Karjataloudesta kaukokauppaan – Kontaktit ja elinkeinot Öölannissa kansainvaellusajalta viikinkiajalle

Hanna Lehmusto

Öölanti, Ruotsin etelärannikolla sijaitseva Itämeren kolmanneksi suurin saari, on tunnettu erityisen rikkaasta ja monipuolisista roomalais- ja kansainvaellusajan löydöistään (noin 0–550 jaa.). Saaren nuorempi rautakausi on pitkälti jäänyt vanhemman rautakauden tutkimuksen varjoon. Öölannin sijainti on antanut saarelle strategista etua ja vaurautta vielä vanhemman rautakauden jälkeen, ja kansainväliset vaikutteet ovat saapuneet saarelle niin hyvässä kuin pahassa. Mikä teki Öölannista niin merkittävän roomalais- ja kansainvaellusajalla, ja mitä saarelle ja sen yhteiskunnalle tapahtui kansainvaellusajan jälkeen? Millaiset olivat keski- ja myöhäisrautakauden öölantilaisten elinkeinot? Entäpä Öölannin kontaktit ulkomaailmaan rautakauden keski- ja loppupuolella? Muun muassa näihin kysymyksiin vastaan tässä artikkelissa.

Roomalaisaika – Lähtöpiste menestykselle

Asutus alkoi roomalaisajalla keskittyä yhä harvemmille mutta suuremmille suurtiloille. Varallisuutta osoitettiin tuontiesinein. Uusi yhteiskuntajärjestys ja varallisuus perustuivat ilmeisesti maanomistukseen ja tätä kautta maanviljelijöiltä saataviin tuloihin, kauppapaikkojen hallintaan sekä päällikölle suoritettavaan asepalvelukseen, jolla valtaa vahvistettiin (Karlsson 2007: 3-4).

Roomalais- ja kansainvaellusaikaiset Öölannin rikkaudet olivat suurelta osin peräisin Rooman valtakunnan rajaseuduilta (Hollmring 201: 45). Öölannista tunnetaankin eniten roomalaisia solidus-kultarahoja koko Skandinavian alueella. Öölantilaiset rahalöydöt sisältävät vain vähän rahoja, mutta niitä on useita. Rahalöydöt ajoittuvat ajanjaksolle 300–600 jaa., ja ne sijoittuvat varsin usein rakennusten – tyypillisesti suurtilojen – jäänteiden sisälle (Karlsson 2007: 7-8). Rooman valtakunnan kaatumisen jälkeen, 470-luvulla, roomalaisten rahojen virta Öölantiin hiljeni. Tämän on ajateltu johtaneen saaren hiljakseen tapahtuneeseen köyhtymiseen (Holmring 2015: 45).

Kullan alkuperäksi on esitetty paitsi kaupankäyntiä myös sitä, että öölantilaiset olisivat voineet osallistua sotaretkiin Rooman armeijaa vastaan tai toimia osana sitä. Näin roomalaisia kultarahoja olisi voinut saapua saarelle sotureiden mukana. Tämä viittaisi siihen, että Öölannin eliitti olisi ollut sotilaallinen – asia heijastuu arkeologiseen aineistoon erityisesti aselöytöinä (Holmring 2015: 46).

Kansainvaellusaika – Kriisiä ja kultaa

Kansainvaellusajasta (n. 400–550 jaa.) on puhuttu sekä kriisiaikana että pohjoisen kulta-aikana. Ympäri Euroopan on 500-luvun lopulla havaittavissa väestömäärän vähenemistä. Tästä on syytetty 530-luvulla tapahtuneen tulivuorenpurkauksen aiheuttamaa ilmaston tilapäistä kylmenemistä. Toinen syy Euroopan väestön vähenemiseen on saattanut olla niin sanottu Justinianuksen rutto, joka iski luonnonkatastrofin heikentämiin ihmisiin (Andersson 2015: 8-9). Justinianuksen ruton leviämisestä pohjoiseen on tosin eriäviä käsityksiä (Lithman 2017: 14).

