Ulla Moilanen
Viime vuonna tein puolisoni kanssa matkan Portugaliin, jossa tarkoituksenamme oli muun muassa käydä vilkaisemassa Algarven luukappeleita. Luukappeleita rakennettiin katolisessa Euroopassa 1500–1600-luvuilla muistuttamaan ihmisiä heidän kuolevaisuudestaan ja ohjaamaan heitä kääntymykseen sekä kirkon pariin. (Lue lisää artikkelista Katolisen Euroopan ossuaariot ja jalokiviin puetut luurangot). Matkakohteina luukappelit on toisinaan yhdistetty niin sanottuun ”synkkään turismiin”, johon liitetään vierailut erilaisilla kuolemaan tai kärsimykseen liittyvillä kohteilla (Fonseca et al. 2015). Muita synkän turismin kohteita ovat esimerkiksi keskitysleirit ja taistelupaikat. Itseäni luukappeleissa ei kiehdo niiden näennäinen synkkyys tai assosioituminen kuolleisiin. Minulle ne ovat kiinnostavia historiallisina kohteina ja oman aikakautensa ilmentyminä. Ne kertovat renessanssin ja barokin vaihteen ajan eurooppalaisesta yhteiskunnasta ja ajatusmaailmasta. Luukappeleissa olisi periaatteessa myös mahdollisuuksia erilaisiin kiinnostaviin populaatiotutkimuksiin, vaikka kokonaisia yksilöitä niistä ei voi erottaa.
Luukappelien rakentamisaikaa leimasi ankara uskonnollisuus. Protestanttinen reformaatio käynnisti katolisessa Euroopassa vastareaktion, johon kuului mm. Trenton kirkolliskokouksen (1545–63) järjestäminen. Trentossa päätettiin katolisen kirkon uudistamisesta ja samalla vahvistettiin kirkon hierarkiaa. Portugalissa luukappelien rakentaminen on yhdistetty juuri reformaation vastaiseen ideologiaan, johon kuuluivat kannanotot maallista rikkautta vastaan sekä elämän ja kuoleman mystifiointi (Lousa 2017). Luukappelien rakennuttajat pyrkivät vaikuttamaan ihmisten tunteisiin ja ajatuksiin vetoamalla elämän katoavaisuuteen ja materiaalisen rikkauden turhuuteen.
Portugalissa toimi myös inkvisitio vuodesta 1536 lähtien. Se keskittyi erityisesti sefardijuutalaisten käännyttämiseen, kiellettyjen kirjojen sensuroimiseen ja noituuden kitkemiseen. Yksi inkvisition tuomioistuimista sijaitsi Évorassa, jossa sijaitsee myös Portugalin tunnetuin luukappeli Capela dos Ossos. Inkvisitiolla oli merkittävä vaikutus paikallisten arjessa, sillä se antoi kirkolle suuren vaikutusvallan ihmisten elämään (Lousa 2017). On jopa sanottu, että inkvisitio loi Évoraan ”pelon kulttuurin”, josta todistavat monet kuoleman pelkoa symboloivat rakennukset, yhtenä näistä luukappeli (Lima 2010). Uskonnollisen kulttuurin keskellä Portugalin luukappelit muistuttivat osaltaan siitä, että elämä on lyhyt ja rajallinen, joten se kannattaa käyttää hyvin. Aikakauden kontekstissa hyvä elämä tietysti tarkoitti harrasta uskonnollisuutta.
Turistisesongin ulkopuolella Algarven luukappelien aukioloajat olivat hankalat. Niinpä meiltä jäivät lopulta näkemättä alueen kuuluisin luukappeli Farossa sekä Lagosissa sijaitseva pienempi kappeli, joka ilmeisesti on auki vain sunnuntaisin. Niiden sijaan Alcantarilhan pieni luukappeli oli avoinna.
Alcantarilhan luukappeli on rakennettu osaksi Igreja Nossa Senhora da Conceição -kirkkoa 1500-luvulla. Sisäänkäynti kappeliin on kirkon pääsisäänkäynnin vieressä. Luukappeli on hyvin pieni, käytännössä vain pieni syvennys ovien takana. Seinät on kauttaaltaan päällystetty ihmisluilla. Luukappelia voi katsoa ainoastaan läpi kalterien, joihin on kiinnitetty lipas vapaaehtoista maksua varten.
Alcantarilhan luukappelista on tehty pienimuotoinen osteologinen tutkimus (Neto & Lopes 2002), jota en onnistunut saamaan käsiini abstraktia lukuun ottamatta. Sen mukaan artikkelissa on keskitytty selvittämään sitä, kuinka monen yksilön luita kappelissa on ja minkä ikäisistä yksilöistä luut ovat peräisin – hyvin tyypillinen luukappeleihin kohdistuva arkeologinen (tai osteologinen) tutkimus.
