Humanistinen arkeologia Sipilä Kalle

Mitä uutta ja pysyvää post-prosessuaalinen arkeologia toi arkeologiaan?

Kalle Sipilä

»Ποταμοῖς τοῖς αὐτοῖς ἐμβαίνομέν τε καὶ οὐκ ἐμβαίνομεν, εἶμέν τε καὶ οὐκ εἶμεν.« – Herakleitos

Samaan virtaan astumme emmekä astu, me emmekä me”. Näin kuuluu Pentti Saarikosken suomennos antiikin Kreikassa 5. ja 4. vuosisadoilla eaa. vaikuttaneen filosofi Herakleitoksen maailmankuulusta aforismista (Saarikoski 1971). Useissa vaihtoehtoisissa yhteyksissä – esimerkiksi toimittaja Matti Virtasen Twitter-postauksessa 1.11.2018 samaisen aforismin sanat esiintyvät muodossa: ”Me sekä astumme että emme astu samoihin jokiin, olemme ja emme ole” (Virtanen 2018).

Esisokraattiseen filosofiaan erikoistuneen tutkija Katherine Osbornen mukaan Herakleitoksen ymmärtämisestä tekee hankalaa ensinnäkin se, että Herakleitoksen kirjallisesta tuotannosta (Herakleitoksen kerrotaan kirjoittaneen kirjan!) on näihin päiviin asti säilynyt vain lyhyitä tekstifragmentteja, jotka esiintyvät poikkeuksetta irrallisina alkuperäisistä asiayhteyksistään (Osborne 2003). Toiseksi, Osborne jatkaa: ”… koska Herakleitosta myöhemmin lainanneet ovat saanet häneltä paljon vaikutteita, tehneet hänen ajattelustaan omia tulkintojaan ja valinneet hänen lauselmiaan tarpeidensa mukaan, on vaikea erottaa Herakleitoksen omaa ajattelua myöhemmistä tulkinnoista”.

Nyt, totuuden jälkeisenä aikana, Herakleitoksen sisäinen maailma näyttäytyy auttamattomasti pirstaloituneena lähdeaineistona, jota on tarkasteltava hieman samaan tapaan kuin mosaiikkia raunioituneen temppelin seinässä. Toisin sanoen; varmuutta siitä, mitä todella katsotaan ei synny. Jotakin kuitenkin useimmiten näkyy. Kun tässä yhteydessä sovelletaan englantilaisen tieteenfilosofi Norwood Russell Hansonin (s.1924–k.1967) nimiin yhdistettyä ajatusta ”havainnon teoriapitoisuudesta”, huomataan pian, että ehdoton varmuus tarkastellun kohteen luonteesta on olotila, jonka saavuttaminen olisi joka tapauksessa tulkitsijalle mahdottomuus (Raatikainen 2013).

Rorschachin musteläiskätestin neljäs taulu. Vastuu tulkinnasta lankeaa tarkkailijalle. Kuva: Wikimedia Commons.

Elettäessä 1970-lukua, ajatusta objektiivisesta tiedosta päätyi vieroksumaan myös arkeologian marginaalista esiinnoussut post-prosessuaalinen liike. Post-prosessualistien mielestä luonnontieteiden parista lainatut positivistiset metodit eivät kyenneet riittävällä tarkkuudella läpäisemään inhimillisen kulttuurin mielikuvituksellisesti versoavaa, sosiaalisesti ja poliittisesti latautunutta luonnetta. Tieteellinen teoria kaipasi uutta päivitysversiota.

Post-prosessualistinen liike halusi ravistella ja ennen kaikkea uudistaa arkeologista ajattelua. Liikkeen alleviivaama, postmodernismille ominainen ajatus totuuden tai todellisuuden subjektiivisesta, tavoittamattomasta ja alati muuttuvasta luonteesta ei kuitenkaan ollut kaikille uusi. Jatkuvaan muutokseen ja katoavaisuuteen liittyvien havaintojen ja tällaisiin havaintoihin kytkeytyvien päätelmien tekemisen voidaan väittää kuuluvan – ainakin kriittisen realismin valossa – ihmislajia yliajallisesti ja -paikallisesti yhdistävien primaaristen toimintojen joukkoon.

Buddhalaisen filosofian mukaan kärsimys syntyy, kun jatkuvassa muutoksen tilassa olevia ilmiöitä yritetään kestämättömästi lähestyä pysyvinä. Hindulaisuudessa yksilön koetaan sisällyttävän itseensä moninaisia sekä muutoksen että pysyvyyden tiloihin liittyviä aspekteja. Koska elämä sinänsä käsitetään dynaamiseksi tapahtumaympäristöksi, yksilön henkilökohtaisen vapautumisen ehdoksi kehkeytyy tätä kautta irrottautuminen häntä kahlitsevista pysyvyyden määreistä (Jayaram 2020). Verrattain samantyyppiset aineellisen – ja useimmiten myös aineettoman – olemassaolon muuntautuvaa luonnetta koskevat perusolettamukset liittyvät elimellisesti myös esimerkiksi taolaisuuteen, jainalaisuuteen sekä moninaisiin animistisiin maailmankatsomuksiin. Yhdysvaltalaisen Pew Research Centerin arvioiden mukaan maailmassa vuonna 2020 edellä mainittujen uskomusjärjestelmien vaikutuspiirissä elää ainakin kaksi miljardia ihmistä. Näille ihmisille olemismaailman ajallis-spatiaalinen tavoittamattomuus merkitsee tälläkin hetkellä – metafyysisen hölynpölyn sijasta – taattua peruskauraa.

Filosofi syventyneenä miettisiin Rembrandtin “The Philosopher in Meditation” maalauksessa vuodelta 1632. Kuva: Wikimedia Commons.

Herakleitoksen kerrotaan opettaneen vastakohtien dialektiikkaa. Tämän opin mukaisesti vastakkaiset polariteetit, jotka näyttävät näennäisesti erillisiltä, ovatkin tosiasiassa yhtä. Näin siis esimerkiksi vanha onkin samalla uutta ja uusi vanhaa. Länsimaisen ajattelun historiassa metafyysinen havainto olosuhteiden jatkuvasta muutoksesta on toistuvasti painunut unholaan ainoastaan tullakseen löydetyksi uudelleen esimerkiksi skeptisen filosofian tai kristillisen mystisismin viitekehyksessä. Teollistumisen jälkeinen sekulaari filosofia liittyi tähän jaksottaiseen unohtamisen ja löytämisen vuoropuheluun viimeistään 1870-luvulla, kun Friedrich Nietzsche Tragedian synnyn jälkimainingeissa luonnosteli ihmiseksi tulemisen filosofiaansa Herakleitoksen fragmentaarisen jäämistön pohjalle (Cox 1999). Postmodernismin zeitgeist, jonka mukaisesti minkäänlaista varmuutta, lineaarisuutta tai vakaata referenssipistettä ei ole maailmasta löydettävissä, onkin siis pohjimmiltaan muinaista tietoa eli arkeologiaa.

William Gillette Sherlock Holmesina (oik) ja Bruce Mcrae tohtori John Watsonina (vas). Näytelmä vuodelta 1900.

Post-prosessuaalisen ajattelun jäljillä

»There is no such thing as a ‘postprocessual archaeologist’. Whenever I see the phrase ‘the postprocessualists’ used in the archaeological literature I expect some out-of-date and usually hostile over-generalization of theoretical attitudes to follow, and I am rarely disappointed.« – Matthew Johnson, Archeological Theory: An Introduction.