Öölannin väestömäärän mahdollisista muutoksista rautakaudella on useita erilaisia teorioita, jotka perustuvat eri lähdeaineistoihin. Hautausten määrä kansainvaellusajalla ja sitä seuranneella vendelajalla vähenee, mitä on pidetty merkkinä väestön vähenemisestä. Toisaalta ilmiö saattaa viitata myös hautaustapojen muutokseen, sillä polttohautauksesta tuli vallitseva hautaustapa 400-luvulta alkaen. Väestömäärän vähenemisen puolesta puhuu kuitenkin se, että Öölannin muinaislinnat jäävät pääosin käytöstä ennen viikinkiaikaa (Karlsson 2007: 9-10). Toisaalta linnoitusten käyttötarkoituksesta on useita teorioita, ja monissa lähteissä hylkäämisen syyksi on mainittu uskomusten muuttuminen. Väestön vähenemisen syiksi on joissain Öölannin ja Gotlannin kansainvaellusajasta kertovissa tutkimuksissa esitetty myös ylikansoitusta, joka olisi purkautunut levottomuuksina ja poismuuttona (Lithman 2017: 11).

Ensimmäiset Ruotsin aluetta koskevat kirjalliset lähteet ovat kansainvaellusajalta, mutta Öölantia niistä ei ole tunnistettu (Welinder 2009: 438-439). Öölanti oli kuitenkin kansainvaellusajan alusta lähtien merkittävässä asemassa, ja arkeologiset löydöt kertovat saaren olleen osa kansainvälistä kontaktiverkostoa (Lithman 2017: 7). Tuolloin Skandinaviaan virtasi suuri määrä kultaa kaupan tai ryöstelyn seurauksena. Öölantiin saapuneita kultarahoja ei varsinaisesti käytetty maksuvälineenä vaan lähinnä esineiden raaka-aineena. Kansainvaellusajan alkuun (400-luvulle) ajoittuu myös Öölannin varmasti komein muinaisesine, niin sanottu Färjestadin kaularengas. Hieman yli 700 grammaa painavalle, kultaiselle, hyvin yksityiskohtaiselle korulle löytyy kaksi vastinetta Länsi-Göötanmaalta. Stig Welinder (2009: 261–263) pohtii Ruotsin esihistoriaa käsittelevässä teoksessaan, voisivatko nämä korut viitata Gamla Uppsalan ja Uppåkran kaltaiseen – vielä toistaiseksi tuntemattomaan – valtakeskukseen.

Lähes koko rautakauden läpi käytössä ollut Skedemossen uhrisuo Keski-Öölannissa kertoo paitsi rituaaleista itsestään myös rituaalisten tapojen yhteneväisyyksistä sekä kontakteista. Skedemosseen uhrattiin aseita, eläimiä ja jopa ihmisiä. Aseuhrauksille, jotka olivat tyypillisempiä 500-luvulla ja sitä ennen, löytyy verrokkeja rautakauden Tanskasta, jossa tapaa ei kuitenkaan esiinny yhdessä eläinuhrauksen kanssa. Kokonaisuudessaan Skedemosse on siis varsin ainutlaatuinen. Aseiden uhraamisen on katsottu viittaavan voitettuun taisteluun, sillä germaanien vastaavaa tapaa kuvasivat antiikin roomalaiset kirjoittajat (Monikander 2010). Skedemossen ihmisuhreissa ei kuitenkaan täysin liene kyse vastapuolen sotureiden uhraamisesta, sillä luista tehtyjen isotooppianalyysien mukaan ainakin osa uhratuista ihmisistä on ollut paikallisia (Wilhelmsson & Price 2017: 194).

Muinaislinnat

Kaikki kontaktit Öölannin ulkopuolelle eivät olleet rauhanomaisia – jos olivat sitä saaren sisälläkään. Öölannin muinaisjäännöksistä epäilemättä tunnetuimpia ovat muinaislinnat, joita on ainakin 15 kappaletta (sekä lisäksi muutama mahdollinen kohde). Öölanti on maastoltaan hyvin tasainen, mistä syystä kaikki saaren muinaislinnat yhtä lukuun ottamatta sijaitsevat tasaisella maalla, toisin kuin mantereella (Holmring 2015: 2). Muinaislinnat on perustettu tavallisesti 300–400-luvuilla. Tähän mennessä ainoastaan Eketorpin linnoitus on tutkittu kokonaan, mutta useissa muissa on tehty osittaisia tutkimuksia. Verrattaessa muinaislinnojen sijaintia asuinpaikkoihin vaikuttaa siltä, että linnoitukset on rakennettu enintään muutaman kilometrin päähän varsinaisista asutuskeskuksista (Andersson 2015: 7–8). Pysyvää asutusta linnoituksilla ei siis ole ollut, ja myös löytökerrokset viittaavat tähän (Holmring 2015: 45). Useimpien muinaislinnojen käyttö on päättynyt vendelajalla 600–700-luvuilla, mutta muutamat on otettu uudelleen käyttöön vielä viikinkiajalla ja varhaiskeskiajalla. Käyttöaikojen välissä on siis ollut katkos (Holmring 2015: 48).

