Aarne Michaël Tallgren – Helsingin yliopiston ensimmäinen arkeologian professori

Timo Salminen

Aarne Michaël (Mikko) Tallgren syntyi Ruovedellä 8. helmikuuta 1885 ja kuoli Helsingissä 13. huhtikuuta 1945. Hän kasvoi kaksivuotiaasta saakka Maariassa, jossa hänen isänsä Ivar Markus Tallgren (1850–1936) toimi kirkkoherrana. Maarian ja yleensä Turun seudun muinaisjäännöksillä ja historiallisilla muistoilla olikin ratkaiseva merkitys Tallgrenin arkeologisen mielenkiinnon herättäjinä. Merkittävä oli malli, jonka hän sai esihistoriasta ja historiasta kiinnostuneelta äidiltään Jenny Maria Tallgrenilta (o. s. Montin, 1852–1931). Tallgren valmistui filosofian kandidaatiksi vuonna 1905 ja promovoitiin maisteriksi 1907. Filosofian lisensiaatiksi hän valmistui 1914 ja promovoitiin tohtoriksi samana vuonna. Väitöskirja oli tarkastettu jo vuoden 1912 alussa. Vuonna 1919 Tallgren nimitettiin Helsingin yliopiston arkeologian dosentiksi.

Tallgren kuului arkeologisukupolveen, joka vakiinnutti muinaistutkimuksen aseman Suomessa. Aluksi Tallgren otti tavoitteekseen Johan Reinhold Aspelinin (1842–1915) työn jatkamisen uralilaisaltailaisen arkeologian ja Suomen suvun muinaisuuden parissa. Pian hän kuitenkin huomasi Aspelinin teoriat vanhentuneiksi ja hänen huomionsa kohteiksi nousivat suomalais-ugrilaisten kysymysten rinnalla yleisemmät Venäjän ja varsinkin Kaukasuksen esihistorian kysymykset. Tallgren oli erityisesti pronssikaudentutkija, mutta hän kirjoitti myös rautakaudesta. Kivikautta hän käsitteli vain eräissä yleisesityksissään. Tallgren työskenteli amanuenssina Valtion historiallisessa museossa amanuenssina vuodesta 1906 vuoteen 1920 ja lisäksi historianopettajana kouluissa. Vuonna 1920 hänet kutsuttiin Viroon Tarton yliopiston ensimmäiseksi arkeologian professoriksi. Tartossa toimi samaan aikaan muitakin suomalaisia ja ruotsalaisia professoreita, koska virolaista tutkijakuntaa ei vielä ollut riittävästi. Kolmen Viron-vuotensa aikana Tallgren organisoi koko sikäläisen arkeologisen tutkimuksen, museolaitoksen ja yliopisto-opetuksen. Pitkälti hänen ansiotaan oli, että suomalainen kansatieteilijä Ilmari Manninen (1894–1935) kutsuttiin Tarttoon Viron kansallismuseon (Eesti Rahva Muuseum) ensimmäiseksi johtajaksi 1922. Tallgrenin tuotantoon Viron-kausi heijastui suurena määränä Viroon ja Baltiaan liittyviä julkaisuja, sekä monografioita että artikkeleita. Vuosina 1922 ja 1925 ilmestyi hänen kirjoittamansa kaksiosainen Viron esihistorian yleisesitys. Vuoden 1923 lopussa Tallgren nimitettiin Helsingin yliopiston samoin vasta perustetun arkeologian oppituolin haltijaksi, virkaan, jonka hakemista hän epäröi pitkään ja josta hän kilpaili Julius Ailion (1872–1933) kanssa. Tallgrenin palattua Suomeen hänen oppilaansa, tärkeimpänä heistä Harri Moora (1900–1968), jatkoivat hänen työtään Tartossa.

