Historiallinen aika Iso-Britannia ja Irlanti Keski- ja Etelä-Eurooppa Pajari Ilona Suomi

Elävää turismia hautausmailla

Ilona Pajari

Hautausmaalla käyminen on moninainen asia. Omaisen haudalla vieraileminen ja sen hoito tulevat monelle ensiksi mieleen. Salaperäinen ja pelottava hautausmailla hengaaminen kuulostaa tosi gootilta – hautausmailla työskentelevät voivat todistaa mielikuvan vääräksi. Muuten vain vieraalla paikkakunnalla tai jopa vieraassa maassa hautausmaalla käyminen on oma turismin lajinsa, jonka juuret ovat viimeisen parinsadan vuoden kuluessa tapahtuneessa kuolemasuhteen muutoksessa. Nykyään puhutaan ”synkästä turismista”, dark tourism, ja Auschwitz-Birkenaun kaltaiset paikat sitä toki ovatkin. Tavallinen arkinen hautausmaa ei kuolemantutkijan näkökulmasta kuitenkaan ole erityisen synkkä paikka, mikä alla olevaa lukiessa huomioon otettakoon.

Nijmegenin hautausmaa, Alankomaat.  Kuva: Ilona Pajari.

Niin kuin hyvin tiedetään, entisaikain kristillisiä tai muitakaan hautausmaita ei suunniteltu eikä ylläpidetty estetiikan tai tunteiden kokemisen vuoksi. Niiden tarkoitus oli säilyttää uskovien tomumajat viimeiseen tuomioon saakka, jotta taivaspaikkaan oikeutetut nousisivat Jumalan luo ja saisivat uudet ruumiit taivahassa. Hautausmailla oli verraten vähän nähtävää, koska rahvaan puuristit lahosivat nopeasti ja komeammat muistomerkit sijaitsivat kirkoissa, minne parempi väki haudattiin 1700-luvun loppupuolelle saakka (lopullinen kielto tuli vuonna 1823). (Gardberg 2003.)

Länsimaisen hautausmaakulttuurin muutos liittyi kuoleman ja suremisen mielikuvien muutokseen. Tunnesuhteet yli ajan tulivat keskeisiksi, ja omaisten kaipuu ja kuoleman syvällinen mietiskely vaativat kauneutta myös ympäristöltä. Syntyi puistohautausmaan ihanne, jota on toteutettu vaihtelevasti eri maissa (ks. esim. Glasgow’n Nekropolis – ”Elävä” viktoriaaninen hautausmaa). (Sommer 2003.) Näitä hautausmaita saattoivat käydä ihailemassa myös muualta tulleet matkustavaiset, mutta ennen massaturismin syntyä harrastus oli mahdollinen lähinnä eliitin kokemuspiirissä.

Kustaa Vaasan hautamonumentti Uppsalan tuomiokirkossa. Kuva. Ulla Moilanen.

Hautausmaat ovat kaikelle kansalle mahdollisen turismin synnyssä keskeinen tekijä. Eivät kuitenkaan esteettiset kotiseudun hautausmaat, vaan ensimmäisen maailmansodan sotilashautausmaat niin sanotun länsirintaman tuntumassa, pääasiassa Ranskassa. Britithän päättivät jo sodan kestäessä, että vain yksi tuntematon sotilas tuotaisiin kotiseudulle Westminster Abbey’n ja muut kaatuneet haudattaisiin rintamien läheisyyteen, suuriin yhteisiin hautausmaihin.  (Winter 1995/1998.)

Kaatuneiden omaiset eivät tietenkään tähän tyytyneet, vaan halusivat omin silmin nähdä läheisensä haudan, kun eivät häntä olleet päässeet hyvästelemään tai osallistumaan hautajaisiin. Harvalla oli varoja matkata yksinään yli Kanaalin tai kielitaitoa liikkua vieraassa maassa. Ammattimaiset matkanjärjestäjät tulivat avuksi, toki hyvää korvausta vastaan. Näin syntyivät ensimmäiset seuramatkat, tosin vähemmän hilpeissä merkeissä kuin myöhemmin on ollut tavanomaista. (Winter 2011.) Muillakin kansakunnilla oli vastaavia tilanteita: Yhdysvaltojen kaatuneista noin 30 prosenttia jäi Eurooppaan; saksalaisilla ja ranskalaisilla matkanteko oli helpompaa, mutta heilläkin hautausmaat sijaitsivat usein kaukana kotiseudulta ja vaativat siihen aikaan raskasta matkustamista, johon harvalla oli varaa. (Kemppainen 2006.)

Ensimmäisen maailmansodan sotilashautoja Dernancourtissa Ranskassa. Kuva: ThruTheseLines/Flickr (CC BY 2.0).

