Arkeologit Baltia Historiallinen aika Itä-Eurooppa ja Venäjä Kivilatomus Pronssikausi Salminen Timo Skandinavia Suomi

A. M. Tallgrenin kaivaus Euran Sorkkisten Lähteenmäessä kesällä 1918

Timo Salminen

Toukokuun viimeisenä päivänä 1918 Muinaistieteellisen toimikunnan ylimääräinen amanuenssi Aarne Michaël Tallgren (1885–1945) nousi junaan matkustaakseen Euraan kaivauksia toimittamaan. Sorkkisten kylän Lähteenmäen talon maalla, noin kolme kilometriä silloiselta Panelian rautatieasemalta lounaaseen, piti tutkia pronssikautiseksi hautaröykkiöksi oletettu kiviraunio, sillä sen paikalle oli tarkoitus rakentaa talon pojalle pystytettävän uuden talon navetta. Röykkiöitä oli alkujaan kolme. Niistä Tallgren tutki yhden ja kaksi muuta on hävitetty 1910-luvun ja 1950-luvun lopun välillä. Nykyisin kohde tunnetaan nimellä Kivimäki (muinaisjäännösrekisteristä poistettu kohde). Tässä artikkelissa tarkastellaan kolmea kysymystä: millaiset olivat arkeologisen kaivauksen olosuhteet vasta sisällissodasta päässeessä Suomessa, miten röykkiö tutkittiin ja millainen oli kohteen suhde siihenastiseen tietämykseen pronssikautisista hautauksista? Päälähteinä ovat tutkimusraportti, jonka Tallgren kirjoitti kuusi päivää kaivauksensa jälkeen (MVA Eura, Lähteenmäki), ja kirjeet, jotka hän lähetti kaivaukselta ja heti sen jälkeen Helsingistä äidilleen ruustinna Jenny Maria Tallgrenille (o. s. Montin, 1852–1931) Maariaan (KA JMMT 15, A. M. Tallgren J. M. Tallgrenille 1.6.1918, 6.6.1918). Ruustinna Tallgren oli jo parinkymmenen vuoden ajan aktiivisesti edistänyt arkeologista tutkimusta etenkin Turun seudulla ilmoittaen uusista löydöistä museoon Helsinkiin sekä toiminut Suomen Muinaismuistoyhdistyksen asiamiehenä, ja siksi hän seurasi poikansa töitä erityisen kiinnostuneena (Kivikoski 1960: 9–10).

A. M. Tallgren 1910-luvulla. Yksityiskokoelma.

Olosuhteet

Satakunta oli kärsinyt sisällissodassa pahoja tuhoja, minkä Tallgrenkin sai huomata jo matkallaan Euraan. Matkaa hidastutti se, että käytettävissä oli vain yksi Rauman rautatien veturi, joka vei ensin Poriin menevät vaunut perille ja palasi sitten Peipohjan (nyk. Kokemäen) asemalle viedäkseen Rauman vaunut määräasemalleen. Järjestely oli erittäin poikkeuksellinen, sillä Rauman rautatie oli yksityisrata, eikä tällainen yhteistoiminta tullut normaalioloissa kyseeseen. Nyt kuitenkin punaiset olivat räjäyttäneet Kokemäenjoen Pahankosken rautatiesillan, ja ainoalla sillan länsipuolelle jääneellä ja käyttökuntoon saadulla veturilla oli hoidettava liikenne myös Poriin (Roivainen 2018: 28). Euran Lähteenmäen talosta oli yksi poika kaatunut sodassa ja kaksi haavoittunut. Tallgrenin mukaan talonväki oli joutunut piileksimään viikon verran metsissä, ja sinä aikana talon irtaimisto oli osittain hävitetty. Talossa ei kuitenkaan ollut puutetta ruoasta, ja Tallgrenkin kirjoittaa äidilleen saaneensa maitoa ja voita niin paljon kuin halusi. Leipää, puuroa ja kananmuniakin oli riittämiin. Koska Tallgren oli kasvissyöjä, emme tiedä, oliko lihaa tarjolla. Joka tapauksessa Tallgren kiitteli talonväen vieraanvaraisuutta.

