Ulla Moilanen
Koirien kytkettynä pitämisellä on pitkä historia, sillä liekaan kiinnitettyjä koiria esiintyy jo kivikautisissa kalliopiirroksissa, jotka kuvaavat metsästystilanteita. On esitetty, että hihnojen ja pantojen avulla on voitu kontrolloida tilannetta ja toisaalta estää koiria metsästämästä itsenäisesti (Perri 2020). Jo kivikautiset metsästyskoirat ovat voineet erikoistua tiettyihin tehtäviin, esimerkiksi saaliin jäljittämiseen tai saartamiseen (Guagning et al. 2018). Pannallisia koiria esiintyy myös muinaisen Egyptin ja antiikin Kreikan ja Rooman taiteessa.
Muutamien skandinaavisten hihna- ja kaulapantalöytöjen perusteella myös viikinkiajan koiria – tai ainakin osaa niistä – pidettiin kytkettyinä. Ruotsista koirien kaulapantoja sekä niihin kuuluneita heloja ja hihnoja on löytynyt Vendelin ja Valsgärden rautakautisista kalmistoista. Suurin osa koirien pantojen heloista on ollut rautaa, mutta joskus myös hopeoituja ja koristeltuja. Joistakin pannoista lähtevät ketjut voivat kuulua hihnan alaosaan ja niiden tarkoituksena on voinut olla estää koiraa puremasta hihnaa (Gräslund 2004: 168).
Uppsalan lähistöllä sijaitseva Valsgärden kalmisto on kuuluisa rikkaista venehautauksistaan, mutta niiden lisäksi paikalla on kammiohautoja sekä pieniä polttohautauksia. Valsgärde 29 on noin vuosien 560–630 väliin ajoittuva kammiohauta. Sen löydöt sisältävät pieniä hopeoituja heloja, jotka ovat olleet kiinni nahkanauhassa. Löytö on tulkittu koiran kaulapannaksi, sillä niitit ja nahanpalat löytyivät koiran luiden yhteydestä. Samasta haudasta on yhteensä kahden koiran luita. (Nichols 2018: 29.)
Valsgärde 8 on 600-luvun puoliväliin ajoittuva venehauta, jonka rikkaat hauta-antimet sisälsivät myös koiran kaulapannan ja hihnan (Nichols 2018: 40). Valsgärde 10 on puolestaan 1000-luvun alkuun ajoittuva laivahauta, johon oli asetettu kaksi koiraa. Koirien luiden yhteydestä löydettiin piikikkäitä levyjä, jotka ovat todennäköisesti kuuluneet susipantaa muistuttavaan kaulapantaan (Nichols 2018: 49). Samantapaisia kappaleita on löytynyt myös Vendel III –nimellä tunnetusta 700-luvun puoliväliin ajoittuvasta laivahaudasta (Gräslund 2004: 168).
Osteologisten tutkimusten perusteella viikinkiajan koirat olivat vaihtelevan näköisiä ja kokoisia. Luututkimuksen perusteella on arvioitu, että Valsgärde 10:n koira – jonka kaulassa on mahdollisesti ollut susipanta – on ollut noin 79 cm korkea. Luiden morfologia viittaa eläimeen, joka on muistuttanut nykyistä irlanninsusikoiraa tai skotlanninhirvikoiraa (Nichols 2018: 52).
Piikikäiden kaulapantojen on myöhempien vastineiden perusteella arveltu kuuluneen metsästys-, paimen- tai vartiokoirille (Gräslund 2004: 168). Joskus koiran mahdollista aggressiivisuutta ja sen hallintaa on pidetty selityksenä pantavalinnalle (Jennbert 2011: 65). Myöhemmissä susipannoissa vastaavanlaisten piikkien tehtävänä on ollut estää petoeläinten pääsy koiran kaulan lähelle ja sen pureminen. Toisaalta susien on tiedetty Suomessakin historiallisella ajalla liikkuneen etenkin nälkiintyneenä pihapiireissä ja karjasuojien lähellä (Teperi 1977: 19, 38), joten piikikäs panta on voinut suojata ulkona olevaa koiraa myös kotioloissa ja estää sen joutumisen suden suuhun. Piikikkäät pannat voivat näin ollen viitata siihen, että koirien paikka oli nimenomaan ulkona.
Tanskassa Ladbyn 900-luvulle ajoittuva laivahauta sisälsi neljä koiraa, joiden pannoista lähtevät hihnat yhdistyivät pronssirenkaassa. Renkaasta puolestaan kulki yksi hihna taluttajan käteen (Gräslund 2004: 168). Ladbyn yhteen kytkettyjä koiria on arveltu metsästyskoiriksi (Jennbert 2011: 65). Tanskasta, Nørupin Lille Limestä on löytynyt samantapainen esine, joka todennäköisesti on kuulunut viikinkiaikaiseen koiran hihnaan. Nämä koristeelliset esineet kertonevat koirien omistajien varallisuudesta.