Se yksiselitteisiä määrittely-yrityksiä kaihtava liike, joka lopulta nimettiin post-prosessuaaliseksi arkeologiaksi vuonna 1985, aikapäiviä liikkeen alkutaipaleen jälkeen, kokosi saman kategorisen sateenvarjon alle useampia niin kutsuttuja tulkitsevia arkeologioita edustavia ryhmittymiä. Siinä, missä nämä post-prosessuaaliseen liikkeeseen assimiloituneet ryhmät olivat yhtä mieltä joistakin tieteelliseen tutkimukseen liittyvistä kysymyksistä, toisinaan liikkeen sisällä ajattelumallit saattoivat olla myös keskenään ristiriidassa. Aatteellinen hajanaisuus oli ylpeyden aihe liikkeelle, joka perusti argumentaationsa muun muassa relativismin ja subjektiivisuuden varaan.

Vaikka post-prosessuaaliselle liikkeelle ”objektiivinen tieto” ja ”lopullinen tulkinta” edustivat tuulen tavoittelua, liikkeen eetosta on kaikesta huolimatta pyritty kategorisoimaan tarmokkaasti ainakin arkeologisen tiedekirjallisuuden puitteissa. Arkeologi Matthew Johnson (s.1962–) on teoksessan Archeological Theory: An Introduction, havainnollistanut post-prosessuaalisen arkeologian keskeisimpiä teoreettisia premissejä kahdeksanosaisen listan avulla (Johnson 1999). Kyseinen lista typistetyssä ja vapaasti suomennetussa asussaan esiintyy tässä seuraavaksi.

  1. (Positivistinen käsitys tieteestä on hylättävä. Tutkimustieto ja teoria eivät ole erillisiä lokeroitansa. Tutkimustieto on aina teoriapitoista. Olemassaolevat metodit, joiden avulla tieteellisiä teorioita testataan eivät tuota riittävän tyydyttäviä tuloksia.
  2. Tulkintaprosessi on aina luonteeltaan hermeneuttinen. Hermeneutiikka on merkityssisältöjen tutkimusta. Tekemällä tulkintoja arkeologit asemoivat merkityksiä esineisiin ja asioihin. On hyvin tavanomaista, että asemoitujen merkitysten uskotaan olevan yhdenmukaisia niiden merkitysten kanssa, joita muinaisten kulttuurien ihmiset yhdistivät samaisiin kohteisiin. Tällainen uskomus ei pidä vettä.
  3. Materiaalisen painotuksensa johdosta prosessuaalinen arkeologia on päättänyt hylätä kulttuurihistoriallisen arkeologian käytäntöjä idealistisina. Se, missä määrin jokin tulkinta asemoi kohteeseen materiaalisia ja missä määrin ideaalisia aspekteja, riippuu kuitenkin aina tulkitsijasta. Materiaalinen ja ideaalinen todellisuus eivät edusta vastakkaisia premissejä.
  4. Menneisyydessä esiintyneitä ajattelutapoja ja arvomaailmoja tulee tutkia. Muodostaessaan käsityksiä historiasta arkeologit, enemmän tai vähemmän tietoisesti, hyödyntävät työssään empaattista ajattelua. Tämä seikka tulee tiedostaa ja huomioida tutkimustyössä entistä paremmin.
  5. Yksilö on aktiivinen toimija. Yksilöt ovat agentteja, joiden toimintaa ohjaavat ympäristötekijöiden ohella henkilökohtaiset strategiat. Vanha arkeologia on uhrannut yksilön teorian nimissä. Vanhan arkeologian ihmiskuvan mukaisesti ihminen on pelinappula, joka toimii erilaisten lakien alaisuudessa osana systeemejä ja syvärakenteita. Menneisyyden ihmisiä on siis pidetty sokeasti sosiaalisia sääntöjä seuraavina passiivisina toimijoina.
  6. Materiaalinen kulttuuri on kuin teksti.
    • Teksti merkitsee eri asioita eri ihmisille. Tekstiä voidaan lukea erilaisilla tavoilla.
    • Tekstin merkityksiä voidaan aktiivisesti manipuloida. Merkityksiä manipuloidaan materiaalisen kulttuurin kohdalla esimerkiksi vaatetuksen kautta; tapaamisen virallisuusaste määrittää pukeutumisen laadun.
    • Merkitysten manipulointi tapahtuu usein implisiittisesti. Lukija ei useimmiten tietoisesti keskity kielioppisääntöihin lukiessaan tekstejä. Materiaalista kulttuuria koskevat säännöt ovat samalla tavalla piiloutuneet todellisuuden rakenteisiin.
    • Koska materiaalista kulttuuria koskevat merkitykset ovat monitahoisia ja rakenteisiin kätkeytyviä, perimmäisen totuuden paljastaminen on käytännössä mahdottomuus.
    • Tekstin merkityssisällöt ovat kirjoittajiensa kontrollin ulottumattomissa. Tekstiä ei ikinä voida palauttaa tekstin “alkuperäismerkitykseen”.
  7. Ilmiöiden kontekstuaalisuus on otettava huomioon. Esimerkiksi tiettyyn esinetyyppiin liittyy lukematon määrä erilaisia konteksteja. Esineen merkityssisältö on suhteessa kontekstien moninaisuuteen.
  8. Menneisyyden tulkinta on poliittinen ele. Merkityssisällöt ja tulkinnat ovat aina poliittisesti latautuneita. Tieteelliset faktat eivät koskaan voi olla objektiivisia totuuksia.

Nopean silmäilyn jälkeen Johnsonin lista ei vaikuta sisältävän viitteitä kiihkomieliseen radikalismiin. Radikalismi piirtyy esiin vasta, kun ymmärretään paremmin minkälaisia normatiivisia rakenteita ja käytäntöjä vastaan post-prosessuaalisen arkeologian edustama ajattelu tieteen kontekstissa asettui.

What’s my line? CBS:n tv-visailun raati vuonna 1952. Kuva: Wikimedia Commons.

Epistemologinen konflikti

»War therefore is an act of violence intended to compel our opponent to fulfill our will.« – Carl Philipp Gottlieb von Clausewitz, On War.

Aatehistoriallisesta näkökulmasta erilaisten koulukuntien välienselvittelyt ovat usein kytkeytyneet epistemologisiin kysymyksiin ja tällaisista kysymyksistä polveutuviin antagonistisiin tulkintoihin. Yhteiskuntafilosofi Jürgen Habermasin (s.1929–) tieteelle lahjoittamaa käsitteistöä hyödyntäen; erään koulukunnan edustaessa teknistä (hallintaan pyrkivää) tiedonintressiä, toinen – enemmän tai vähemmän reaktiivisesti – perustaa ideologisen projektinsa emansipatoriseen (kriittiseen, vapautumiseen pyrkivän) tiedonintressiin. (Raatikainen 2013)

Post-prosessualismi oli ennen kaikkea emansipatorinen liike, jonka katsotaan muodostuneen kriittisenä reaktiona prosessuaalisen arkeologian positivistista – siis teknistä tiedonintressiä edustavaa – missiota kohtaan. Haluttaessa ymmärtää post-prosessuaalista liikettä aikansa tuotteena on palattava hetkeksi niihin olosuhteisiin, jotka hallitsivat arkeologista kenttää englantia puhuvassa maailmassa 1960- ja 1970-luvuilla.

