esti tiettyjen ryhmien, kuten juutalaisten saapumisen kaupunkeihin (Tognotti 2013). Koska tautien levintämekanismeja ei tunnettu, saattoivat sekä altistuneet, sairastuneet että terveet päätyä samaan tilaan odottamaan viranomaisten ratkaisua kaupunkiin pääsemisestä. Venetsian karanteenimalli todettiin kuitenkin yleisellä tasolla tehokkaaksi keinoksi taistella ruttoa vastaan, joten se otettiin seuraavien vuosien aikana käyttöön myös muissa satamakaupungeissa, kuten Pisassa ja Marseillessa, joista se puolestaan levisi edelleen laajemmalle (Gensini et al. 2004).

Vuonna 1423 Venetsiaan perustettiin erilliselle saarelle karanteeniasema, lazaretto, johon kaupunkiin laivoilla saapuvat vietiin odottamaan karanteeniajan päättymistä (Gensini et al. 2004). Näennäisesti terveiden karanteeniin asettamisen lisäksi myös oireilevien ihmisten erottaminen terveistä nähtiin suhteellisen helppona tapana estää uusia sairastumisia – eristämistä oli tosin aiemmin jo toteutettu lepraan sairastuneiden kohdalla (Newman 2012: 809). Seuraavien vuosisatojen aikana eri puolille Eurooppaa saarille tai muihin eristettyihin paikkoihin perustetut leprasairaalat voidaan kuitenkin nähdä osittain ruttokaranteenilaitosten jatkeena (Rosenberger et al. 2012).

Vaikka rutto aiheutti vielä 1300-luvun jälkeen erillisiä epidemioita, on taudin häviäminen Euroopasta seuraavien vuosisatojen kuluessa yhdistetty modernissa tutkimuksessa osittain juuri niihin aggressiivisiin toimiin, joilla tautia vastaan ryhdyttiin taistelemaan (Cliff & Smallman-Raynor 2013: 15; Hays 2003: 60; Konstantinidou et al. 2009; Tomić & Blažina 2015; Welforf 2018). Karanteenien ja lazarettojen lisäksi valtiot järjestivät 1400–1600-luvuilla tiedustelijoita ja virkamiehiä tunnistamaan ja valvomaan alueita, joilla ruttoa ilmeni (Konstantinidou et al. 2009; Welford 2018). Tautitapauksista tuli pitää kirjaa, ja kun kulkutautia jossakin havaittiin, otettiin karanteenit nopeasti käyttöön varotoimenpiteenä (Cliff & Smallman-Raynor 2013: 4). Ensimmäinen laki, joka määräsi rangaistuksen karanteenin rikkojille, laadittiin jo mustan surman aikaan 1300-luvulla (Gensini et al. 2004). Myöhemminkin karanteeneja pyrittiin ylläpitämään sakkojen avulla (Tomić & Blažina 2015), sillä moni levitti tautia kieltäytyessään noudattamasta viranomaisten ohjeita (Huldén et al. 2017: 118). Laivarahti voitiin epidemioiden aikoina myös käsitellä ennen satamaan tuomista esimerkiksi vahaamalla tai pesemällä sitä juoksevassa vedessä kahden vuorokauden ajan (Tognotti 2013). Pahimmissa tapauksissa kauppalaivojen rahtia ei purettu lainkaan vaan se poltettiin (Cliff & Smallman-Raynor 2013: 17).