 

Tallgrenilla oli laajat yhteydet kollegoihinsa Venäjällä ja Neuvostoliitossa, jonne hän teki seitsemän pitkää matkaa vuosina 1908, 1909, 1915, 1924, 1925, 1928 ja 1935 sekä lyhyet vierailut vuosina 1917 ja 1936. Matkat ulottuivat Arkangelin seudulle, Jenisen yläjuoksulle, Kiovaan sekä Krimille ja Kaukasukselle. Matkoillaan Tallgren perehtyi museoiden kokoelmiin, ensimmäisillä teki myös omia kaivauksia, ja solmi kontakteja tutkijoihin. Niinpä hän olikin merkittävä välittäjä itäisten ja läntisten arkeologien välillä. Läntisten yhteyksien solmiminen alkoi jo ennen venäläisiä, ja erityisen merkittävä oli matka Lontooseen ja Pariisiin vuonna 1908. Matkan aikana Tallgrenille varmistui, ettei Aspelinin olettamaan uralilais-altailaista pronssikautista kulttuuriyhteyttä ollut olemassa vaan Volgan seudun pronssikausi oli kehittynyt paikallisesta kivikaudesta. Tuloksensa Tallgren julkaisi väitöskirjassaan vuonna 1911.

Tallgrenin myöhemmän tutkimuksen kannalta oli keskeistä, että hän totesi Volgan alueen pronssikauden juurten johtavan pikemmin Kaukasukselle kuin Aspelinin olettamaan Siperiaan. Se ohjasi hänet selvittämään Kaukasuksen kupari- ja pronssikautta myös itsenäisenä tutkimusongelmana.

Tallgrenin kansainvälisesti laajakantoisin aikaansaannos oli aikakauskirja Eurasia Septentrionalis Antiqua, jonka hän perusti yhdessä kansatieteilijä U. T. Sireliuksen (1872–1929) kanssa ja jota hän toimitti vuosina 1926–1938, ensin Sireliuksen ja tämän kuoleman jälkeen Ilmari Mannisen kanssa ja lopulta yksinään. Sarjassa saivat useat neuvostoliittolaiset arkeologit töitään länsimaisen lukijakunnan ulottuville, ja Tallgren itsekin julkaisi lähes kaikki noiden vuosien tärkeimmät tieteelliset julkaisunsa sen sivuilla. Stalinin suljettua Neuvostoliiton yhteydet ulkomaailmaan ja Tallgrenin terveyden heikennyttyä myös sarjan julkaiseminen päättyi.

Eurasiassa ilmestyi vuonna 1926 myös Tallgrenin kenties merkittävimpänä pidetty tutkimus, monografia Mustanmeren arojen eli Ukrainan pronssikaudesta. Tutkimuksessa hän hahmottelee koko Venäjän pronssikauden syntyongelman ratkaisun suuntaviivoja ja läntisiä ja eteläisiä kulttuuriyhteyksiä.

Tallgren kaavaili 1920-luvulla suomalaisille ja virolaisille merkittävää osaa Venäjän esihistorian tutkimuksessa, mutta nämä suunnitelmat eivät koskaan toteutuneet. Toisaalta Suomen ja Viron arkeologit eivät innostuneet ajatuksesta ja toisaalta Neuvostoliiton oma arkeologia nousi jaloilleen melko nopeasti ja otti sikäläisen esihistorian tutkiakseen.

Kolmikymmenluvulla Tallgren siirtyi vähitellen kohti synteesejä. Hän julkaisi silloin useita laajoja artikkeleita Itä- ja Pohjois-Euroopan pronssi- ja rautakausista. Hän pohti myös arkeologian luonnetta tieteenä ja osana yhteiskuntaa. Suomen esihistoriassa Tallgren vakiinnutti vallitsevaksi teoriaksi Alfred Hackmanin hypoteesin suomalaisten maahanmuutosta ajanlaskumme ensimmäisillä vuosisadoilla.