Topografian lisäksi Öölannin muinaislinnat poikkeavat mantereen linnoituksista myös siten, että Öölannissa linnoitusten tyypillisiin löytöihin kuuluvat rakennusten pohjat (joskaan ei välttämättä asumisesta tai tiiviistä käytöstä kertovat arkeologiset kerrokset), kun taas mantereen linnavuorilta rakennusten jäänteitä löytyy vain harvoin (Holmring 2015: 10). Öölannin muinaislinnat sijaitsevat yhtä varmaa ja yhtä oletettua kohdetta lukuun ottamatta sisämaassa, joten on arveltu, että linnoitusten käyttäjät olisivat varautuneet mereltä tuleviin hyökkäyksiin (Holmring 2015: 31). Toisaalta useissa muinaislinnoissa on piirteitä, jotka tekevät niistä huonosti puolustusvarustuksiksi soveltuvia, joten myöhemmin on pohdittu, olisiko muinaislinnojen rakennusajankohta vaikuttanut niistä tehtyihin, puolustukseen liittyviin tulkintoihin. Myös ajatus rituaalisista kokoontumispaikoista on esitetty (Holmring 2015: 42). Missään lähteessä ei ole mainittu varsinaisten taistelun jälkien löytymisestä linnoitusten lähistöltä, ellei mukaan lueta ilmeisen äkillisesti ja yllättäen tapahtuneen hyökkäyksen jälkiä Sandbyn muinaislinnassa 400-luvun lopulla. Tätä hyökkäystä vastaan ei ilmeisesti ehditty puolustautua lainkaan (Holmring 2015: 46). (Ks. Sandbyn kehälinnan löydöt: Kansainvaellusaikainen joukkosurma Öölannissa).

Väestömäärä ja kylät

Öölannista tunnetaan yhteensä noin 1300 rautakautista talonpohjaa, ja rautakautisten kylien kokonaismääräksi on arvioitu noin 230 (Fallgren 2006: 185–186). Tyypillisesti kylissä on havaittavissa yksi muita isompi talo (Fallgren 2006: 77), ja niiden läheisyydessä on tyypillisesti myös kalmisto (Fallgren 2006: 40). Rautakautiset suurtilat on mahdollista erottaa tavallisista tiloista sekä rakennusten määrän että koon avulla. Suurtiloilla rakennuksia on useampia (tyypillisesti neljästä viiteen) ja ne ovat suurempia. Tyypillisen öölantilaisen rautakauden rakennuksen pituuden ollessa 15–25 metriä, suurtiloilta löytyy jopa 55 metriä pitkiä rakennuksia. Pienempien tilojen jäännöksiä on löytynyt kuitenkin huomattavasti enemmän (Karlsson 2007: 7–8). Pienimmät tilat koostuvat yhdestä tai tyypillisimmin kahdesta rakennuksesta, joista toinen on mahdollisesti toiminut eläinsuojana. Kolmen rakennuksen tila on jo harvinaisempi (Fallgren 2006: 28, 48). Talonpaikat ovat saattaneet olla yhtäjaksoisesti käytössä satoja vuosia, sillä eräästä tutkitusta kohteesta on ajoituksia nuoremmalta roomalaiselta rautakaudelta vendelajalle (Fallgren 2006: 27). Tosin vasta muutama talonpaikka on tutkittu kokonaan.

Öölannin asutuskehitystä tutkineen Jan-Henrik Fallgrenin mukaan rautakautisten kylien ja varhaisimpien dokumentoitujen historiallisten ajan kylien koon välillä voidaan tehdä vertailuja. Esimerkiksi Öölannin ja Gotlannin rakennusjäänteet muistuttavat toisiaan, mutta yksittäistalot ovat Gotlannissa yleisempiä. Fallgren mainitsee, että koko Gotlannin yhteiskuntajärjestelmä on joidenkin teorioiden mukaan perustunut yksittäistaloihin (Fallgren 2006: 79; 82).

