Nina Maaranen
Esineet ja niiden palaset muodostavat yhden arkeologian perustutkimuskohteista, joita pyritään ymmärtämään niin teknisellä, symbolisella kuin käyttötasolla. Näissä tutkimuksissa esineitä tulkitaan ihmiskeskeisesti, mutta varsinkin museomaailmassa vallalle nousee myös esineestä itsestään nouseva toimijuus. Esineiden ja asioiden arvot eivät ole muuttumattomia, vaan niiden elinkaarta määrittelevät usein monet hyödykkeellistymisen ja yksilöitymisen hetket (Appadurai 1986: 13). Esineen siirtäminen museokontekstiin yksilöi esineen, mutta vain eräänlaisessa hyödykeajattelussa. Museoesine, varsinkin taide-esine, heijastaa ympäröivän yhteisön arvoja, jolloin se nousee arkipäiväisen hyödykkeellisyyden yläpuolelle. Kuitenkaan tämäkään merkitysverkko ei ole pysyvä, vaan mukautuu ja muuttaa muotoaan arvomaailman muutosten mukana. Tämä tekee esineen olemuksen määrittämisestä päättymättömän prosessin, jota tutkijat ovat tarkastelleet erilaisten näkökulmien kautta.
Esine hyödykkeenä
Tuttavapariskunta oli kirpputorikierroksella löytänyt parin vanhannäköisiä sormuksia, jotka he ostivat 10 dollarin kappalehintaan. Näillä sormuksilla pari kuitenkin alustavasti virallisti olevansa kihloissa, ja pienen tutkimuksen jälkeen sormusten todellinen arvo paljastui ostohintaa korkeammaksi korusuunnittelijan leiman takia. Mistä esineen arvo siis muodostuukaan: onko se materiaalista keräilyarvoa, rahallista arvoa ostohetkellä vai kenties tunnearvoa, jonka esine saavuttaa siihen liitettyjen merkitysten kautta?
Eri tutkijoilla on eri näkemyksiä siitä, miten esineen hyödykkeellinen asema määritellään. Appadurai (1986) pohjaa teoriaansa osittain Marxiin, joka kapitalismiaatteen valossa esitti arvon määräytyvän nimenomaan niiden vaihtofunktioiden pohjalta (Appadurai 1986: 8). Vallalla olevat sosiaaliset tekijät luovat kontekstin vaihdolle, ja näin ollen luovat esineelle hyödykkeellisen arvon. Hyödykkeellisyys ei siis ole mitään konkreettista, vaan abstrakti yläkäsite kuten vaihto itsekin. Vaihtoyhteys on sidonnainen paitsi aikaansa, myös niihin yksittäisiin ihmisiin, jotka ovat luomassa sitä.
Mutta entä sormukset? Mitä niiden asemasta voisi sanoa sosiaalisen kontekstin kautta ymmärrettävinä hyödykkeinä? Selvästi ensimmäisellä vaihtohetkellä, jolloin sormukset vaihdettiin rahaan, niiden arvo määräytyi materiaalin mukaan. Sormuksiin ei siis liittynyt mitään muita arvottavia tekijöitä niiden materiaalisten ominaisuuksien lisäksi. Pian sormukset oli kuitenkin vaihdettu jälleen, tällä kertaa pariskunnan sisällä, jolloin vaihtoyhteyttä määritteli ensisijaisesti vahvat tunnereaktiot ja vaihdon toisena ”vaihtotavarana” oli lupaus. Sormukset saivat symbolisen merkityksen, joiden kautta ne saivat omistajalleen uuden arvon. Hyödykkeellisyydestä puhuessa ei kuitenkaan voida ottaa huomioon tunnearvollisia seikkoja, sillä nämä ovat yksittäisiä esineisiin liitettyjä määreitä. Sen sijaan, kun sormukset paljastuivat suunnittelijaleiman ansiosta ostohintaa arvokkaammiksi, niiden arvo nousi hyödykkeinä. Nyt laajempi yhteiskunnan määrittelemä arvoyhteys määrittelee niiden aseman hyödykkeinä autenttisuuden ja yksilöllisyyden kautta.