Arkeologia 1960-luvulla

Arkeologiassa elettiin 1960-luvulla teknisten innovaatioiden aikaa. Muun muassa arkeologisten löytöjen ajoittaminen helpottui kolmen uuden ajoitusmenetelmän kehittämisen myötä. Nämä ajoitusmenetelmät olivat Thellierin ja Thellierin arkeomagneettinen ajoitustekniikka vuonna 1959, Groglerin, Houtemanin ja Staufferin termoluminesenssiin perustuva ajoitus vuonna 1960, sekä Everndenin ja Curtisin esittelemä kalium-argon-ajoitus vuonna 1965. (Lamoureux 2020)

Tietoteknisen kehityksen myötä myös tietokoneen avustuksella suoritettavasta arkeologisesta työstä tuli vähitellen todellisuutta. Tietokoneen avustuksella oli mahdollista haravoida valtavia määriä dataa ja suorittaa kompleksisia laskutoimituksia. Statistisia ja spatiaalisia seikkoja voitiin tarkastella ennenkokemattoman korkeassa resoluutiossa. Vuonna 1964 NASA laukaisi NIMBUS 1 -nimisen satelliitin avaruuteen. Seurauksena arkeologit saattoivat hyödyntää työssään vähitellen myös infrapunakuvia sekä muuta satelliittien avustuksella kerättyä informaatiota.

Uusien teknologisten innovaatioiden vaikutus vahvisti entisestään arkeologien uskoa tieteelliseen metodiin. Radiohiilimittausten data kyseenalaisti tehokkaasti vanhoja tulkintatapoja ja teoreettisia malleja. Kävi selväksi, että kulttuurisen muutoksen kaltaista kompleksista ilmiötä ei voitu selittää yksin muuttoliikkeiden ja kulttuurisen diffuusion avulla.

1960- ja 1970-lukujen arkeologista kenttää hallitsi prosessuaalinen arkeologia. Prosessuaalista arkeologiaa edeltänyt kulttuurihistoriallinen arkeologia edusti vanhempaa, jo 1800-luvulla alkunsa saanutta traditiota. Vaikka 1960-luvun ilmapiiri tarkoitti kulttuurihistoriallisen arkeologian asteittaista siirtymistä taka-alalle (Ks. aiheesta myös Aikamatkalla – Högne Jungnerin haastattelu), ilmiön jälkeensä jättämät vaikutteet ulottuvat nykypäivään asti. Arkeologisen kentän kahtiajako kulttuurihistoriallisen ja prosessuaalisen arkeologian segmentteihin on – takapajuisuudestaan huolimatta – edelleen verrattain yleinen konventio.

Tohtori Syd Leach työskentelee CSIRO:n Parkvillen laboratoriossa Australiassa 1960-luvulla.
Kuva:Wikimedia Commons.

Kulttuurihistoriallinen arkeologia

Vielä 1800-luvun puolivälissä, ennen kulttuurihistoriallisen arkeologian syntyä, arkeologisessa ajattelussa esiintyi tyypillisesti evolutiivisia näkemyksiä. Antropologit olivat kehittäneet kulttuurievoluution periaatteita mukailevan mallin, jonka avulla arkeologisia löydöksiä voitiin suhteuttaa kolmijakoiseen, kivi- pronssi- ja rautakaudet kattavaan järjestelmään. Kulttuurinen muutos katsottiin yleisesti unilineaariseksi prosessiksi. Tämä tarkoitti sitä, että mikäli kehitystä kulttuurin saralla tapahtui, kehitysprosessi eteni kaikkien kulttuurien kohdalla samalla tavalla. Kaikkein primitiivisimmästä kulttuurillisestä konfiguraatiosta edettiin erinäisten kehitysvaiheiden kautta kohti kulttuurievoluution huippua, yleensä kuitenkin – kuten arvata saattaa – eurooppalaisille sivistysvaltioille ominaista kulttuuria. (Chacon 2020)

Arkeologisen tutkimuksen kehittyessä ja yleistyessä myös arkeologisen aineiston volyymi kasvoi ja monipuolistui. Aikaisempaa kompleksisempi aineisto edellytti entistä kompleksisempia selityksiä. 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä usko unilineaariseen kulttuurievoluutioon alkoi vähitellen horjua. Arkeologia sai enenevissä määrin vaikutteita historiantutkimuksesta. Eurooppalaiset arkeologit alkoivat etsiä arkeologisesta aineistosta muuttoliikkeisiin ja kulttuuriseen diffuusioon viittaavia merkkejä, joiden avulla kulttuurista muutosta toivottiin voitavan uskottavammin selittää.

Aikalaisantropologiassa kulttuuri määriteltiin maantieteellisesti eriytyneeksi itsenäiseksi kokonaisuudeksi. Kullekin ihmisryhmälle ominaisista käyttäytymismalleista seurasi ajan kanssa joukko kulttuurisia erityispiirteitä. Nämä erityispiirteet tulivat näkyviksi materiaaliseen kulttuuriin kohdistuvan vertailevan analyysin kautta, eli, hieman kärjistäen; ruukunsirpaleita vertailtaessa. Arkeologeille kulttuurihistoriallinen arkeologia tarkoitti ennen kaikkea fysikaalisten objektien luokittelemista ja typologioita.

Oscar Monteliuksen (s.1943-k.1921) 1800-luvulla laatima pronssikauden typologia oli ensimmäisiä arkeologisia luokitteluja. Kuva: Museovirasto/Historian kuvakokoelma (Finna.fi).

Teollisen kehityksen seurauksena eurooppalaisten yhteiskuntien sisälle oli muodostunut luokkarakenteita. Luokkien välisen aseellisen konfliktin mahdollisuutta pidettiin todellisena huolenaiheena. Valtaapitävien tahojen poliittisiin intresseihin kuului kansallisen identiteetin vahvistaminen hinnalla millä hyvänsä. Mennyt aika ja tiedemaailma paljastuivat käytännöllisiksi työkaluiksi, joiden avulla saatettiin todistaa yhden kansakunnan ylivertaisuus suhteessa muihin. Myös kulttuurihistoriallisen arkeologian käytännöt heijastelivat aikalaisajattelulle ominaisia nationalistisia ja rasistisia piirteitä. Historiallisia yhteiskuntia koskevia luokitteluja ja kronologioita laadittiin pitkälti etnisin perustein. Tällä tavoin arkeologia vahvisti ja uusinsi kansallisuuksia sekä erilaisia etnisiä ryhmiä koskevia eriarvoistavia ennakkokäsityksiä.

Kulttuurihistoriallisen arkeologian hegemonia jatkui aina 1960-luvulle asti, kunnes kentän otti vähitellen haltuun prosessuaalinen arkeologia. Kulttuurihistoriallista arkeologiaa voidaan kritisoida ainakin siitä, että se ei suhtautunut kulttuureihin dynaamisina, vaan staattisina yksikköinä. Kulttuurihistoriallisen arkeologian metodit eivät myöskään olleet sovellettavissa paleoliittista kautta koskevissa tutkimuksissa. Kehittäessään vertailevia kronologioita, typologioita ja esineistöä koskevia analyysimenetelmiä kulttuurihistoriallinen arkeologia onnistui kuitenkin luomaan metodologisen kehyksen, jota arkeologisessa tutkimuksessa hyödynnetään tänäkin päivänä.

On huomionarvoista, että varhaisten arkeologien joukossa oli useampia numismaatikoita ja biologeja. Tieteen alkuhämäristä 1800-luvun alussa, aina Toisen maailmansodan jälkipyykkiin asti, konservatiivisuus, pedanttisuus ja porvarilliset arvot olivat kovaa valuuttaa eurooppalaisessa ja yhdysvaltalaisessa arkeologiassa.