Röykkiö ja sen kaivaus

Lähteenmäen röykkiö oli suuri, pituudeltaan noin 20-metrinen ja leveydeltään 10–12-metrinen. Korkeudeksi Tallgren mittasi noin 2½ metriä. Röykkiö oli vahingoittumaton; korkeintaan päällimmäisiä kiviä oli paikoitellen heitelty pois paikoiltaan. Kaivaus alkoi kesäkuun 1. päivän aamuna, ja 4.6. iltaan mennessä koko röykkiö oli tutkittu. Työmiehiä oli kahdeksan, ja heille maksettiin työstä kymmenen markkaa päivältä. Jo ensimmäisen kaivauspäivän iltana röykkiön sisärakenne oli näkyvillä. Sisältä paljastui osaksi laakakivistä ladottu suunnikkaan muotoinen kehämuuri, jonka sisäpuolella oli vyöhyke epäjärjestyksessä olleita kiviä ja sen jälkeen seurasi jälleen laakakivistä ladottu noin 70 senttimetrin korkuinen muuri. Sen rajoittama soikeahko alue oli kooltaan 9 x 4,3 metriä, ja välittömästi sen lounaispäässä oli kiinni noin 2,2 x 1 metrin kokoinen paasiarkku. Tallgren tulkitsi, että sen vieressä oli ollut vielä toinen, hajonnut paasiarkku.

Röykkiö osaksi auki kaivettuna ja laakakivimuuri, joka erotti soikiomaisen alueen muusta röykkiöstä. Kuva: A. M. Tallgren. Museovirasto.
Lähteenmäen röykkiön paasiarkku. Kuva: A. M. Tallgren. Museovirasto.

Paasiarkuista löytyi vähän palanutta luuta. Röykkiön eteläpää oli rakenteeton, mutta sieltäkin löytyi palanutta luuta. Päähautaus oli kehämuurin sisällä olleessa paasiarkussa, jonka pituus oli 3,5 metriä ja leveys 85–100 senttimetriä. Arkku oli tyhjä, mutta sen kaakkoispuolella oli jälleen palanutta luuta. Tallgren oletti, että joko arkku on ollut tyhjäksi tarkoitettu kenotafi tai sen sisällä on ollut ruumishautaus, josta ei ole jäänyt mitään jälkiä. Tallgren totesi jo kirjeessään äidilleen röykkiön olleen ainutlaatuinen Suomessa.

Kaivausmetodejaan Tallgren ei selosta yksityiskohtaisesti sen enempää raportissaan kuin yksityiskirjeissäkään. Se kuitenkin käy kertomuksesta ilmi, että kivimuurien sisäpuoliset alueet tutkittiin erillisinä kokonaisuuksinaan. Samoin selviää, että ensin purettiin koko muu röykkiö ja suuren paasiarkun tutkiminen jätettiin viimeiseksi. Röykkiökaivausten metodologiasta ei muutenkaan Suomessa vielä keskusteltu. Esimerkiksi Saksassa oli kehitelty kumpuhautojen tieteellisiä kaivausmenetelmiä jo 1820-luvulla. Stratigrafiaan liittyviä kysymyksiä oli alettu pohtia tosissaan vuosisadan jälkipuoliskolla, jolloin päädyttiin suosittamaan kerroksittaista kaivamista joko kohteen omien kerrosten mukaan tai keinotekoisina kerroksina. Gisela Eberhardt on todennut, ettei käytännön kaivaustyö kuitenkaan läheskään aina noudatellut teoreettisesti kehiteltyjä ideaaleja (Eberhardt 2012: erit. 156–167). Olihan myös keskieurooppalaisten maakumpujen kaivaminen erilaista kuin skandinaavisten kiviröykkiöiden.

A. M. Tallgrenin kentällä tekemät Lähteenmäen röykkiön pohja- ja profiilipiirrokset. Museovirasto.

Lähteenmäen röykkiö ja tietämys Suomen pronssikaudesta

Nykyisin tiedämme, että Suomenkin pronssikautiset röykkiöt voivat sisältää erilaisia muurirakenteita ja että erityisesti Satakunnan röykkiöissä niitä on siellä esiintyvän hiekkakiven ansiosta (Lavento 2015: 163–168). Millainen oli pronssikauden hautojen tuntemus noin sata vuotta sitten?