Esine toimijana
Taide-esineiden toimijuudesta on kirjoitettu paljon. Muun muassa Alfred Gellin (1998) ajatuksia on yleistetty myös muuhun esineistöön. Gellin teosta on kritisoitu ihmis-ja erityisesti yksilökeskeisyydestä (Leach 2007), mutta se ei sulje pois sen mahdollisuuksia mahdollisena tutkimustyökaluna. Gellin malli muistuttaa Peircen kolmijakoista mallia, joka koostuu objektista, merkistä ja tulkinnoksesta (Gellin prototyyppi, indeksi ja havaitsija). Peircen mallissa objekti eli esine on jokin, mikä havaitaan merkin tai toimijuuden kautta, luoden objektille tulkinnoksen (Taborsky 1990: 53).
Esineestä voidaan puhua indeksinä, kappaleena, jonka avulla vaikutetaan sosiaaliseen todellisuuteen. Esine on siis itse välillinen objekti, jonka kautta kanavoidaan jokin toinen ilmiö. Esine on toimija. Olisi kuitenkin väärin kuvitella, että esineen olomuoto olisi toisarvoista; esineen vaikuttavuus (ja näin ollen myös sen välittämä viesti) perustuu sen kykyyn vangita katsojansa huomio. Koristelulla on merkitystä, sillä sen avulla katsoja voi astua sisään toiminnan kehään ja tuntea olevansa vuorovaikutuksessa esineen kanssa. Jokainen on joskus pysähtynyt ihastelemaan teknisesti ja esteettisesti vaikuttavaa teosta ilman, että tietäisi siitä mitään muuta. Tarkastelija tulee osaksi esineen toimijuutta ja tuntee olevansa siihen yhteydessä.
Gellin mallin hankaluus on sen indeksin luonteessa; jos se rajoitetaan vain konkreettisesti jotain edustaviin prototyyppeihin, sen käyttötarkoitukset kapenevat huomattavasti. Peircen malli pysyy paljon universaalimpana, sillä edes hänen teoriansa ei varsinaisesti pidä sisällään ihmishavaitsijaa, vaan tulkinnoksen. Tuo tulkinnos voi hänen mukaansa olla mikä tahansa vuorovaikutukseen kykenevä (Cobley & Jansz 1997).
Esineen museoituminen
Kun esine poistetaan tavallisesta kiertokulusta, se saavuttaa eräänlaisen itseisarvon, joka on kuitenkin kytköksissä sen luomaan sosiaaliseen todellisuuteen. Museokokoelmien esineet muodostuvat niin taide-kuin käyttöesineistä. Niiden funktiot ovat (tai ovat olleet) lähtökohtaisesti hyvin erilaiset, mutta museokontekstissa niiden merkitys muuttuu. Näitä merkityksiä välitetään ja ohjataan muulla toiminnalla, kuten tilalla ja tekstillä.
Museoesineenä
Museoympäristössä esineellä on erilaisia identiteettejä, olemuksia, jotka voidaan jakaa konseptuaaliseen (idea, suunnittelu), faktuaaliseen (rakenne, toiminallisuus, tarkoituksellisuus) ja aktuaaliseen (nykytila, historia). Näiden kautta on mahdollista määrittää esineen tietoarvo, mikä on suoraan verrattavissa esineen museoarvoon. Jos esineen identiteetti jää jollain osa-alueella vaillinaiseksi, sen merkityksellisyys säilytettävänä esineenä laskee.
Juuri tämä elinkaariajattelu on varmastikin aitous- ja alkuperäisyyskeskustelujen taustalla. Erityisesti esineen elinikää jatkavien toimenpiteiden yhteydessä on mietittävä, kuinka paljon kunnostusta voidaan tehdä ilman alkuperäisyyden taikka aitouden kärsimistä. Niin taide- kuin kulttuurihistoriallisissa museoissa esineiden aitoudella on merkitystä. Museon tehtävänä on kerätä aineistoa tulevia sukupolvia varten, mikä on jo nyt osoittautumassa äärimmäisen haastavaksi. Näin ollen paljon tietoa kerätään elektroniseen muotoon, muuttaen aineellisen aineettomaksi. Autenttisuuden eli aitouden merkitystä kokemuksellisuudessa on hyvinkin ajankohtainen ja laaja keskustelunaihe.