Viikinkiajan Öölannista tunnetaan varsin vähän rakennusten jäänteitä, ainoastaan viisi kappaletta. Tämä ei välttämättä kuitenkaan johdu rakennusten vähäisyydestä. Fallgrenin mukaan syynä on viikinkiajalla omaksuttu uusi puurakennustekniikka, joka on jättänyt vähemmän jälkiä kuin aiemmat rautakautiset talot. Peltojen nimien, historiallisten karttojen ja arkeologisten löytöjen perusteella Fallgren on päätellyt, että viikinki- ja varhaiskeskiaikainen asutus on sijainnut samoilla paikoilla aikaisemman asutuksen kanssa (Fallgren 2006: 186–187). Ainoastaan muutama keskisen rautakauden kylä oli viikinkiaikaan mennessä hylätty, ja toisaalta myös muutama uusi kylä oli perustettu viikinkiajalla. Näin ollen Öölannin asutuksessa olisi ollut vahva jatkumo rautakaudesta keskiaikaan, jolloin vuosisatainen kylämuoto muuttui verotuksellisista syistä (Fallgren 2006: 187).

Öölannin viikinkiaika vaikuttaa olleen hautausten perusteella varsin rikasta aikaa. Hieman yllättäen kansainvaellusajan ja viikinkiajan väliin jäävä vendelaika vaikuttaa Öölannissa olleen huomattavasti köyhempää. Näin voi päätellä ainakin hauta-antimien vähäisyydestä vendelajalla, mutta onko ilmiössä kyse varattomuudesta vai muuttuneesta hautaustavasta (Petterson 2007: 5)? Polttohautaus oli Öölannin vallitseva hautaustapa kansainvaellusajalta viikinkiajan alkuun (n. 400–800 jaa.), ja poltetuista luista on hankalampi tutkia haudattujen ikää ja sukupuolta. Viikinkiajan edetessä Öölannissa siirrytään suurelta osin ruumishautaukseen (Wilhelmsson & Price 2017: 185).

Öölannin rautakautisesta väestöstä varsin huomattava osa oli alkuperältään jotakin muuta kuin paikallista. Muuttoa saarelle tapahtui jo vanhemmalla rautakaudella ennen 400-lukua, mutta luuaineistoista isotooppianalyysejä tehneet Helene Wilhelmsson ja Douglas Price ovat päätelleet muuttoliikkeen saarelle voimistuneen voimakkaasti rautakauden kuluessa. Ei-paikallisten määrä kaksinkertaistuu nuoremmalle rautakaudelle tultaessa (Wilhelmsson & Price 2017: 191). Wilhelmsson ja Price ovat kiinnittäneet huomiota myös voimakkaaseen sukupuolten epäsuhtaan saaren ulkopuolella kasvaneiden joukossa. Rautakauden loppupuolella lähes jokainen testattu nainen osoittautui isotooppisuhteiltaan ei-paikalliseksi. Tämä voi toisaalta johtua paikallisten ja ei-paikallisten hautaustapojen eroista, sillä isotooppitutkimuksia ei ole tehty polttohaudatuille vainajille. Joka tapauksessa havainto on Wilhelmssonin ja Pricen (2017: 192) mukaan poikkeuksellinen koko Skandinavian alueella, eikä tutkimus ota kantaa siihen, missä ei-paikallisten yksilöiden alkuperä olisi ollut.

Keitä nämä saaren ulkopuolella kasvaneet henkilöt sitten olivat ja millaisissa sosiaalisissa kehyksissä he esiintyvät? Hautalöydöistä päätellen nuoremmalla rautakaudella arvokkaat tuontiesineet ovat jossain määrin painottuneet ei-paikallisten hautoihin. Muutenkin hautaustavoissa esiintyy tiettyjä eroja. Osa ei-paikallisista on haudattu ruumishautoihin täysin paikalliseen tapaan pohjois–etelä-suunnassa, mutta hieman suurempi ryhmä on haudattu paikallisista poikkeavaan itä–länsi-suuntaan (Wilhelmsson & Price 2017: 192–193). Vaikuttaisi siltä, että arvokkaimmin varustellut hautaukset kuuluvat ei-paikallisille, joilla ehkä oli eläessään korkeampi sosiaalinen asema. Yksiselitteistä tämä ei missään nimessä ole, sillä ei-paikallisten osuus tutkituista oli joka tapauksessa muutenkin korkea (Wilhelmsson & Price 2017: 194).