Arkeologiset kaivaukset Urin kuninkaallisella hautausmaalla Irakissa vuonna 1900. Kuva: Flickr Commons.

Prosessualismi

Yhdysvaltalainen Lewis Binford (s. 1931–k. 2011) innoitti 1960-luvulla uutta arkeologista suuntausta, prosessuaalista arkeologiaa, joka opittiin tuntemaan myös uuden arkeologian nimellä. Colin Renfrewn mukaan Binford oli tyytymätön kulttuurihistorialliseen arkeologiaan. Binford koki kulttuurihistoriallisen arkeologian – esineiden järjestelyyn ja luokitteluun fiksautuneena – edustavan postimerkkeilylle ominaista mentaliteettia (Renfrew 1987). Binfordille arkeologia – historiantutkimukseen vertautuvan tieteen sijasta – oli ennen kaikkea antropologiaa. Binfordin mielestä arkeologian tehtävänä oli yksinkertainen; arkeologian tuli löytää ja selittää kaikkien inhimillisten kulttuurien keskuudessa kaikkina aikoina esiintyneet yhdenmukaisuudet ja eroavaisuudet.

Prosessualismin ideologisessa ytimessä oli teoria kulttuurievoluutiosta ja vankkumaton usko tieteelliseen metodiin. Kulttuurinen muutos rakentui prosessualistien tulkintojen mukaan ympäristötekijöiden säätelemistä evolutiivisista prosesseista. Siis prosesseista, jotka olivat luonteeltaan ennustettavissa.

Systeemiteorian ja behaviorismin mukaisesti kaikenlaisten olioiden käyttäytyminen oli systemaattista. Systeemien ja systeemeille alisteisten alasysteemien toimintaa säätelivät laskennalliset lainalaisuudet. Niinpä myös ihmisen kulttuurillisesti orientoituneen toiminnan selittäminen tuli mahdolliseksi, kun ihminen asetettiin osaksi systeemiä. Materiaalinen kulttuuri suhteutettiin ensin ihmisen käyttäytymiseen systeemin sisällä. Syntynyt skeema suhteutettiin edelleen tutkimuskohteena olevan kulttuurisen systeemin pohjarakenteeseen. Tuloksena saatiin aikaiseksi kulttuurista muutosta koskevia selityksiä, joiden kaltainen eleganssi ja dynaamisuus olivat kulttuurihistoriallisen arkeologian metodeilta tavoittamattomissa.

Prosessuaalisen arkeologian kirjanpidossa systeemit olivat luonteeltaan suljettuja. Jokaista yhteiskunnallista osa-aluetta oli tutkittava omana alasysteeminään. Tutkimuskohteiksi valikoitui useimmiten kaupankäynnin ja elinkeinon kaltaisia ilmiötä, koska tällaiset ilmiöt pitivät sisällään huomattavissa määrin mallinnettavia ja mitattavissa olevia elementtejä. Seurauksena inhimillisen kulttuurin kognitiiviset osa-alueet jäivät vähemmälle huomiolle. Kulttuurienvälisellä vuorovaikutuksella tai yksilöiden intentionaalisella toiminnalla ei koettu olevan menneisyyden selittämisen kannalta merkittävää arvoa.

Prosessuaalisen arkeologian myötä muun muassa stratigrafinen analyysi ja arkeologisen kenttätyön käytännöt kehittyivät. Matemaattisia ja tilastollisia analyysimenetelmiä hyödynnettiin aikaisempaa tehokkaammin. Viimeistään 1970-luvulla tuli kuitenkin selväksi, että prosessualismi ei – lupauksistaan huolimatta – kyennyt löytämään menneisyyden jäänteiden joukosta ihmisen kulttuurista toimintaa sääteleviä yleisluontoisia lakeja. Kulttuuri oli rakenteeltaan sittenkin liian kompleksinen ilmiö, jotta sitä olisi voitu mallintaa suljetun systeemin kaltaisen mallin avulla.

Ritari pelaa shakkia kuoleman kanssa Ingmar Bergmanin elokuvassa Seitsemäs sinetti. Teorian ja ihmisen välinen konflikti on yksi kirjallisen kulttuurin yleisimmistä kiistakapuloista. Kuva: Wikimedia Commons.

Ajatussuuntauksia post-prosessualismin takana

Haluttaessa ymmärtää paremmin sitä, mitä uutta post-prosessuaalinen arkeologia arkeologian kontekstiin oikein toi, on syytä tarkastella eritoten sellaisia post-prosessuaalista liikettä innoittaneita ajatusrakennelmia, jotka juontavat juurensa arkeologian laitoksen ulkopuolelle.

Arkeologina, antropologina ja etnohistorioitsijana tunnettu Bruce Trigger (s.1937–k.2006) kartoitti post-prosessuaalisen liikkeen ideologista taustaa teoksessaan A History of Archeological Thought. Kyseinen teos on myös tämän tekstin keskeisin lähdeaineisto. Triggerin mukaan post-prosessuaalinen ajattelu oli velkaa useammalle liikettä edeltäneelle älylliselle suuntaukselle. Trigger poimii näiden suuntausten joukosta kolme päävaikutetta: 1960-luvulla Ranskassa harjoitetun marxilaisvaikutteisen sosiaaliantropologian, postmodernismin sekä Yhdysvalloissa kehittyneen, niin kutsutun uuden kulttuuriantropologian. Ainakin ranskalaisen sosiaaliantropologian ja postmodernismin tapauksissa kaikenlaisten auktoriteettien kiihkomielinen kritisointi kuului paradigmaan. (Trigger 2006)

Ranskalainen sosiaaliantropologia

Maurice Godelierin (s. 1934–) ja Emmannuel Terrayn (s. 1935–) kaltaisten tieteilijöiden edustama 1960-luvun ranskalainen sosiaaliantropologia, johon Trigger teoksessaan viittaa, pyrki sulauttamaan yhteen uusmarxilaista ajattelua ja strukturalismia. Siinä, missä marxilainen ajattelu on luonteeltaan historiallista, strukturalismin perinteeseen vastaava historiallisuus ei kuulunut. Ilmeisistä eroavaisuuksistaan huolimatta erilaisten tulkintakehysten oletettiin tukevan toisiaan sitten, kun tosi olisi kyseessä.

Ranskalaiset antropologit löysivät hengenheimolaisia Jürgen Habermasin ja Herbert Marcusen (s.1898–k.1979) kaltaisten, Frankfurtin koulukuntaa edustaneiden teoreetikkojen yhteiskuntakriittisistä teksteistä. Näissä teksteissä painotettiin herkeämättä uskomusten merkitystä inhimillisen käyttäytymisen taustalla. Yksittäisiä sosiaalisia ilmiöitä oli syytä tarkastella holistisesti suhteessa siihen yhteiskuntarakenteeseen, jonka puitteissa ilmiöt esiintyivät. Myös menneisyyttä koskevien tulkintojen tekeminen oli nähtävä sosiaalisena aktina, aktina, joka oli alisteinen sosiaaliseen todellisuuteen kätkeytyville näkymättömille vaikutusmekanismeille. Tätä kautta ajatus varmasta tiedosta osoittautui yhdeksi tiedeyhteisön vaalimista lohdullisista fiktioista.

Vihaisia miehiä Sidney Lumetin ohjaamassa elokuvassa 12 Angry Men (suom. Valamiehistön ratkaisu) vuodelta 1957. Henry Fonda kuvan keskellä. Kuva: Wikimedia Commons.