Näyttelyesineenä
Koska esineiden olemassaolo ei tapahdu tyhjiössä, on hyvä ottaa huomioon myös niiden välitön ympäristö. Museo pystyy ohjaamaan kävijälle syntyviä merkityksiä muun muassa tekstien ja tilan avulla.
Museoilla on myös erilaisia päämääriä niiden yksilöllisestä toimintasuunnitelmasta riippuen. Taidemuseoon astuessaan kävijä on tietoinen näyttelyn subjektiivisesta (ja oletettavasti tunnepitoisesta) luonteesta sekä omasta roolistaan tulkitsijana. Kulttuurihistoriallisella museolla taas on oma roolinsa tiedon välittäjänä, vaikka näissäkin esineiden avulla pyritään nostamaan esille tarkkaan harkittuja teemoja. Kivikautisesta ruukunsirpaleesta voidaan nostaa esille erilaisia piirteitä näyttelyn päämäärästä riippuen – se voi olla merkitsemässä muun muassa yksilöä (esimerkiksi sormenjälkien kautta), yhteisöä, kaupankäyntiä, työstötekniikoita tai mennyttä maailmankuvaa koristelun kautta.
Joskus itsenäiset näyttelyt voivat myös irtaantua museoiden asettamista raameista luodakseen tietyn kokemuksen. Syrjämaan artikkeli ”Todistaminen, pyhittäminen, lumoaminen” käsittelee fasismin 10-vuotisnäyttelystä Roomassa ennen toista maailmansotaa. Näyttely hyödynsi niin modernia taidetta kuin valaistusta ohjatessaan kävijöiden kokemusta ja tunnetiloja tarkastellessaan fasismin nousua. Sen aiheuttama tunnelataus tuotettiin näennäisen objektiivisessa museoympäristössä, mutta palveli poliittista päämäärää.
Esineen arvon määrittyminen osana toimijuutta
Esineellä on elinkaari. Se luodaan täyttämään tiettyjä sille jo etukäteen määritetty käyttötarkoitusta, liikkuen koristeellisesta käytännölliseen, usein jopa limittäin. Koska esine pystyy kuitenkin elämään pidempään kuin yksikään sen valmistaja, sen arvo ei ole vakio. Esine voi elää monia elämiä, ja liikkua mitä erilaisimpien määritelmien välillä koko olemassaolonsa ajan.
Vaikka esineen toimijuus voi syntyä havaitsijasta itsenäisenä, tällaisessa toimijuudessa on suurempia rajallisuuksia verrattuna havaitsijan kautta syntyvään vuorovaikutukseen. Mitä enemmän tiedämme tarkastelumme kohteesta, sitä suuremman merkityksen sille luomme ja näin ollen asetamme myös suuremman arvon. Merkitystä luodaan kuitenkin myös esineestä irrallisena ja liitetään siihen henkilökohtaisella tasolla. Tällainen tieto on jo itsessään eräällä tavalla yksilöitynyttä, jolloin sillä on merkitystä vain yksittäisten toimijoiden kautta – kuten vaikkapa kihlaparin rihkamasormuksilla.
Kirjallisuus:
Appadurai. A. (Toim.) 1986. The Social Life of Things: Commodities in Cultural Perspective, Cambridge University Press.
Cobley, P. & Jansz, L. 1997. Introducing semiotics, Paragon House.
Gell, A. 1998. Art and agency: an anthropological theory, Clarendon Press.Lahtinen, A. 2010. Lahjat ja aatelin suhdeverkostot 1500-luvun Ruotsissa, teoksessa Esine ja aika, toimittanut Mäkikalli, M. & Laitinen, R., Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Leach, J. 2007. Differentiation and encompassment: a critique of Alfred Gell’s theory of the abduction of creativity, Routledge.Syrjämaa, T. 2010. Todistaminen, pyhittäminen, lumoaminen, teoksessa Esine ja aika, toimittanut Mäkikalli, M. & Laitinen, R., Suomalaisen kirjallisuuden seura.
Taborsky, E. 1990. The discursive object, Pearce, S. (toim.), Objects of knowledge, Anthlone Press.
KALMISTOPIIRI 