Rannikkoalueen röykkiöhaudat ovat kiinnittäneet ihmisten huomiota aina. Ensimmäisen niitä käsittelevän artikkelin julkaisi Rantsilan kappalainen Christfrid Ganander (1741–1790) vuonna 1782, mutta niistä oli julkaistu mainintoja jo 1674 (Ganander 1782; Meinander 1954: 89). Myös Matthias Alexander Castrén (1813–1852) kirjoitti samasta aiheesta pohdiskellen erityisesti sitä, minkä kansan rakentamia haudat olivat. Alkuaan 1840-luvulla Castrén piti Suomenkin hautaröykkiöitä ruotsalaisten rakentamina, koska ne olivat Ruotsista tunnettujen kaltaisia, mutta Venäjän maantieteelliselle seuralle vuonna 1851 esittämässään tutkimussuunnitelmassa hän päätyi olettamaan niitä suomalaisten tekemiksi, sillä ruotsalainen eläintieteilijä-arkeologi Sven Nilsson (1787–1883) oletti Ruotsin röykkiöiden rakentajiksi suomalaisia (Castrén 2019: 581, 595–596; 2017: 106–109). Gananderilla ja Castrénilla ei ollut menetelmiä hautojen ajoittamiseksi eivätkä he liittäneet niitä pronssikauteen, vaikka käsite olikin jo Castrénille tuttu. Skandinaavisen pronssikauden kronologian vakiinnutti ruotsalainen Oscar Montelius (1843–1921) vasta 1860–1880-luvuilla (Baudou 2004: 186–190).

Suomen ensimmäisen tieteellisen kaivauksen pronssikautisessa hautaröykkiössä toimitti Johan Reinhold Aspelin (1842–1915) Laihian Isonkylän Peltomaalla vuonna 1869 (löydöt KM 1108: 1–2). Hän totesi röykkiössä silmäkiven ja kaksi kivikehää. Kuitenkin sekä väitöskirjassaan että suuressa kuva-atlaksessaan Aspelin totesi pronssikauden jälkiä tunnettavan Suomesta niin vähän, ettei niiden perusteella voi sanoa juuri mitään, ei edes sitä, onko Suomessa pronssikautta ollutkaan (Aspelin 1875: 57–65; 1877: 41–42).

Lähteenmäen röykkiö ennen purkamista. Kuva: A. M. Tallgren, Museovirasto.

Alfred Hackman (1864–1942) luonnehti vuonna 1896 kymmenennessä yleisvenäläisessä arkeologikokouksessa Riiassa pitämässään esitelmässä Suomen pronssikauden tulleen jo useiden tutkijoiden käsittelemäksi sekä Suomessa että ulkomailla; Aspelin oli Hackmanin mukaan vakiinnuttanut kuvan Länsi-Suomen pronssikauden esinemuotojen yhteydestä Skandinaviaan. Sekä Aspelin että Hackman pitivät läntisen Suomen pronssikautista väestöä germaanisena. Hautamuodoista Hackmankaan ei sanonut mitään (Hackman 1897).

A. M. Tallgren julkaisi ensimmäiset tutkimuksensa Suomen pronssikaudesta vuonna 1906 (Tallgren 1906a; 1906b; Salminen 2019). Niissä hän ei kuitenkaan käsitellyt hautamuotoja kuin ohimennen mutta viittasi kuitenkin paasiarkkuihin (Tallgren 1906a: 44–45). Samana vuonna hän teki ensimmäiset omat kenttätutkimuksensa pronssikauden röykkiöissä (Harjavallan Torttilan Jaakkola ja Saamanmäki). Näistä Saamanmäen tutkimus oli kaivaus. Jaakkolan röykkiön hän kaivoi vuonna 1909. Vuonna 1912 Tallgren kaivoi Turun läänin Uudenkirkon (Kalannin) Palsan Materomäen pronssikautisen röykkiön. Euran Lähteenmäen kaivaus sijoittuu tähän väliin. Seuraavan kerran Tallgren oli pronssikautisen hautaröykkiön kimpussa vuonna 1926, jolloin tutkittavana oli Paimion Askalan Penimäen röykkiö (tutkimusraporttia ei ole). Muita pronssikauden hautaröykkiöitä kuin nämä viisi hän ei tutkinutkaan. Myöskään Tallgrenin Virossa kaivamien kivikalmistojen joukossa ei ole pronssikautisia (Konsa – Tvauri 2013 [1]).