Post-prosessualisteja innoittanut antropologia oli kompleksisesta ja konfliktiherkästä luonteestaan huolimatta ihmiskeskeistä. Inhimillisen tietoisuuden roolia historiassa haluttiin painottaa. Törmäyskurssille ajautuneiden intressien kautta syntyvät sosiaaliset konfliktit nähtiin yhtenä tärkeimmistä yhteiskunnallisen muutoksen taustalla toimivista tekijöistä. Eriarvoisuuden takana nähtiin olevan sukupuolittuneita ja ikäsidonnaisia muuttujia. Kaikkea inhimillistä toimintaa – tiede mukaanluettuna – näytti kyllästävän rakenteisiin piiloutunut voimapolitiikka ja ideologinen häly. Yhteiskunnissa, jotka eivät olleet jakautuneet luokkiin, sosiaalisen konfliktin nähtiin syntyvän erilaisten säätelyprosessien kautta. Nämä prosessit koskettivat esimerkiksi ravintoa, työvoimaa, yksilöön tai perheeseen liittyviä statuskysymyksiä, tiedonhallintaa sekä rituaalikäytäntöihin liittyviä oikeuksia.

Käsitteiden merkityssisältöjä, symbolisia merkityksiä tai sosiaalisia ilmiöitä ei haluttu selittää ulkoisten vaikuttimien kautta. Todellisuuden katsottin rakentuvan sosiaalisen vuorovaikutuksen ja yksilöiden intentionaalisen toiminnan tuotteena. Neoevolutionismi, perinteinen strukturalismi, kulttuurinen materialismi ja kulttuuriekologia hylättiin, koska näiden suuntausten parissa esiintyvien käytänteiden joukkoon kuului kulttuurihistorian ja reaalitodellisuuden pakottaminen staattiseen kehykseen. Tällaisen kehystyksen seurauksena ihmisiin suhtauduttiin passiivisina objekteina, joiden toimintaa ohjasi joukko ulkoisia voimia.

’Planking in Supermarket’, Theerin (Wikimedia commons).

Postmodernismi

Triggerin mukaan postmodernismin vaikutteet löysivät tiensä osaksi post-prosessuaalisen liikkeen ajattelua muun muassa vertailevan kirjallisuustieteen ja kulttuurientutkimuksen kautta. Tällä tavalla linjattuna postmodernismi liittyi ennen kaikkea tiedon subjektiiviseen luonteeseen, relativismiin ja idealismiin. Ideologisten liikkeiden tulkittiin pohjimmiltaan ajavan – ehkäpä ainoastaan postmodernismia itseään lukuun ottamatta – näiden liikkeiden riveihin pesiytyneiden intressiryhmien etua. Monille postmodernisteille kulttuurievoluutio – siinä mielessä, että edistystä yleensä katsottiin tapahtuvan – oli tyyppiesimerkki sellaisesta moraalisesti korruptoituneesta käsitteestä, joka aikanaan oli valjastettu oikeuttamaan kolonialismia ja vähemmistöihin kohdistuvaa laajamittaista riistoa. Valistuksen ajan esittelemä rationalismi nähtiin niin ikään salaliittona, jonka avulla pahaa-aavistamaton maailma oli haluttu alistaa poliittisen kontrollin alaisuuteen. Kulttuurisen muutoksen selitettiin todellisuudessa tapahtuvan satunnaisten, idiosynkraattisten ja systemaattisia teorioita kaihtavien muuttujien välityksellä.

Inhimillisen todellisuuden luonteesta ei, postmodernistien mukaan, ollut olemassa objektiivista versiota. Totuudesta sen sijaan oli olemassa lukematon määrä erilaisia subjektiivisia versioita. Kaikki riippui yksinkertaisesti siitä, kenen tai keiden näkökulmasta maailmaa tarkasteltiin. Yksilöiden kokemusmaailmat pitivät sisällään toisistaan poikkeavia elementtejä. Siispä myös havaintokokemuksen oli oltava aina yksilöllinen ja ainutlaatuinen tapahtuma. Jokaisen viestin purkaminen sisälsi myös viestin uudelleenkoodauksen. Postmodernistit kokivat, että juuri tämä purkamisista ja uudelleenkoodauksista syntyvä kierre vauhditti satunnaisesti polveilevaa kulttuurista muutosta.

Radikaali postmodernismi pyrki horjuttamaan konservatiivisten ja etuoikeutettujen tahojen monopolia yhteiskunnallisen tiedon tuotannossa. Etuoikeutettujen tahojen kaksinaismoralismi ja häpeilemätön manipulatiivisuus haluttiin tuoda päivänvaloon. Samalla kaikenlaisten hiljennettyjen vähemmistöjen edustajia rohkaistiin tuomaan äänensä kuuluville.

Mikä sitten on uutta ja mikä vielä uuttakin uudempaa? Triggerin tekstistä käy ilmi, että post-prosessuaalinen arkeologia ammensi vaikutteita postmodernismin ohella myös useampien modernististen aatteiden joukosta. Eronteko modernismin ja postmodernismin kaltaisten käsitteiden välillä on kuitenkin vaikeaa. Ensinnäkin, esiintyessään eri viitekehyksissä käsitteet tarkoittavat eri asioita. Useissa tapauksissa käsitteet sisältävät päällekkäisiä merkityksiä. Toiseksi, Triggerin mukaan, monien postmodernististen ideoiden alkuperä oli marxilaisuudessa. Vallitsevien käsitysten mukaan marxilaisuuden nähdään lukeutuvan – kuten kriittisen teorian ja strukturalisminkin – modernististen aatteiden joukkoon. Tätä taustaa vasten post-prosessuaalisen ajattelun ei voida katsoa kytkeytyvän suoraan postmodernismiin. Ennemminkin – Trigger runoilee – post-prosessuaalinen arkeologia antoi marxilaisuudelle ja strukturalismille postmodernin pintakiillon.

Uusi kulttuuriantropologia

Triggerin listalla uusi kulttuuriantropologia oli poliittisessa mielessä konservatiivisin vaikute post-prosessuaalisen ajattelun taustalla. Uuden kulttuuriantropologian edustajat katsoivat aikaisemman kulttuuriseen evoluutioon suuntautuneen tutkimustyön sisältäneen etnosentrisiä sekä älyllisesti ja moraalisesti kestämättömiä piirteitä. Vallalla olleiden käytäntöjen vastaisesti uuden kulttuuriantropologian edustajat kieltäytyivät etsimästä kulttuurien välisiä yhdenmukaisuuksia. Post-koloniaalisessa ja monikulttuurisessa todellisuudessa kulttuureihin oli suhtauduttava ainutlaatuisina ja yksilöllisinä kokonaisuuksina. Antropologisen tutkimustyön kehyksessä tämä tarkoitti ennen kaikkea kulttuurisen diversiteetin ilmentymien ja kulttuuristen erityispiirteiden dokumentointia. Uusi kulttuuriantropologia pyrki esittäytymään poliittisesti neutraalina liikkeenä. Liikkeen kannattajien keskuudessa poliittisesti latautuneet postmodernit ideat nauttivat kaikesta huolimatta suurta suosiota. Uusi kulttuuriantropologia vaikutti post-prosessuaalisen arkeologian kehitykseen huomattavalla tavalla etenkin Yhdysvalloissa.

