Kannibalismin monet kasvot – etnografia arkeologian apuvälineenä

Nina Maaranen

Etnografia, eli kulttuurien tutkimus kenttätöiden ja historiallisten aineistojen kautta, on merkittävä apuväline arkeologille. Arkeologiassa käytetään toisinaan termejä etnoarkeologia ja arkeologinen etnografia, jolloin arkeologisen yhteisön jättämää aineistoa, ja siten myös muinaista kulttuuria, pyritään selittämään etnografisen aineiston avulla. Etnografia on ollut apuna myös kannibalismin tutkimuksessa ja avannut uusia ulottuvuuksia varsinkin endokannibalismin eli ryhmän sisäisen kannibalismin tutkimukseen.

Kannibalismi on sateenvarjotermi, jonka alle kuuluu joukko erilaisia ihmissyönnin tapoja kuolleen sukulaisen tuhkien juomisesta ja vihollisen veren maistamisesta taistelussa (Sagan 1974: 56) jopa ehtoollisen metaforiseen lihan ja veren nauttimiseen (McGowan 1994). Useimmiten kannibalismilla viitataan kuitenkin toisen ihmisen lihan syömiseen. Sen motiiveiksi on ehdotettu erilaisia syitä ravinnollisista ja lääkinnällisistä sosiaalisiin ja rituaalisiin (Fernandez-Jalvo et al. 1999, Taylor 2002, Villa et al. 1986). Yhteisöissä harjoitettava kannibalismi voidaan jakaa endo- ja eksokannibalismiin, jotka kertovat kuka tulee syödyksi – ensimmäinen termi viittaa ryhmän tai yhteisön sisäiseen kannibalismiin, jälkimmäisessä yhteisö syö yhteisön ulkopuolisen henkilön (White 1992: 12).

Kannibalismia on harjoitettu maailmanlaajuisesti (ks. myös Kalmistopiirin aikaisempi juttu Esimerkkejä ihmissyönnin esiintyvyydestä menneisyydessä). Kenties tunnetuimmat arkeologiset tapaukset ovat peräisin lounaisesta Pohjois-Amerikasta pueblojen parista (Turner 1993, White 1992) ja esihistorialliselta Fidžiltä (Best 2002, DeGusta 1999, 2000, Jones et al. 2012, Sahlins 2003). Euroopassa esimerkkejä tunnetaan jo neandertalien keskuudesta (Carbonell et al. 2010, Defleur et al. 1999) mutta myös historialliselta ajalta (Gordon-Grube 1988: 406, Saladie et al. 2012). Milton Nuñez on ehdottanut kannibalismia mahdolliseksi syyksi Ahvenanmaalta löytyneiden kivikautisten ihmisluiden käsittelyjäljille.

Kannibalismin havaitseminen arkeologisesta materiaalista on parantunut viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana (Villa et al. 1986: 431, Wyman 1874: 33, White 1992, DeGusta 2000, Jones et al. 2012), mutta tunnistaminen on aina tapauskohtaista ja riippuu kannibalismin syistä (ks. myös Arkeologisia lähestymistapoja esihistoriallisen kannibalismin tutkimiseen). Seuraavat piirteet esiintyvät kuitenkin usein kannibalismitapauksissa (Cole 2006):

• Kallonpohjan puuttuminen (aivot)
• Selkänikamien puuttuminen (luuydin ja rasva)
• Luiden murtumat (luuydin)
• Jäljet samantyyppisiä kuin eläinten teurastuksessa
  • Esimerkiksi nivelten lähellä jänteiden leikkaamista varten ja ruumiin pilkkomista varten
  • Kuorinnan ja kaapimisen merkit (lihakset)
  • Viilto- ja leikkausjäljet (lihakset)
• Palamisen merkit luussa (ruoanlaitto)

Endo- ja eksokannibalismilla on erilainen merkitys niitä harjoittaville ihmisille (Vilaca 2000). Arkeologisessa aineistossa kannibalismi nähdään usein aggressiona (Potter ja Chuipka 2010) tai melko kliinisenä välineenä kulttuurirakenteiden vahvistamiseksi. Kuitenkin esimerkiksi Fidžin arkeologisten aineistojen tutkimuksessa, jossa on hyödynnetty myös isotooppianalyysejä, osteologisia tutkimuksia sekä etnografista aineistoa, viittaavat merkit hautauksen yhteydessä tapahtuneeseen väkivallattomaan kannibalismiin. Koska kannibalismista tarjolla oleva tieto on runsasta Fidžistä ja muualta Melanesiasta, on se vaikuttanut paljon käsityksiin endokannibalismin syistä. Melanesiassa endokannibalismin tarkoituksena on ollut sisäistää kuolleen olemus ja pitää tämä läsnä (Conklin 2001: xxvviii). 