Englannissa karanteeneja hyödynnettiin vuosien 1636–1637 ruttoepidemiassa (Newman 2012), mutta viralliset karanteenisäännöt laadittiin ensimmäisen kerran vasta 1663. Niiden mukaan karanteeniin tuli asettaa kaikki maahan saapuvat laivat, joiden miehistössä epäiltiin sairautta (Tognotti 2013). Toimenpidettä hyödynnettiin siitäkin huolimatta, että laivoille kirjoitettiin lähtösatamissa terveystodistus vakuutuksena siitä, ettei miehistössä esiintynyt sairauksia – todistuksia tosin väärennettiin usein (Cliff & Smallman-Raynor 2013: 4). Karanteenitoimenpiteinä suljettiin myös oppilaitoksia, kuten Cambridgen yliopisto, jonka opiskelijat lähetettiin kotiin aina epidemioiden aikana (Williamson 1957: 57). Toisinaan toimenpiteet olivat äärimmäisen rajuja, ja esimerkiksi Lontoossa ihmisiä lukittiin taloihinsa sisälle, jos perheessä oli tapahtunut kuolemantapaus ruton vuoksi. Tämä tietysti aiheutti vielä suuremman vaaran sisälle lukittujen terveydelle (Newman 2012: 812). Turussa ruttoa torjuttiin vuonna 1657 paitsi laivojen asettamisella karanteeniin myös matkustuskielloilla ja kotiaresteilla sakkojen uhalla (Ks. Veli Pekka Toropaisen artikkeli Kalmistopiirissä: Ruttoepidemian torjuminen Turussa vuonna 1657).

Vakava bakteeriperäinen suolistotauti kolera levisi 1800-luvun alussa pandemiaksi ja aiheutti vuosisadan aikana Euroopassa useita epidemioita. Teknologinen kehitys osaltaan edesauttoi koleran leviämistä, sillä höyrylaivojen, rautateiden ja lisääntyneen kaupankäynnin vuoksi ihmiset liikkuivat paikasta toiseen entistä enemmän ja nopeammin. Vaikka koleran voittamisessa suurin merkitys oli hygieniaolojen parantumisella, pystyttiin taudin leviämistä estämään jossain määrin myös ruttoepidemioista tutuilla karanteeneilla. Käytännössä tämä pyrittiin toteuttamaan niin, että sairastuneisiin kontaktissa olleet määrättiin tietyksi ajaksi karanteeniin, ja oireilevat eristettiin terveistä. Vuonna 1836 Napolin terveysviranomaiset rajoittivat kerjäläisten ja prostituoitujen vapaata liikkumista perustellen päätöstä koleratartuntojen vähentämisellä. Täällä, kuten muuallakin Euroopassa, rajoitukset herättivät kuitenkin ankaraa vastustusta, sillä ajatus kansalaisten vapaudesta ja henkilön itsemääräämisoikeudesta oli herännyt Ranskan vallankumouksen myötä. Vuosisadan muodikkaaseen ajatusmaailmaan Euroopassa kuului myös suhtautuminen valtionhallintoon ”orjuuttajana”, mistä syystä ihmiset mieluummin ottivat sairastumisriskin kuin suostuivat ”kiusattaviksi”. (Cliff & Smallman-Raynor 2013: 8; Tognotti 2013.)

Vuonna 1834 Ranska ehdotti yhtenäisten kansainvälisten karanteeniohjeistusten laatimista. Tämä osoittautui kuitenkin hankalaksi, sillä eri valtioiden näkemykset muun muassa kaupankäynnin turvaamisesta karanteenien aikana erosivat toisistaan liikaa (Gensini et al. 2004). Kolera pakotti terveysjärjestöt kuitenkin toimimaan ja pohtimaan standardisointeja muidenkin tartuntatautien estotoimien kohdalla. Pariisissa vuonna 1851 koleran vuoksi järjestetyssä International Sanitary -kongressissa määriteltiin karanteenia vaativat tartuntataudit, joiksi koleran lisäksi luokiteltiin esimerkiksi rutto, isorokko, keltakuume ja pilkkukuume (Cliff & Smallman-Raynor 2013: 65). Yhtenä karanteenipohdintojen konkreettisena seurauksena – yhdistettynä taudinaiheuttajien tunnistamiseen – oli esimerkiksi tuberkuloosipotilaiden eristäminen parantoloihin paitsi potilaiden hyvinvoinnin kohottamiseksi myös tartuntavaaran vähentämiseksi (Gensini et al. 2004).