Graffitimaalaus englantilaisessa tiiliseinässä. Kuka valvoo valvojaa? (Quis qustodiet ipsos custodes?) on roomalaisen satiirikko Juvenaliksen nimiin yhdistetty lentävä lause, joka jatkaa elämäänsä populaarikulttuurin kuvastossa. Kuva: David Masters (Creative Commons).

Post-prosessuaalisen arkeologian ruumiinavaus Bruce Triggerin mukaan

Post-prosessuaalinen arkeologia kehittyi rinta rinnan Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Toiminta Britanniassa oli poliittisesti orientoitunutta. Liike uskoi inhimillisen toimijuuden transformatiiviseen voimaan. Prosessuaalisen arkeologian edustajat olivat tutkimuksissaan keskittyneet inhimillisen kulttuurin analyysiin lähes tyystin behavioristisista lähtökohdista. Post-prosessualistit kuten Michael Shanks (s.1959–), Christopher Tilley (s.1955–) ja Peter Ucko (s.1938–k.2007) näkivät inhimillisen kulttuurin – prosessualistien behavioristisen kehystyksen sijaan – symbolisesti välittyväksi sosiaaliseksi ja poliittiseksi toiminnaksi, joka tutkimustyössä edellytti huomion kiinnittämistä siihen kulttuuriseen ympäristöön ja niihin uskomuksiin ja päämääriin, jotka koskettivat tutkimuskohteiksi määräytyneitä ihmisiä ja heidän muodostamiaan ryhmiä. Sokeinta uskoa arkeologian kykyyn tuottaa pätevää menneisyyteen liittyvää tietoa haluttiin voimallisesti kyseenalaistaa. 1960-luvun lopun akateemisen radikalismin hengessä älymystön tehtäväksi katsottiin jälleen valtarakenteiden vangeiksi jääneiden massojen vapauttaminen esivallan kontrollista. Siinä missä sosiaalisen epätasa-arvoisuuden asteen nähtiin vaihtelevan eri kulttuurien välillä, vallan epätasainen jakautuminen katsottiin kaikkia kulttuureita yhdistäväksi piirteeksi. Epäoikeudenmukaisuuteen taipuvien hierarkisten rakenteiden tuottaminen näyttäytyi ihmisen sosiaalista käyttäytymistä määrittävänä erityispiirteenä.

Post-prosessualismin eetoksen pohjana oli relativistinen todellisuuskäsitys. Akatemialla ei katsottu olevan perusteltua etuoikeutta esiintyä tiedonlähteenä. Tieto oli luettava samalla tapaa tiedoksi ja mielipiteet mielipiteiksi, oli kyse sitten maallikosta tai paatuneesta spesialistista. Oikeammin, erityisesti spesialistien varmana tietona esittämät mielipiteet piti asettaa suurennuslasin alle, koska ne sisälsivät usein viitteitä suorastaan tarkoituksellisesta myytinrakentamisesta. Jotta arkeologialla voisi olla tulevaisuutta, tutkimustyön elinehtona olisi jatkossa oltava perinpohjainen refleksiivisyys ja itsekritiikki. Post-prosessuaalisen arkeologian relativistinen kehys tarkoitti kuitenkin sitä, että viime kädessä olisi mahdotonta määrittää, kuinka yksi tulkinta voisi olla oikeammassa suhteessa johonkin toiseen. Ehdollistuneina tiedemaailman käytänteisiin ja omiin menneisyyksiinsä arkeologien katsottiin olevan joka tapauksessa siinä määrin uskomuksiensa sokaisemia, että minkään partikulaarisen arkeologisen löydön ominaisuuksilla ei ollut merkittävää vaikutusta tätä samaa löydöstä koskevien tulkintojen sisällön kannalta. Valtaapitäville ryhmille menneisyyden hallinta oli tärkeä prioriteetti monenkirjavien poliittisten ja taloudellisten intressien vuoksi. Arkeologian nähtiin osallistuvan tähän hallinnalliseen projektiin ikään kuin salaisen agentin roolissa. Demokratian tulo arkeologiaan tarkoittaisi sitä, että suljettujen systeemien kaltaisille ajattelumalleille ja elitismille pantaisiin piste.

Materiaaliset objektit olivat post-prosessualisteille jakamattomasti “monimerkityksisiä”. Objektien merkityssisältö oli sekä ainutkertaisen subjektiivinen että aikaan sidottu määre. Esineillä ei tunnustettu olevan alkuperäismerkityksiä, jotka lukija olisi voinut tekstianalyysin kautta hahmottaa. Esineiden merkitykset olivat merkityksiä, jotka oli kohdistettu näihin esineisiin ulkopuolelta, esimerkiksi arkeologien voimin. Yhden menneisyyden sijasta ihmiskunnalla katsottiin olevan lukematon määrä kehystettyjä menneisyyksiä. Jokaisen version taustalla oli tulkinta ja tulkitsija. Tällä tavalla minkä tahansa menneisyyttä koskevan lausunnon esittäminen oli samalla myös poliittinen akti. Moniäänisyyttä korostamalla post-prosessuaalinen arkeologia loi puitteet uudenlaiselle humanistiselle arkeologialle. Näin aikaisemmin marginalisoituneet äänet pääsivät mukaan tekemään menneisyyden politiikkaa.

Roy Lichtensteinin töitä esillä Stedelijk Museossa Hollannissa vuonna 1967. Kuva: Hollannin kansallisarkisto (Creative Commons).

Shanks & Tilley kaljakaupassa

Post-prosessuaalisen arkelogian Englannin siiven merkittävimpiin sanansaattajiin kuuluneet Michael Shanks ja Christopher Tilley pyrkivät muotoilemaan uudelleen arkeologian peruslähtökohtia teoksessaan Re-constructing Archaeology. Teoksen sisällön kannalta kuvaavaa on, että toisen painoksen alkuun on varattu useamman sivun verran tilaa oikaisuja varten, jotka käsittelevät ensimmäistä painosta vastaan esitettyä kritiikkiä. Päästyään todella vauhtiin Shanks ja Tilley esittävät, että menneisyyden tutkimuksen käytäntöjä raskauttavat muun muassa kapitalistinen aikakäsitys, poliittinen voimankäyttö, skientistiset illuusiot objektiivisuudesta, tiedemiesten totuuksina esittämät henkilökohtaiset uskomukset, kaupalliset intressit, professionalismi sekä museoiden tuottamat manipulatiiviset esitykset menneisyydestä ja menneisyyteen liittyvistä tulkintaprosesseista.

Teoksen retorinen tyyli on hyvin omintakeinen. Teksti etenee spiraalinomaisesti itseensä viittaavissa kehissä. Keskeisiä argumentteja toistetaan suggestiivisesti yhä uudelleen erilaisissa kehyksissä. Sisällöllisesti teksti on luonteeltaan – jopa satiirinomaisesti – kontrolloidun polveilevaa, reaktiivista ja todistelevaa. Tätä kautta syntyy voimakas vaikutelma passiivisaggressiivisuudesta, joka tietenkin on eräs kriittisesti sävyttyneen tiedekirjallisuuden parissa esiintyvistä yleisimmistä konventioista. Shanksin ja Tilleyn tapauksessa tekstin kieliasu näyttäytyy kuitenkin elimellisenä osana sitä teoreettista kehystä, jota kirjailijat pyrkivät havainnollistamaan.