Koska suurin osa Algarven luukappeleista oli suljettu, päätimme ajaa Évoraan katsomaan koko maan kuuluisinta luukappelia. Évoran ympäristössä oli 1500-luvulla runsaasti hautausmaita, joilla tila alkoi käydä vähiin. Näiltä hautausmailta muutama fransiskaanimunkki kuljetutti noin 5000 ihmisen luut Igreja de São Francisco -kirkkoon luukappelin rakennusmateriaaliksi. Kappelin oli tarkoitus muistuttaa erityisesti fransiskaaniveljiä elämän lyhyydestä ja maallisen rikkauden katoavaisuudesta (Franco 2017: 69).
Nykyisin Évoran luukappeli on suosittu turistikohde, jonne päästäkseen täytyy maksaa pääsymaksu. Ruuhkaisimpina ajankohtina jono lippukassalle on pitkä. Richard Raspalla (2004) on luukappeleihin suuntautuvasta turismista karu kuva. Hänen mukaansa keskivertoturistille luukappelit edustavat lähinnä keskiaikaista taikauskoa ja groteskiutta. Évoran kappelin sisäänkäynnillä selfieitä ottavassa massassa on kieltämättä tietynlaista ironiaa, onhan kappelin sisäänkäynnin yläpuolelle kirjoitettu: Nós ossos que aqui estamos pelos vossos esperamos (vapaasti käännettynä: me luut täällä, sinun luitasi odotamme). Évorassa on kuitenkin tehty erilaisia turismitutkimuksia, joiden mukaan useimpien kaupunkiin matkustavien tavoitteena on elämysten hakemisen lisäksi kulttuuriperintöön tutustuminen sekä oppiminen (Marujo et al. 2012; Borges et al. 2013). Matkailijoita ei siis voi leimata yksinomaan kuriositeettien perässä kulkijoiksi. Toisaalta ainakaan Alcantarilhan kappelilla ei ole saatavilla tietoa luukappelin historiasta, jolloin rahankeräyslipas luiden vierellä tuntuu hieman kuriositeetilla rahastamiselta.
Évoran, Faron, Alcantarilhan ja Lagosin lisäksi Portugalissa on luukappelit Campo Maiorissa sekä Monfortessa. Nämä kaksi kohdetta sijaitsevat 30 kilometrin päässä toisistaan lähellä Espanjan rajaa. Campo Maiorin luukappeli on rakennettu vuonna 1766 muistoksi vuoden 1732 maanjäristyksen uhreille. Monforten luukappeli on koko maan pienin. Vaikka Évoran kappeli on tunnettu ja näyttävä, tuntee pienemmissä kappeleissa historian havinan kenties autenttisemmin. Jos Portugalissa matkustaa, kannattaa siis piipahtaa pienissä luukappeleissa tutustumassa menneisyyteen.
———
Kirjoittaja on Turun yliopiston arkeologian tohtorikoulutettava.
Lähteet:
Borges, M. R., Serra, J. & Marujo, N. 2013. Visitor Profiles at World Cultural Heritage Sites: An empirical study of Évora, Portugal. In J. M. Jiminez, M. V. Vargas, F. J. O. Rosell & E. P. Calderon (Eds.), Methods and analysis on Tourism and Environment: 93-107. New York: Nova Science Pub.
Fonseca, A. P., Seabra, C. & Silva, C. 2015. Dark tourism: Concepts, typologies and sites. Journal of Tourism Research & Hospitality: 1-6.
Franco, R. M. V. 2017. Arquitectura funerária, simbolismo e relação com o lugar. Master’s thesis. Universidae Lusíada de Lisboa.
Lima, M. A. 2010. The Dark Side of the Mediterranean: Expressions of Fear from the Inquisition to the Present. Babilónia: Revista Lusófona de Línguas, Culturas e Tradução nº8/9 (2010): 141-146.
Lousa, M. T. 2017. Capelas dos ossos e património macabro em Portugal. In: Magalhães, F., Sousa, J. & de São Pedro Lopes, M. (eds.) Reflexões sobre Património Cultural. Reflections on Cultural Heritage: 74-87. Pólo de Leiria.
Marujo, N., Serra, J. M. & Borges, M. R. 2012. Visitors to the City of Évora: Who are they? European Journal of Tourism, Hospitality and Recreation Vol. 3, Issue 2, pp. 91-108.
Neto, M. C. & Lopes, L. 2002. Nota sobre alguns aspectos osteológicos da Capela dos Ossos de Alcantarilha. Garcia de Orta: Série de Antropobiologia, Vol. 10, no 1-2: 5-8.
Raspa, R. 2004. Carnivalized Bodies in Portugal: Laughing at Death in the House of God. Mediterranean Studies Vol. 13: 189-200.
KALMISTOPIIRI 