Kaukana sijaitsevat sankarihautausmaat eivät vaikuttaneet ainoastaan matkailuun: myös kotimaan hautausmaita alettiin katsoa uusin silmin. Funktionalismin tyylisuunta vaati selkeyttä ja yhtenäisyyttä, ja uniform sotilashautausmaa oli tässä mielessä ihanteellinen. Aiempi luontoa myötäilevä hautausmaakulttuuri kehittyi monotonisempaan suuntaan. Toki uusilla keksinnöilläkin oli vaikutuksensa: Julie Ruggin mukaan merkittävin yksittäinen tekijä hautausmaasuunnittelussa on viimeisen sadan vuoden aikana ollut ruohonleikkuri. (Rugg 2013.)

Suomessakin on vedottu näihin uusiin hautausmaaihanteisiin, useammankin kerran. Hautausmaiden ystävät ry oli maailmansotien välisinä vuosina merkittävät tekijä hautausmaiden kehittämisessä, kunnostamisessa ja suunnittelussa. Moninaiset, kokonaisuuden rikkovat istutukset, mauttomina pidetyt mahtipontiset hautakivet ja jo se, että yksittäisen haudan sijaintia ei välttämättä kirjattu mihinkään, olivat paheksunnan kohteena. Ulkomainen turisti nostettiin tuolloin, kuten monissa yhteyksissä myöhemminkin, mittatikuksi ja kuvitelluksi katseeksi, jonka alla suomalaisten tuli painaa päänsä häpeästä. Kuinka paljon maassamme tuohon aikaan vieraili nimenomaan hautausmaista kiinnostuneita turisteja, sitä emme tiedä. Tähän oli kuitenkin syytä varautua ja uudistaa suomalaiset hautausmaat kansakunnan sivistystasoa osoittaviksi, huolella hoidetuiksi kokonaisuuksiksi. (Wirkkala 1930 ja 1945.)

Hautakivi Pyhärannan hautausmaalla. Kuva: Ilona Pajari.

Kaukana kotiseuduilta sijaitsevat sankarihautausmaat eivät kuulu suomalaiseen kulttuuriin, onhan tapana ollut sisällissodan valkoisten käytännöistä lähtien evakuoida kaatuneet kotirintamalle. Vuoden 1941 kuluessa, jatkosodan hyökkäysvaiheessa, tästä tavasta oltiin kuitenkin valmiita myös luopumaan. Yleisesti ottaen ajatuksena oli väliaikainen hautaaminen rintamien läheisyyteen, mutta myös pysyviä hautausmaita puolustettiin. Erityisesti Kalervo Kurkiala, joka sittemmin siirtyi SS-joukkojen pastoriksi, kehui miten saksalaisten Ehrenfriedhofit olivat suosittuja vierailukohteita ja suomalaisistakin sankarihautausmaista voisi syntyä sellaisia. Tuohon aikaanhan ei vaikuttanut todennäköiseltä, että jatkosodan kaatuneet jäisivät uusien rajojen taakse. (Kemppainen 2006.)

Sotilashautausmailla vierailevat erityisesti ne, joita kiinnostavat sodan teemat ja tapahtumat. Siviilihautausmailla on toisenlaisia tarinoita kerrottavanaan. Jo suomalaisilla hautausmailla huomaa eroja hautakiviin kaiverretuissa sukunimissä ja luonnonolojen aiheuttamissa kasvillisuus- ja hoitovalinnoissa.

Sinänsä luterilaiset hautausmaat ovat melko samanlaisia eri seuduilla, johtuen juuri mainitusta toista maailmansotaa edeltäneestä ja sen jälkeen vauhtiin päässeestä suunnittelun ja yhdenmukaistamisen kehittymisestä. Samoin ortodoksisilla hautausmailla useimmiten huomio kiinnittyy lähinnä yleisempiin puuristeihin ja niiden muotoon. Maassa maan tavalla. Heti kun siirrymme vaikkapa länsirajan taakse Tornionjokilaaksossa, huomaamme miten ruotsalainen hautakivikulttuuri on vallalla, vaikka sukunimet ovat pääosin edelleen suomalaisia.

Hautausmaa Ruotsin Tornionjokilaaksossa. Kuva: Ilona Pajari.

Hautausmaiden uusiokäyttö on hävittänyt niiltä paljon kiinnostavaa menneisyyttä. Onneksi jotain on vielä jäljellä. Epidemiat ja muut kriisit voivat näkyä liikuttavalla tavalla: kun samassa pienessä rautaristissä on useamman, muutaman päivän välein kuolleen lapsen nimet. Entisaikaan oli yleisempää vainajan ammatin mainitseminen hautamuistomerkissä, mikä kertoo aikansa yhteiskunnasta enemmän kuin moni muu seikka hautakivissä.

Hautakivi Sauvon hautausmaalla. Kuva: Ilona Pajari.