Perinpohjaisen kritiikin piiriin nivoutuvien kappaleiden jälkeen Shanks ja Tilley siirtyvät esittelemään uutta, paranneltua ja monin tavoin entistä rehellisempää versiota arkeologiasta. Shanksin ja Tilleyn uusi arkeologia pyrkii tekemään oikeutta todellisuuden verkottuneelle ja kerrokselliselle luonteelle. Niinpä lukijalle esitellään tutkimus, jossa vertaillaan ruotsalaisissa ja englantilaisissa oluttölkeissä esiintyvien etikettien taittoa.

Viisi hyvin pukeutunutta ruotsalaismiestä snapsilaseineen 1900-luvun alkupuoliskolla. Kuva: Wikimedia Commons.

Shanksin ja Tilleyn mukaan alkoholikulttuuriin kapitalistisissa yhteiskunnissa liittyy merkittävä ristiriita. Tämä ristiriita muodostuu siitä, että juomatapoihin suhtaudutaan yhtäältä henkilökohtaisten vapauksien ja elintapojen ilmauksina, mutta samalla juopottelun katsotaan myös heikentävän ruumiillista kuria ja kehotietoisuutta; etenkin juopottelulle itsensä altistavien kuluttajien kohdalla. Toisin sanoen; sama akti tarkoittaa yhtäaikaisesti sekä palkintoa että rangaistusta. Tätä asetelmaa vasten pyritään tarkastelemaan ruotsalaisen ja englantilaisen kulttuuriympäristön monipaikkaisia erovaisuuksia. Olettamuksena on, että tämän tyyppiset eroavaisuudet heijastuvat – erilaisten ideologisten ratkaisujen myötävaikutuksesta – myös materiaaliseen kulttuuriin.

Shanks ja Tilley vertailevat kaiken kaikkiaan 60 englantilaista ja 60 ruotsalaista oluttölkkiä. Vertailun kautta paljastuu, että tölkkien taitto maiden kesken tuo esiin merkittäviä eroavaisuuksia. Eroavaisuudet liittyvät muun muassa tölkkien väritykseen, tölkkien sisältämään symbolismiin, ilmoitettujen raaka-aineiden määrään ja siihen, esiintyykö tölkkien ulkoasussa viittauksia menneisyyteen. Vertailun laskennallisten tulosten esittelyn jälkeen Shanks ja Tilley päätyvät vetämään merkittäviä kulttuuria, historiaa ja yhteiskuntaa koskevia johtopäätöksiä.

Teoksensa yhteenvedossa Shanks ja Tilley esittävät, että arkeologian parissa esiintyy kaksi vastakkaista asennemaailmaa; radikaali skeptisismi ja raaka skientismi. Skientistit palauttavat arkeologisen aineiston mekanistisiin prosesseihin. Skeptikot puolestaan ”pelastavat” menneisyyden tallentamalla sen arkistoihin. Arkeologian uusi aika tarkoittaa Shanksin ja Tilleyn mukaan skeptisismin korvaamista optimismilla, jonka mukaisesti objektiivisuus ja subjektiivisuus eivät ole toistensa vastakohtia. Optimistinen menneisyyden tutkimus tarkoittaa ennen kaikkea hermeneutiikkaa ja dialektisuutta. On tärkeää ymmärtää, että maailma – myös menneinä aikoina – on sosiaalisten prosessien kautta rakentuva moniääninen tapahtumakenttä.

Kritiikin kritiikki

»A scientist, an artist, a citizen is not like a child who needs papa methodology and mama rationality to give him security and direction; he can take care of himself, for he is the inventor not only of laws, theories, pictures, plays, forms of music, ways of dealing with his fellow man, institutions but also of entire world views, he is the inventor of entire forms of life.« – Paul Karl Feyerabend, Science in a Free Society

Post-prosessuaalisen arkeologian kultakausi keskittyi 1980- ja 1990-luvuille. Ilmiötä on kritisoitu muun muassa siitä, että se ei kyennyt kehittämään riittävän selkeää metodologista kehystä (Earle & Preucel 1987). Colin Renfrew ja Paul Bahn ovat puolestaan esittäneet, että post-prosessualismi onnistui ainoastaan kehittämään eteenpäin joitakin prosessualismin esittelemiä ideoita (Renfrew & Bahn 2004). Post-prosessuaalisen arkeologian esittämä terävä kritiikki ei kaatanut prosessuaalista arkeologiaa. Kaikesta huolimatta molempien koulukuntien ideologinen perintö sävyttää arkeologista ajattelua tänäkin päivänä. Yhdysvalloissa post-prosessualismi ja prosessualismi katsotaan toisiaan tukeviksi lähestymistavoiksi. Englannissa kahden koulukunnan katsotaan edustavan vastakkaisia polariteetteja. Trigger katsookin post-prosessualismin vaikutusten jääneen arkeologian kannalta lopulta prosessualismia huomattavasti vähäisemmiksi. Siinä, missä prosessuaalinen arkeologia pyrki tarjoamaan ratkaisuja ja vastauksia konkreettisiin kysymyksiin, post-prosessuaalinen arkeologia keskittyi problematisointiin ja teoreettisten renkaiden potkimiseen. On tavallaan sääli, että abstraktisluontoisen kritiikin merkitys kulttuurisen muutoksen kannalta ei ole luonnontieteellisin työkaluin järin helposti mitattavissa. Mitattavuuden mahdottomuus tosin koskettaa samalla tavalla kaikkia strukturalistisesti orientoituneita teorioita. Rakenteellisen valtapelin uloskoodaus implikoi vallankumousta, vallankumous puolestaan paradigman muutosta. Koska enemmistön aatemaailma edustaa useimmiten normia, paradigman muutos edellyttää vähemmän suosittujen ideoiden tehokasta popularisointia. Post-prosessuaalinen arkeologia oli ainakin tekstuaalisen jäämistönsä perusteella valistusaate, jonka takana oli kunnioitettava määrä jaloja pyrkimyksiä. Ideologisen eklektisyytensä ja monin paikoin kryptisen kielenkäyttönsä ansiosta liike tuskin kuitenkaan aiheutti merkittävää huolta konsensustodellisuuden ylläpidosta huolehtivien tahojen keskuudessa. Asia ei kuitenkaan liity varsinaiseen substanssiin kieliasun takana.

Josif Stalin suuren luonnon valjastamista koskevan suunnitelmansa ääressä neuvostoliittolaisessa propagandajulisteessa 1940-luvulla. (Kuvan teksti: ”Ja Kukistaa Kuivuus!”). Kuva: Wikimedia Commons.

Niputukset ja kategorisoinnit ovat epäilemättä käytännöllisiä työkaluja sekä kronikoiden laatijoille että heidän yleisöilleen. On silti hankala hyväksyä sitä historiankirjoituksen konventiota, jonka mukaisesti äärimmäisen monitahoiset ajanjaksot ja monenlaiset muottiin taipumattomat ilmiöt typistetään yksioikoisiksi ja lineaarisiksi, yleisimpiä käsityksiä myötäileviksi narratiiveiksi. Lähdetekstien perusteella muodostuu mielikuva menneisyydestä, jossa kaikki ajattelivat samalla tavalla, koska ideologia, laitos tai teoria niin velvoittivat. Ikään kuin 1900-luvun arkeologit eivät olisi eläneet samaa vuosisataa Olavi Paavolaisen, Franz Kafkan, James Joycen, Fritz Langin, Joan Mirón, Karlheinz Stockhausenin, Philip Larkinin, Aldous Huxleyn ja Muddy Watersin kanssa. Arkeologit eivät ilmeisesti myöskään lukeneet scifi-kirjallisuutta eivätkä liioin käyneet kapakoissa tai konserteissa. Ei kai sitten mikään ihmekään, että intentionaalista toimijuutta ei oletettu myöskään menneisyyden ihmisten kohdalla. Elämä paljastaa usein salaisuutensa hyvin satunnaisissa ja vaikeasti määriteltävissä olosuhteissa. Nurinkurista, miten objektiivisuutta ja puolueettomuutta tavoiteltaessa päädytään usein harjoittamaan mitä kiihkeintä reduktionismia. Suuri yleisö ottaa avantgarden omakseen vain väkivallan uhatessa. Mikäli tekijä ei ole vielä kuollut, hänet yritetään ajaa ulos systeemistä. On mielenkiintoista ajatella, mitä seuraisi, kun ryhmä folkloristeja, viestinnäntutkijoita ja luovia kirjoittajia palkattaisiin käymään läpi tieteellisiä tekstejä. Otettaisiin toden teolla selvää siitä, onko tiedekirjallisuus vain joukko tekstinsisäisiä käytäntöjä vai elääkö yksilö edelleen omaa elämäänsä jossakin syntaksin sisällä.