Elinkeinot ja kauppakontaktit

On arveltu, että Öölannin roomalaisaikainen vauraus olisi perustunut erityisesti karjanpitoon. Rooman valtakunta tarvitsi lähes loputtomasti nahkaa, jota Öölanti olisi mahdollisesti toimittanut. Saaren merkittävin elinkeino olisi siis ollut karjatalous, ei niinkään viljely (Holmring 2015: 45). Kiviset karjatiet viittaavat Öölannin olleen jo vanhemmalla ja keskisellä rautakaudella karjatalouden suhteen organisoitunut, järjestelmällinen toimija (Fallgren 2006: 31-32). Karjatiet tosin eivät ole ainoastaan öölantilainen piirre, sillä niitä löytyy muualtakin Ruotsista, erityisesti Skånesta. Skånessa karjatiet ovat läheisissä yhteyksissä nuoremman roomalaisajan talonjäännöksiin (Fallgren 2006: 37). Öölannissa karjateiden käyttö ei rajoitu nuorempaan roomalaisaikaan tai kansainvaellusaikaan, vaan jatkuu viikinkiajalle ja keskiajalle saakka. Uusiakin karjateitä rakennettiin vielä myöhään. Käytännöllisen tehtävänsä lisäksi karjatiet saattoivat toimia vallan esittäjinä maisemassa (Fallgren 2006: 40).

Vaikuttaviin vanhemman ja keskisen rautakauden löytöihin verratessa Öölannin vendel- ja viikinkiaikaiset löydöt vaikuttavat (osin aiheettomasti) hieman vaatimattomilta. 500-luvun kriisi koetteli sekä Öölantia että Gotlantia pahoin, joten vendelajan alussa saari ei ollut entisensä. Nuorempaa rautakautta on myös tutkittu Öölannissa huomattavasti vähemmän. Myös vendelajalta tunnetaan kuitenkin vaikuttavia löytöjä, esimerkiksi niin sanotut Torslundan pronssikuvat (Torslundaplåtar), jotka ovat mahdollisesti kypärään kuuluneita pronssilevyjä. Niille löytyy vastineita Manner-Ruotsista esimerkiksi Vendelistä ja Valsgärdestä, ja kauempaa Sutton Hoosta, Englannista (Axboe 1987: 20). Vendelajan pääelinkeino Öölannissa on ollut maanviljelys sekä kasvavassa määrin kauppa ja merenkulku (Pettersson 2007: 5).

Öölannin viikinkiajan löydöt painottuvat hautauksiin, joita tunnetaan varsin paljon. Hautaustapojen variaatiota on runsaasti polttohautauksista kiviarkkuihin. Hautauksista on löydetty muun muassa hopearahoja. Viikinkiajalla arabialaiset rahat ovat enemmistönä, ja asetelma vaihtuu vasta viikinkiajan lopulla – samaan aikaan yksittäisten rahojen hävitessä haudoista. Rahojen kulkeutumisessa Öölantiin näkyy yksi Manner-Ruotsista poikkeava piirre: Öölantiin on saapunut enemmän rahoja viikinkiajan alkupuolella, kun taas mantereelle rahoja on tuotu enemmän aikakauden lopulla. Rahojen perusteella vaikuttaa siltä, että Öölannilla on ollut erilainen kontaktiverkosto kuin esimerkiksi tanskalaisilla (Gaimster 2007: 130–131). Löytöaineiston perusteella öölantilaisilla on ollut kontakteja Skandinavian merkittäviin viikinkiajan kauppakeskuksiin, kuten Hedebyhyn Tanskassa ja Birkaan Ruotsissa (Wilhelmsson & Price 2017: 183). Lisäksi kontekteja on ollut ainakin välillisesti Mustanmeren alueelle sekä myös länteen päin, Norjaan. Kontaktit Tanskan suuntaan ovat olleet hiljaisempia Hedebytä lukuun ottamatta (Öhr 2000: 33–34). Öölantilaisista haudoista on löytynyt paljon kaupankäyntiin viittaavaa välineistöä, kuten vaakoja ja punnuksia (Schulze 2004: 43).