Kovia toimenpiteitä vaati myös vuosina 1918–1920 pandemian aiheuttanut influenssa, espanjantauti. Kuolleisuusluvat kohosivat erityisen korkeiksi Italiassa ja Portugalissa, joissa koulut päätettiin sulkea tartuntojen vähentämiseksi. Sulkemispäätöstä kuitenkin kritisoitiin. Osa koki, että päätöksillä pyrittiin lähinnä vakuuttelemaan yleisöä siitä että viruksen etenemiselle pyritään tekemään jotakin, mutta käytännössä toimenpiteisiin ei heidän mukaansa ryhdytty (Tognotti 2013). Myös lehdistöä syytettiin paniikin lietsomisesta ja ahdistuksen aiheuttamisesta, minkä seurauksena esimerkiksi Milanon sanomalehtiä kiellettiin julkaisemasta päiväkohtaisia kuolleisuusmääriä (150–180 päivässä). Lehdistön sensuuri kuitenkin aiheutti tiedon puutetta, esti päätöksenteon läpinäkyvyyttä ja johti lopulta väärinkäsityksiin ja hämmennykseen (Tognotti 2013). Kun rokotusta sairauteen ei ollut, olivat karanteenit, vapaaehtoiset ja määrätyt eristäytymiset sekä tartuntojen valvonta käytännössä ainoita – ja jälkeenpäinkin tehokkaiksi todettuja – keinoja taudin hillitsemisessä (Martini et al. 2019). Esimerkiksi Pohjois-Amerikasta tehdyissä tutkimuksissa on todettu, että niillä alueilla, joilla toimenpiteet olivat olleet ankarimpia (esim. koulujen sulkeminen, julkisten kokoontumisten estäminen sekä karanteeni ja sosiaalinen eristys), kokonaisuuskuolleisuus espanjantautiin oli sitä matalampi mitä aikaisemmin näihin toimenpiteisiin oli ryhdytty (Cliff & Smallman-Raynor 2013: 92–93).

Vuonna 1948 First World Health Assembly kehitti modernin epidemiologian periaatteille perustuvan karanteeniohjeistuksen (Cliff & Smallman-Raynor 2013: 66). Vielä tämän jälkeen ohjeistuksia on hiottu entisestään. Nykyisin karanteeneissa tulee ottaa huomioon sekä sairastuneiden että altistuneiden perustarpeet ja myös tasapaino yksilönvapauden ja yhteisen hyvän välillä. Karanteenien ja eristämisen muodot ovat aina tilanteesta riippuvaisia, ja niihin voi sisältyä tapauskohtaisesti tärkeiksi katsottuja toimenpiteitä, kuten ulkonaliikkumiskieltoja, julkisten kokoontumisten kieltämistä, koulujen ja työpaikkojen sulkemista, julkisen liikenteen pysäyttämistä sekä maantieteellisten alueiden eristämistä (Cetron et al. 2004). Näitä keinoja pidetään edelleen vahvoina ja tehokkaina keinoina vaarallisilta tartuntataudeilta suojautumisessa ja epidemioiden hillitsemisessä (Conti 2017: 234; Gensini et al. 2004). Modernien karanteenien, tartuntojen tunnistamisen ja sairastuneiden sekä altistuneiden eristämisen avulla on onnistuttu estämään useiden epidemioiden leviäminen laajemmalle. Tällaisia ovat esimerkiksi vuoden 2003 SARS-epidemia (Gensini et al. 2004), vuoden 2013 lintuinfluenssaepidemia (Jung et al. 2009), nipah-viruksen aiheuttama aivotulehdusepidemia Intiassa 2018 (Chatterjee 2018) ja Länsi-Afrikan ebolaepidemiat (Haas 2014). Samojen toimien avulla voidaan todennäköisesti lieventää myös SARS-CoV-2:n aiheuttaman pandemian vaikutuksia.