Käsitys itäisestä ja läntisestä pronssikulttuurista oli sekin jo lyönyt läpi. Tallgrenin väitöskirjan ilmestyessä vuoden 1911 lopussa tietämys oli karttunut, ja hän saattoi jo aiempiin tutkijoihin ja tutkimuksiin viitaten sekä todeta Suomen olevan läntisen, skandinaavisen röykkiöhauta-alueen itäreunalla että esitellä röykkiöiden sisärakenteita. Tallgrenin mukaan rakenteina oli joko kivikehiä tai paasiarkkuja. Hän hahmotteli skandinaavisen pronssikautisen kulttuurialueen rajoja varsinkin itäistä kulttuurialuetta vastaan käyttäen yhtenä tunnusmerkkinä juuri kiviröykkiöhautoja. Tallgrenin tavoitteena oli piirtää kuvaa Itämeren ympäristön ja Kaman seudun pronssikautisten kulttuurien välisistä suhteista. Hän kuvasi hautarakenteita kuten paasiarkkuja ja silmäkiviä mutta totesi, ettei niiden perusteella ole mahdollista nähdä röykkiöiden välisiä ajallisia tai paikallisia eroja (Tallgren 1911: 150–162, erit. 155). Tämä muodostaa Tallgrenin käsityksen ytimen myöhemminkin.

A. M. Tallgren kuvasi Lähteenmäen röykkiökaivausta äidilleen Jenny Maria Tallgrenille kirjeessä välittömästi Helsinkiin palattuaan. Kirjeeseensä hän piirsi röykkiön pohja- ja profiilikuvat. Vrt. kaivauskartta edellä. KA JMMT 15 A. M. Tallgren Jenny Maria Tallgrenille 6.6.1918.

Mielenkiintoista on, että Tallgren käytti 20 vuotta myöhemmin ilmestyneessä Suomen muinaisuus -teoksessaan pronssikauden hautoja havainnollistamaan juuri vuonna 1918 kaivamansa Euran Lähteenmäen röykkiön sisäkuvia, vaikka piti itsekin rakenteita epätyypillisinä (Tallgren 1931: 82–83). Tämä kertonee kaivauksen merkittävyydestä hänen urallaan.

Suomen muista pronssikautisista hautaröykkiöistä ei siis tunnettu laakakivistä ladottuja muureja 1910-luvulla, eikä tilanne ollut muuttunut 1930-luvun alkuun mennessä. Ruotsissa tunnettiin paasiarkut jo 1700-luvun puolivälistä saakka ja myös kylmämuuratut röykkiörakenteet ovat kalkkikivialueella tavallisia (Montelius 1873: 45, 48–50; Stenberger 1969: 103). Virosta tunnettiin myöhäispronssikautisia kiviarkkuhautoja muureineen jo 1900-luvun alussa, mutta niiden ajoitus oli 1920-luvun puoliväliin asti epäselvä (Lang 2006: 79–81; 2007: 147–155). Carl Fredrik Meinanderin kirjoittaessa tutkimustaan Suomen pronssikaudesta 1950-luvun alussa laakakivistä tehtyjä muureja tunnettiin jo joistakin Ahvenanmaan, Varsinais-Suomen ja Pohjanmaan röykkiöistä – ei kuitenkaan edelleenkään Satakunnasta, jossa Tallgrenin Lähteenmäessä avaama röykkiö oli Meinanderin mukaan ainoa lajiaan. Meinanderin mukaan vastaavia tunnettiin myös Ruotsista, jossa ne ajoitettiin Monteliuksen kronologian II periodille eli vanhemmalle pronssikaudelle (Meinander 1954: 99, 104–105).

Myöhemmässäkin kirjallisuudessa Lähteenmäen röykkiö on säilyttänyt asemansa. Siihen viitataan myös tuoreimmassa Suomen esihistorian yleisesityksessä (Lavento 2015: 166), tosin aivan kuin se olisi yhä olemassa, mitä se ei yli sataan vuoteen ole ollut. Sadan vuoden kuluessa erilaisia sisärakenteita on opittu käyttämään avuksi ajoituksessa. Laakakivistä tehtyjä muurejakin on löydetty lisää, myös Satakunnasta. Hautojen tulkinnallinen murros tapahtuu 1960- ja 1970-luvuilla: kun vielä 1960-luvulla pronssikautisia hautoja sinänsä ei juuri tulkita, 1970-luvun lopussa esihistorian yleisesitykseen on ilmaantunut röykkiöiden uskonnollisen merkityksen pohdinta, ja 2010-luvulla siihen liittyy myös yhteiskunnan sosiaalisen rakenteen käsittely (Kivikoski 1961: 82–83; Huurre 1979: 105–107; Lavento 2015: 163–167).

———

Kirjoittaja on vapaa tutkija ja Helsingin yliopiston arkeologian dosentti.