Ei kuitenkaan voida olettaa, että syyt kannibalismin taustalla ovat maailmanlaajuisesti olleet samoja. Esimerkiksi Etelä-Amerikan endokannibalismia harjoittaneista yhteisöistä parhaiten antropologisesti tutkittuja ovat warit, yanomamit ja guayakít. Pelkästään Etelä-Amerikan alueella kannibalismia ruokkivat erilaiset motivaatiot. Monissa tapauksissa tavan taustalla näyttää kuitenkin olevan samanlainen ajatus tuhosta ja muutoksesta: kuolleet oli syötävä, jotta he pääsisivät kuoleman jälkeiseen maailmaan. Wari-heimon jäsenet Brasiliassa harjoittivat sekä endo- että eksokannibalismia 1960-luvulle saakka (Conklin 2001). Ruumiin kohtelu vaihteli sen mukaan kummasta oli kyse. Eksokannibalismilla pilkattiin ja heikennettiin vihollista: liha nautittiin tuoreena ja sitä käsiteltiin melkeinpä huolimattomasti, ja luita rikottiin luuytimeen pääsemiseksi. Saman heimon jäseniä kohdeltiin kuitenkin päinvastoin: liha oli syötäessä jo osittain mädäntynyt, ja luut saatettiin jauhaa polton jälkeen ja sekoittaa juomaan, mutta ei luuydinnesteen takia. Endokannibalismilla puolestaan osoitettiin kunnioitusta, kiintymystä ja surua. Wareille hautaaminen oli käsittämätön ajatus, sillä maa nähtiin kylmänä ja epäpuhtaana. Appisukulaisten rooli hautajaismenoissa oli myös sosiaalisesti merkittävä, sillä kuolemantapaus horjutti koko yhteisöä ja uhkasi sosiaalisia siteitä niin kylien välillä kuin sisälläkin. Avun antaminen vaikeana aikana vahvisti yhteisöllisyyttä ja palautti tasapainon (Turner 1969: 132, Turner 2012).

Ilman etnografian apua olisi vaikea kuvitella, kuinka erilaisista syistä samankaltaiset merkit luihin syntyvät. Siksi tutkimukset, joissa etnografiset aineistot on yhdistetty arkeologiaan, ovat tuoneet uusia ulottuvuuksia myös kannibalismin tutkimukseen. Näiden valossa kannibalismi on yhtä moniulotteista kuin mikä tahansa muu ihmistoiminta ja kertoo kyvystämme elää, kuolla ja sopeutua.

———

Kirjoittaja on Bournemouthin yliopiston tohtoritutkija ja osteologi.

Lähteet:

Best S (2002) Lapita: A view from the East. Auckland: New Zealand Archaeological Association.

Carbonell E, Caceres I, Lozano M, Saladie P, Rosell J, Lorenzo C, Vallverdu J, Huguet R, Canals A and Bermudez de Castro JM (2010) Cultural cannibalism as a paloeconomic system in the European lower Pleistocene. Current Anthropology 51: 539-550.

Cole J (2006) Prehistoric cannibalism: an act of nutritional necessity or a result of socio-cultural conditions? Maisteri tutkielma, University of Southampton.

Conklin B (2001) Consuming grief: compassionate cannibalism in an Amazonian society. Austin: University of Texas Press.

Defleur A, White T, Valensi P, Slimak L and Gregut-Bonnoure E (1999) Neanderthal cannibalism at Moula-Guercy, Ardeche, France. Science 286: 128-131.

DeGusta D (1999) Fijian Cannibalism: Osteological Evidence from Navatu. American Journal of Physical Anthropology 110(2):215-41.

DeGusta D (2000) Fijian cannibalism and mortuary ritual: Bioarchaeological evidence from Vunda. International Journal of Osteoarchaeology 10(1):76-92.

Fernandez-Jalvo Y, Diez J, Caceres I and Rossell J (1999) Human cannibalism in the early Pleistocene of Europe (Gran Dolina, Sierra de Atapuerca, Burgos, Spain). Journal of Human Evolution 37: 591-622.

Gordon-Grube (1988) Anthropophagy in Post-Renaissaince Europe: The tradition of medicinal cannibalism. American Anthropologist 90(2): 405-409.

Jones S, Walsh-Haney H, Quinn R. 2012. Kana Tamata or Feasts of Men: An Interdisciplinary Approach for Identifying Cannibalism in Prehistoric Fiji. International Journal of Osteoarchaeology 25(2): 127-145.

McGowan A (1994) Eating people: accusations of cannibalism against Christians in the second century. Journal of Early Christian Studies 2(3): 413-442.

Potter J & Chuipka J (2010) Perimortem mutilation of human remains in an early village in the American Southwest: a case for ethnic violence. Journal of Anthropological Archaeology 29(4): 507-523.

Sagan E (1974) Cannibalism – human aggression and cultural form. New York: Harper and Row.

Sahlins M (2003) Artificially maintained controversies: global warming and Fijian cannibalism. Anthropology Today 19(3):3-5.

Saladie P, Huguet R, Rodriguez-Hidalgo A, Caceres I, Esteban-Nadal M, Arsuaga JL, Bermudez de Castro JM, Carbonell E (2012) Intergroup cannibalism in the European Early Pleistocene: The range expansion and imbalance of power hypotheses. Journal of Human Evolution 63(5): 682-695.

Taylor T (2002) The buried soul: how humans invented death. London: Fourth Estate.

Turner E (2012) Communitas: The Anthropology of Collective Joy. New York: Palgrave Macmillan.

Turner VW (1969) The ritual process: structure and anti-structure. Chicago: Aldine Publishing Company.

Vilaca A (2000) Relations between funerary cannibalism and warfare cannibalism: The question predation. Ethnos 65(1): 83-106.

Villa P, Bouville C, Courtin J, Helmer D, Mahieu E, Shipman P, Belluomini G and Branca M (1986) Cannibalism in the Neolithic. Science 233: 431-436.

Wall SM, Musgrave JH and Warren PM (1986) Human bones from a late Minoan 1B house at Knossos. Annual British School of Archaeology at Athens 81: 333-388.

White TD (1992) Prehistoric cannibalism at Mancos 5MTUMR-2346. Princeton: Princeton University Press.

Wyman J (1874) Report of the curator. Seventh Annual Report of the Trustees of the Peabody Museum of American Archaeology and Ethnology. Cambridge: Salem Press, 7-37.