Norjasta Osebergin laivahaudasta on löytynyt kaulapanta ja koiran luuranko, joiden lähellä oli myös hihnaan kuulunutta ketjua (Gräslund 2004: 169). Kaulapantoja on voitu tehdä myös helposti maatuvasta materiaalista, jolloin niiden säilyvyys on huono. Myöhemmiltä ajoilta tunnetaan esimerkiksi sarvesta, nahasta ja puusta tehtyjä pantoja. Yhdestä tällaisesta pantalöydöstä uutisoitiin elokuussa 2019 Secrets of the ice -hankkeessa, joka kokoaa yhteen useamman eri projektin sulavilta jäätiköiltä tekemiä arkeologisia löytöjä. Pääosa esiteltävistä löydöistä on peräisin Norjasta, mutta hankkeessa esitellään myös sveitsiläisiä ja kanadalaisia projekteja. Jäätiköltä paljastunut löytö sisälsi pienikokoisen koiran luurangon sekä kierretystä puukuidusta tehdyn pannan ja talutushihnan. Löytöä on alustavasti arvioitu keskiaikaiseksi tai vanhemmaksi.
Arkeologisesta löytöaineistoista voi olla hankala tunnistaa esimerkiksi pieniä heloja tai niittejä, jotka ovat voineet kuulua pantoihin. Hautalöytöjen tapauksessa niiden pitäisi olla löytynyt koiranluiden yhteydestä, mutta tietääkseni suomalaisten rautakautisten koirien hautauksia ei ole tutkittu tästä näkökulmasta. Kovin hedelmällistä tällainen tutkimus ei välttämättä kuitenkaan olisi, sillä Suomessa koirat on yleensä asetettu ihmishautojen jalkopäähän, jossa on voinut sijaita muitakin hauta-antimia. Lisäksi saksalaisessa tutkimuksessa, jossa selvitettiin hevosten ja koirien jäänteiden ja varusteiden yleisyyttä haudoissa tultiin lopputulokseen, että pantojen huono säilyvyys huomioon ottaen suurin osa koirista on joka tapauksessa haudattu ilman varusteita (Prummel 1992: 144).
Krappia ja kissankarvoja -blogissa on kiinnostavasti käsitelty keskiaikaisten seurakoirien varustusta, muun muassa pantoja ja talutushihnoja. Monien tutkijoiden mukaan koiralla tuskin oli vielä viikinkiajalla puhtaasti seurakoiran roolia. Tämän näkemyksen mukaan koirat olivat hyötyeläimiä, jotka toimivat veto- ja paimenkoirina sekä metsästysapuna, minkä lisäksi koirien avulla on voitu ilmaista myös sosiaalista asemaa (Jennbert 2011: 65; Gräslund 2004: 171). Työapurina toimineeseen eläimeen on kuitenkin voinut muodostua läheinen suhde, minkä vuoksi hautoihin asetettujen koirien tulkitaan usein edustavan isännän tai emännän uskollista kumppania (esim. Lehtosalo-Hilander 2000: 162).
———
Kirjoittaja on Turun yliopiston arkeologian tohtorikoulutettava. Hän työskentelee tällä hetkellä tutkijana Turun yliopiston Kipot ja kielet -projektissa, jossa hän vastaa suomalaisten rautakauden löytöjen esinetietokannan kokoamisesta.
Lähteet:
Gardeła L. 2012. Pies w świecie wikingów, In. T. Borkowski (ed.), Człowiek spotyka psa: 11–22. Wrocław.
Gräslund, A.-S. 2004. Dogs in graves- a question of symbolism? In: Pecus. Man and Animal in Antiquity: Proceedings of the Conference at the Swedish Institute in Rome, September 9-12, 2002: 171–180.
Guagnin, M., Perri, A., R. & Petraglia, M. D. 2018. Pre-Neolithic evidence for dog-assisted hunting strategies in Arabia. Journal of Anthropological Archaeology, Vol. 49, March 2018: 225–236.
Jennbert, K. 2011. Animals and Humans: Recurrent Symbiosis in Archaeology and Old Norse Religion. Nordic Academic Press, Lund.
Lehtosalo-Hilander, P.-L. 2000. Kalastajista kauppanaisiin: Euran esihistoria. Euran kunta.
Nichols, C. 2018. Hounds of Hel. An osteological investigation of dog skeletons in Vendel Period–Viking Age inhumations at Valsgärde cemetery, Sweden. Master thesis, Archaeology, Uppsala University.
Perri, A. R. 2020. Prehistoric Dogs as Hunting Weapons: The Advent of Animal Biotechnology In: Bethke, B. & Burtt, A. (eds.), Dogs: Archaeology of the Human-Canine Connection Beyond Domestication: 7–44. University Press of Florida.
Prummel, W. Early medieval dog burials among the germanic tribes. Helinium XXXII/1-2: 132–194.
Secrets of the Ice. The Archaeology of Glaciers and Ice Patches.
Seurakoiran varusteita keskiaikaisittain. Krappia ja kissankarvoja 31.1.2019
Teperi, J. 1977. Sudet Suomen rintamaiden ihmisten uhkana 1800-luvulla. Historiallisia tutkimuksia 101, Suomen historiallinen seura, Helsinki.
KALMISTOPIIRI 