Ulkomaanmatkailu on tällä hetkellä useimmiten vain haave, ja kuoleman varjo on koko elämänalueen yllä. Silti suosittelen hautausmailla käymistä milloin vain mahdollista. Pariisin Père-Lachaise, Lontoon Highgate ja vastaavat julkkishautausmaat ovat oma lukunsa, samoin erilaiset katakombit ja luuhuoneet, joita katolisissa maissa tapaa. Tavallisen kansan hautausmaat vaikkapa Isossa-Britanniassa kertovat toista tarinaa, yksilöistä ja yhteisöistä. Myös kapina yhdenmukaistamista vastaan elää (sic) ja voi hyvin.

East London Cemetery. Kuva: Ilona Pajari.

Joskus pieni, tuntematon hautausmaa voi kertoa järkyttäviä tarinoita, kuten meille kävi muutama vuosi sitten Berliinissä. Hautausmaa oli puolen korttelin kokoinen, puiden siimeksessä, Itä-Berliinissä. En ole aivan varma, mikä se alueen useista hautausmaista oli, sisään mennessä emme kiinnittäneet asiaan huomiota emmekä pois lähtiessä kyenneet ajattelemaan asiaa.

Hautausmaa oli aluksi tavanomaisen näköinen, osin ränsistynyt ja hylätyn oloinen. Joidenkin hautakivien kultaukset oli uusittu, mikä kertoi siitä että joku vielä muisti tämänkin paikan. Moni hautakivi oli kuitenkin kallellaan. Suurin osa oli peräisin toista maailmansotaa edeltävältä ajalta. Joitakin pikkuruisia hautamuistomerkkejä oli myös 1950-luvulta. Hautausmaata reunusti muuri, johon oli muurattu hautaholveja paremmalle väelle kuten 1800-luvulla oli tapana.

Muuri kiinnitti seuranani olleen sotilasasiantuntijan huomion, siinä näet oli selviä luodinreikiä. Eikä mitä tahansa luodinreikiä, vaan keskivertohenkilön rintalastan korkeudella olevia. ”Teloituksia.” Myös isompia, kranaatin mahdollisesti tekemiä vaurioita oli havaittavissa.

Luodinreikiä hautausmaalla Berliinissä. Kuva: Ilona Pajari.

Maastoa tutkittaessa alkoivat aiemmin lähinnä huvittuneisuutta herättäneet epätasaisuudet nekin paljastua kranaattikuopiksi. Hautausmaalla ei ollut ainoastaan teloitettu ihmisiä, vaan myös taisteltu. En ole herkkänä ihmisenä koskaan viitsinyt lukea Berliinin viimeisistä päivistä, mutta tässä ne nyt näkyivät, omin silmin, vuosikymmenten jälkeen. Tätä hautausmaata ei ollut uudistettu, siistitty, lanattu rakennusten tieltä, merkittykään mitenkään. Se vain oli.

Usein unohtaminen on turistille kiinnostavampaa kuin kehittäminen ja väen vängällä muistaminen. Käykää hautausmailla, niilläkin, joita ei ole merkitty mihinkään eikä kukaan niitä suosittelisi. Jokaiseen on haudattu ihmisiä joilla on tarinansa, joskus hautausmaalla itselläänkin on tarina kerrottavanaan.

———

Ilona Pajari (2012 asti Kemppainen) on tutkinut kuoleman historiaa neljännesvuosisadan eikä ole päässyt vielä edes alkuun. Hänen väitöskirjansa (2006) käsitteli suomalaista sankarikuolemankulttuuria. Sittemmin hän on tutkinut mm. suomalaista sankaruutta ja suomalaisia hautajaisia. Tämänhetkinen tutkimusprojekti käsittelee uskonnottomien hautajaisten historiaa. Pajari on Suomalaisen kuolemantutkimuksen seuran perustajajäsen ja tällä hetkellä myös puheenjohtaja.

Kirjallisuutta:

Gardberg, C.J. (2003) Maan poveen. Suomen luterilaiset hautausmaat, kirkkomaat ja haudat. Helsinki: Schildts & Söderströms.

Kemppainen, Ilona (2006) Isänmaan uhrit. Sankarikuolema Suomessa toisen maailmansodan aikana. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.

Rugg, Julie (2013) Churchyard and Cemetery. Tradition and Modernity in the Rural North Yorkshire. Manchester: Manchester University Press.

Sommer, Anne-Louise (2003) De dødes haver. Den moderne storbykirkegård. Odense: Syddansk Universitetsforlag.

Winter, Caroline (2011) “First World War Cemeteries: Insights from Visitor Books”. Tourism Geographies. An International Journal of Tourism Space, Place and Environment. Volume 13, issue 3.

Winter, Jay (1995/1998) Sites of Memory, Sites of Mourning. The Great War in European Cultural History. Cambridge: Cambridge University Press.

Wirkkala, Ilmari (1930) Haudan ja hautausmaan hoito. Helsinki: Otava.

Wirkkala, Ilmari (1945) Suomen hautausmaiden historia. Porvoo: WSOY.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.