———

Kirjoittaja on Turun yliopiston arkeologian oppiaineen tohtorikoulutettava ja biologian oppiaineen projektitutkija.

Lähteet:

Cetron M, Maloney S, Koppaka R, Simone P. 2004. Isolation and quarantine: containment strategies for SARS 2003. In: Knobler S, Mahmoud A, Lemon S, Mack A, Sivitz L, Oberholtzer K, (Eds.) Learning from SARS: preparing for the next disease outbreak – workshop summary: 71–83. National Academies Press, Washington, DC.

Chatterjee P. 2018. Nipah virus outbreak in India. Lancet, 391, 2200.

Cliff, A. & Smallman-Raynor, M. 2013. Oxford Textbook of Infectious Disease Control: A Geographical Analysis from Medieval Quarantine to Global Eradication. Oxford University Press, Oxford.

Conti, A. 2017. Quarantine through History. In: Quah, S.R. & Cockerham, W.C. (Eds.) International Encyclopedia of Public Health, volume 6: 229–236. Academic Press, Oxford.

Dobay, A., Gall, G.E.C., Rankin, D.J. & Bagheri, H.C. 2013. Renaissance model of an epidemic with quarantine. Journal of Theoretical Biology, 317: 348–358.

Gensini, G.F., Yacoub, M.H. & Conti, A.A. 2004. The concept of quarantine in history: from plague to SARS. Journal of Infection, Vol. 49, Issue 4, November 2004: 257–261.

Haas, C.N. 2014. On the Quarantine Period for Ebola Virus. PLoS Currents 2014 October 14; 6.

Hays, J.N. 2003. The Burdens of Disease: Epidemics and Human Response in Western History. Rutgers University Press, New Brunswick, New Jersey and London.

Jung, E., Iwami, S., Takeuchi, Y. & Jo, T.-C. 2009. Optimal control strategy for prevention of avian influenza pandemic. Journal of Theoretical Biology, Vol. 260, Issue 2, 21 September 2009: 220–229.

Konstantinidou, K., Mantadakis, E., Falagas, M.E., Sardi, T. & Samonis, G. 2009. Venetian Rule and Control of Plague Epidemics on the Ionian Islands during 17th and 18th Centuries. Emerging Infectious Diseases 2009 Jan; 15(1): 39–43.

Mackowiak, P.A. & Sehdev, P.S. 2002. The Origin of Quarantine. Clinical Infectious Diseases, Vol. 35, Issue 9, 1 November 2002: 1071–1072,

Martini, M., Gazzaniga, V., Bragazzi, N.L. & Barberis, I. 2019. The Spanish Influenza Pandemic: a lesson from history 100 years after 1918. Journal of Preventive Medicine and Hygiene 2019 Mar; 60(1): E64–E67.

Newman, K.L.S. 2012. Shutt Up: Bubonic Plague and Quarantine in Early Modern England. Journal of Social History, Vol. 45 no. 3 (2012): 809–834.

Puyan, N. 2017. Plague, an Extraordinary Tragedy. Scientific Research, Vol. 4, No. 8, August 2017.

Rosenberger, L.H., Riccio, L.M., Campbell, K.T., Politano, A.D. & Sawyer, R.G. 2012. Quarantine, Isolation, and Cohorting: From Cholera to Klebsiella. Surgical Infections, Vol. 13, No. 2: 69–73.

Tognotti, E. 2013. Lessons from the History of Quarantine, from Plague to Influenza A. Emerging Infectious Diseases 2013 Feb; 19(2): 254–259.

Tomić, Z.B. & Blažina, V. 2015. Expelling the Plague: The Health Office and the Implementation of Quarantine in Dubrovnik, 1377-1533. McGill-Queen’s University Press, Quebec.

Welford, M. 2018. Geographies of Plague Pandemics: The Spatial-Temporal Behavior of Plague to the Modern Day. Routledge, Abingdon.

Williamson, R. 1957. The Plague in Cambridge. Medical History, Vol. 2, Issue 1, January 1957: 51–64.