Tallgren toimi 1910-luvulla Kotiseutu-lehden toimittajana. Hän oli 1920-luvulle asti aktiivinen yhteiskunnallinen keskustelija. Hänen ajattelunsa ominaisuuksia olivat kielipoliittinen maltillisuus ja (perustus)laillisuuden korostaminen. Molemmat olivat kodin peruja, jossa lapset oli kasvatettu liberaaliin suomenmielisyyteen. Siitä näkökulmasta hän kommentoi niin 1900-luvun alun venäläistämispolitiikkaa kuin 1920-luvun pyrkimyksiä tehdä Helsingin yliopistosta pelkästään suomenkielinen. Vuonna 1928 Tallgren erosi Varsinaissuomalaisen Osakunnan vt. inspehtorin toimesta osakunnan asetuttua tukemaan yliopiston muuttamista yksikieliseksi. Maailmansodan loppuvaiheissa vuonna 1917 Tallgren kuului englantilaismieliseen Ad Interim -ryhmään, ja englantilaismielisyys oli hänen keskeisiä ajatuksiaan skandinaaviyhteyksien ohella loppuun asti.

Tutkimuksellinen mielenkiinto Venäjän suuntaan ja yhteiskunnallinen aktiivisuus yhdistyivät Tallgrenin ottaessa vuonna 1928 Neuvostoliiton tieteelliselle päähallinnolle osoittamallaan avoimella kirjeellä kantaa klassisen arkeologian tutkijan, akateemikko Sergei Aleksandrovitš Žebeljovin (1867–1941) erottamiseen Neuvostoliiton tiedeakatemiasta ja vaatiessa tämän palauttamista virkaansa. Tapauksen saatua kansainvälistä julkisuutta Žebeljov sai virkansa takaisin mutta Tallgrenin yhteyksiä alettiin vähitellen rajoittaa. Vuoden 1935 Neuvostoliiton-matkansa jälkeen Tallgren julkaisi tietoja siellä vainotuiksi joutuneista arkeologeista, ja seuraavana vuonna hänen yhteytensä maahan katkaistiin käytännössä kokonaan.

Tallgren toimi myös useissa tieteellisissä seuroissa. Niistä tärkein oli Suomen Muinaismuistoyhdistys, jossa hän oli useissa eri tehtävissä vuosina 1907–1942, mm. esimiehenä 1930–1942 lukuun ottamatta vuosikokousten 1937 ja 1938 välistä vuoden jaksoa. Hän oli useiden suomalaisten ja ulkomaisten tieteellisten seurojen kunniajäsen.

Kielitieteilijä Oiva Johannes Tuulio (e Tallgren, 1878–1941) oli A. M. Tallgrenin veli ja kirjallisuuskriitikko Anna-Maria Tallgren (1886–1949) hänen sisarensa.

A. M. Tallgrenin bibliografiaan pääsee tästä linkistä.

Kirjallisuutta

Kivikoski, Ella, 1954. A. M. Tallgren. Eurasia Septentrionalis Antiqua Supplementary Volume: 77–145.

Kivikoski, Ella, 1960. Tehty työ elää. A.M. Tallgren 1885–1945. Suomen Muinaismuistoyhdistys, Helsinki.

Salminen, Timo, 2001/2007. Tallgren, Aarne Michaël (1885–1945). Suomen kansallisbiografia 9. Helsinki 2007. Elektroninen julkaisu http://www.kansallisbiografia.fi/kb/artikkeli/6461, 4.5.2001.

Salminen, Timo, 2003. Suomen tieteelliset voittomaat. Venäjä ja Siperia suomalaisessa arkeologiassa 1870–1935. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 110. Helsinki.

Salminen, Timo, 2011. Tallgren, Aarne Michaël. Biografiskt lexikon för Finland 4: 1557–1560. SLS – Atlantis, Helsingfors – Stockholm.

Salminen, Timo, 2014. Kollegat, ystävät ja kiistakumppanit. Suomalaisten arkeologien kansainväliset yhteydet 1870–1950. Colleagues, Friends and Opponents. The International Contacts of Finnish Archaeologists 1870–1950. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 122. Helsinki.