Öölannin viikinkiaikaisen valtakeskuksen on arveltu sijainneen saaren keskivaiheilla mantereenpuoleisella rannalla Björnhovdassa, Torslundassa. Paikalta on löydetty suuren talon jäänteet ja lähistöltä tunnetaan myös kultakätkö (Karlsson 2007: 9–10). Merkittävin viikinkiajan kauppakeskus vaikuttaa sijainneen hieman pohjoisempana, niin ikään saaren mantereenpuoleisella rannalla, Köpingsvikissä. Kauppaa on ilmeisesti tehty kuitenkin useissa satamissa eri puolilla saarta. Näiltä kauppapaikoilta esineet levisivät koko saarelle (Öhr 2000: 30). Öölantilainen viikinkiajan erikoisuus on sekä asuinpaikoilla että hautauksissa ilmenevä aseiden vähäisyys, suoranainen aseiden puute (Schulze 2004: 54). Saaren viikinkiaikaisista kontakteista opinnäytteensä tehnyt Anders Öhr onkin pohtinut, voisiko varsin lähellä mantereen puolella sijaitseva Harbyn sotilaallisen luonteinen keskus selittää Öölannin vähäisempää asekantaa (Öhr 2000: 34).

Yhteenveto

Roomalaisella rautakaudella Öölannin menestys perustui kontakteihin Rooman valtakuntaan, jonka kanssa öölantilaiset kävivät kauppaa ilmeisesti naudan nahoilla. Siksi karjanhoito oli merkittävässä asemassa aikakaudella. Toisaalta öölantilaisia saattoi osallistua jopa roomalaisiin sotatoimiin. Samaan aikaan Öölannissa nähtiin sotilaseliitin nousu. Kansainvaellusaika toi saarelle kultaa, jota uudelleenkäytettiin paikallisesti koruiksi. 500-luvun kriisi vaikeine satovuosineen aiheutti väestön vähenemistä ja mahdollisesti levottomuuksia. Vendelaika vaikuttaa olleen Öölannissa varsin vähälöytöistä, mutta kaupankäynti elinkeinona muodostui jatkuvasti tärkeämmäksi – ainakin kontakteja mantereen valtakeskuksiin oli selvästi olemassa. Viikinkiajan myötä saaren kauppaelinkeino vahvistui entisestään. Öölantilaisilla ja gotlantilaisilla vaikuttaa olleen oma, mantereesta eroava kontaktiverkostonsa kaukomaille saakka. Sen myötä öölantilaiset ovat olleet yhteydessä Manner-Ruotsin ja Tanskan merkittäviin kauppakeskuksiin, muualle Skandinaviaan ja Mustan meren alueelle saakka.

———

Kirjoittaja on kulttuurihistorian ja arkeologian opiskelija Turun ylipistossa.

Lähteet:

Andersson, Björn 2015: En ölandsk historia: Fornborgar och övriga delar av södra och mellersta Ölands järnålderssamhälle. Opinnäytetyö. Linneuniversiteten.

Axboe, Morten 1987: Copying in antiquity: The Torslunda plates. Studien zur Sachsenforschung 6. s. 13-22.

Fallgren, Jan-Henrik 2006: Kontinuitet och förändring. Bebyggelse och samhälle på Öland 200-1300 e Kr. Väitöskirja. Uppsala universitet, Institutionen för arkeologi och antik historia.

Galmster, Märit 2007: Viking economies, evidence from the silver hoards. Teoksessa Silver economy in the viking age, koonnut Graham-Campbell, James ja Williams, Gareth. S. 123-133

Holmring, Jacob 2015: Rethinking the Iron Age ringforts of Öland – Interpretations and new possibilities. Opinnäytetyö. Stockholm university, department of archaeology and classical studies.

Karlsson, Stefan 2007: Makten på Öland och i Möre. Järnålderns elit i ett lokalt perspektiv. Opinnäytetyö. Högskolan i Kalmar.

Lithman, Amanda 2017: Folkvandringstid – en orolog tid? Debatten om kristiden. Opinnäytetyö. Uppsala Universitet, Institutionen för arkeologi och antik historia.

Monikander, Anne 2010: Våld och offerritualer vid järnålderns Skedemosse på Öland. Sivustolla Forskning.se.

Petterson, Magnus 2007: Ett vendeltida kulturlager i Hulterstad. Kalmar Läns museum.

Schultse, Hella 2004: Köpingsvik på Öland – 30 undersökningar 1970-1994. Kalmar Länsmuseum, arkeologiska enheten.

Welinder, Stig 2009: Norstedts Sveriges historia 13000 kKr-600 eKr. Norstedts, Stockholm

Wilhelmsson, Helene ja Price, T. Douglas 2017: Migration and integration on the Baltic island of Öland in the Iron Age. Journal of archaeological science: reports vol. 12. S. 183-196.

Öhr, Anders 2000: Ölands och Fastlandets Kontakter Under Vikingatid. Opinnäytetyö. Kalmar högskola.