Lähteet ja kirjallisuus

Arkistolähteet:

Kansallisarkisto

Jenny Maria Tallgrenin kokoelma, kotelo 15 (KA JMMT 15)

Kirjallisuus:

Aspelin, J. R. 1875 Suomen asukkaat Pakanuuden aikana. K. E. Holm, Helsinki.

Aspelin, J. R. 1877. Muinaisjäännöksiä Suomen suvun asumus-aloilta. Antiquités du Nord Finno-Ougrien I. Kiviaika ja pronssiaika. Ages de la pierre et du bronze. G. W. Edlund, Helsinki/Helsingfors.

Castrén, M. A. 2017. Archaeologica et historica. Universitaria. Manuscripta Castreniana, Realia I. Ed. by Timo Salminen. Finno-Ugrian Society, Helsinki.

Castrén, M. A. 2019. Itineraria. Manuscripta Castreniana, Personalia II. Ed. by Timo Salminen. Finno-Ugrian Society, Helsinki.

Eberhardt, Gisela 2012. Dig that! How methodology emerged in German barrow excavations. O. W. Jensen (ed.), Histories of archaeological practices. Reflections on methods, strategies and social organisation in past fieldwork. The National Historial Museum, Stockholm. Studies 20: 151–173.

Ganander, Christfrid 1782. Kårt Berättelse om de i Laihela Sockn i Österbotten befinteliga sten- eller ättehögar. Tidningar utgifne af et Sälskap i Åbo 28/1782 (13.7.1782): 221–223.

Hackman, Alfred 1897. Die Bronzezeit Finnlands. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XVII: 349–399.

Huurre, Matti 1979. 9000 vuotta Suomen esihistoriaa. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.

Kivikoski, Ella 1960. Tehty työ elää. A. M. Tallgren 1885–1945. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Kivikoski, Ella 1961. Suomen esihistoria. Suomen historia I. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo – Helsinki.

Lang, Valter 2006. Research into the Bronze and Early Iron Ages. Estonian Archaeology 1. Archaeological Research in Estonia 1865–2005: 77–104. Tartu University Press, Tartu.

Lang, VAlter 2007. The Bronze and Early Iron Ages in Estonia. Estonian Archaeology 3. Tartu University Press, Tartu.

Lavento, Mika, 2015. Pronssi- ja varhaismetallikausi. Muinaisuutemme jäljet: 125–212. Gaudeamus, Helsinki.

Meinander, C. F. 1954 Die Bronzezeit in Finnland. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 54. Helsinki.

Montelius, Oscar 1873. Om lifvet i Sverige under hednatiden. P. A. Norstedt & Söner, Stockholm.

Roivainen, Antti, 2018. Tasoristeys-palsta 100 vuotta sitten. Resiina 2/2018: 24–29.

Salminen, Timo 2019. Petkulan miekkalöytö ja A. M. Tallgrenin tarkastusmatka Sodankylään 1907. Faravid 47: 33–49.

Stenberger, Mårten 1969. Sten brons järn. Svensk förhistoria i korta kapitel. Bokförlaget Aldus/Bonniers, Stockholm.

Tallgren, A. M. 1906a. Tärkeä pronssikauden löytö Sodankylästä. Suomen Museo – Finskt Museum XIII (1906): 73–86.

Tallgren, A. M. 1906b. Eikö pronssikautta ole ollut olemassa? Valvoja 1906: 699–704..

Tallgren, A. M. 1911. Die Kupfer- und Bronzezeit in Nord- und Ostrussland. I. Die Kupfer- und Bronzezeit in Nordwestrussland. Die ältere Metallzeit in Ostrussland. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja XXV:1. Helsinki.

Tallgren, A. M. 1931. Suomen muinaisuus. Suomen historia I. Werner Söderström Oy, Porvoo – Helsinki.

Internet:

Konsa, Marge – Tvauri, Andres, 201. Arheoloogilised kaevamised Eestis 1799–1999. Arheoloogia Tartu Ülikoolis, Luettu 6.3.2020.

Kulttuuriympäristön palveluikkuna, Museovirasto. Luettu 4.3.2020.

[1] Luettelosta on edelleen linkit Viron muinaisjäännösrekisteriin.

2 kommenttia

  1. Mielenkintoista.
    Isäni suku on sieltä päin… Kauttuan Luistarikaan ei ole kaukana.
    Eurajokea myöten oli helppo esi-Hansakauppiaiden kulkea?
    Koskeljärvllä,Mynämäellä, jne on samanlaisia.
    Voidaanko niitä ajoittaa?

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.