Miami’, Kuva: Mike Winkelmann (Creative Commons).

Subjektiivinen todellisuus tässä ja nyt

»There is much to indicate that modern publication wishes to minimize discussion. Despite many artful pretensions to the contrary, it does not want an exchange of views, save perhaps on academic matters. Instead it encourages men to read in the hope that they will absorb. For one thing there is the technique of display, with its implied evaluations. This does more of the average man’s thinking for him than he suspects. For another thing, there is the stereotyping of whole phrases. These are carefully chosen not to stimulate reflection, but to evoke stoke responses of approbation or disapprobation. Headlines and advertising teem with them, and we seem to approach a point at which failure to make the stock response is regarded as faintly treasonable, like the refusal to salute the flag. … As the modern world is organized, the ordinary reader seems to lose the means of private judgment, and the decay of conversation has about destroyed the practice of dialectic. Consequently, the habit of credulity grows.« – Richard Weaver, Ideas Have Consequences.

Mikään ei ole pysyvää. Ei edes postmodernismi. Postmodernismin ajan katsotaan – hieman tulkinnoista riippuen – päättyneen viimeistään kaksoistornien kaatumisen yhteydessä. Ei kuitenkaan ole päästy yksimielisyyteen, minkä niminen aika koitti postmodernismin jälkeen. Tunnetuksi ei ole tullut sekään seikka, millainen arvovaltainen taho tällaisia päätöksiä aikakausien alkamisia ja päättymisiä koskien tekee. Samalla näyttää siltä, että 1980- ja 1990-luvuilla, aikana ennen käsikirjoitettua tositelevisiota, markkinatalous ja postmodernismi tavallaan sulautuivat toisiinsa. A History of Archaeological Thought -teoksensa sivuilla Bruce Trigger spekuloi postmodernismin elinvoiman kummunneen symbioottisesta suhteesta, joka oli muodostunut postmodernismin ja teknokraattisen riistokapitalismin välille. Triggerin mukaan postmodernismi oli status quon kannalta hyödyllinen aate, koska se ei onnistunut tarjoamaan kenellekään työkaluja murrostilassa olevan sosiaalisen todellisuuden ymmärtämiseen. 

Vuonna 2020 älyllinen pluralismi ja autoritäärinen populismi ovat saman kolikon kaksi puolta. Mennyt aika – joka kesytettynä elää omaa elämäänsä erilaisissa monimediaikkunoissa – näyttää fragmentaariselta metatekstiltä, mutta samalla se näyttää myös valmiiksi rakennetulta palapeliltä. Yksilinjaisen historiallisen fiktion teräväpiirtoversio saattaa antaa petollisen vaikutelman siitä, että varmaa tietoa on sittenkin jossakin olemassa. Tehostettujen algoritmien, tiedonkalastelun ja kohdennetun markkinoinnin ansiosta kulttuurisen muutoksen selittäminen suljetun systeemin avulla saattaa lähitulevaisuudessa tulla vihdoin mahdolliseksi.

Menneisyys kiinnostaa joka tapauksessa edelleen. Niinpä myös historia toistaa yhä itseään. Ei liene sattumaa, että tiedostusvälineet kertoivat taannoin Vladimir Putinin löytäneen sukellusreissullaan Mustanmeren pohjasta ruunkunsirpaleita. Menneisyyden jälkien tuhoaminen on puolestaan osoittautunut ISIL-järjestölle tehokkaaksi symboliseksi aseeksi, jota järjestö on toistuvasti hyödyntänyt taisteluissaan näyttöpäätteiden taakse linnoittautuneita ideologisia vihollisiaan vastaan. Symbolien tuhovoima on kantanut kranaatinsirpaleita kauemmas.

Vuosituhannen vaihteelle ominainen humanistinen retoriikka mediakritiikin tärkeydestä on kaikessa hiljaisuudessa väistynyt taka-alalle tiheästi verkottunutta maailmaa alituisesti kiihottavien poliittisten ja ekonomisten aihelmien tieltä. Läntisen maailman kompastellessa kriisistä kriisiin subjekti voi tietenkin edelleen käyttää vapauttaan ja tulkita asiat kuten haluaa. Tulkinnoista pidättäytyminen, sekin on edelleen poliittinen ele. ”Wovon man nicht sprechen kann, darüber muß man schweigen”, on, filosofian tohtori Jukka Kemppisen mukaan: ”surkeasti väärin ymmärretty iskulause [joka] on tavallisesti irrotettu yhteyksistään Wittgensteinin Tractatuksesta – mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava” (Kemppinen 2010).

Tony Robbins, ”Painting 2006-7”. Kuva: Wikimedia Commons.

Kaikki on muuttunut, mutta mikään ei ole muuttunut. Asiantuntijoiden ja tieteellisesti tuotetun tiedon monopoli on ja pysyy. Sosiaaliset systeemit hyrräävät edelleen kirjoittamattomien sääntöjen ja kyseenalaistamattomien itsestäänselvyyksien varassa. Yleisesti hyväksytyt kielenkäyttötavat sisältävät kaavamaisuuksia ja uusintavat olemassa olevia valtarakenteita. Vastakkaisten polariteettien välinen jännite ei ole purkautunut. Dualistisiin malleihin ehdollistunut Läntinen maailma ei edelleenkään osaa soveltaa Herakleitoksen oppia vastakohtien ykseydestä.

1900-luvulla marginaalista noussut radikalismi saattoi toisinaan johtaa vallitsevien rakenteiden murtumiseen. Silloin ihmiset tapasivat toisiaan kasvotusten. Ryhmittymät kytkeytyivät toisiinsa muun muassa tunteiden, yhteenkuuluvuuden ja elämäntapojen kautta. Voima nousi erilaisuudesta, joka oli koettavissa yhdessä muiden kanssa tietyssä ajassa ja paikassa. Ilmassa oli suurta urheilujuhlan tuntua.

Postprosessuaalinen arkeologia toi arkeologiaan metatekstin ja vääjäämättömän tietoisuuden kaikenlaisten näkökulmien yhtäaikaisesta olemassaolosta. Vähemmistöjen äänet kuuluvat tätä nykyä huomattavasti entistä paremmin. Naiset tekevät epäilemättä tulkintoja siinä missä miehetkin. Arkeologian ajatellaan olevan sekä sosiaalinen että humanistinen tiede. Ajatukset materiaalisen kulttuurin lukemisesta tekstinä tai arkeologian monitieteellisyydestä tuskin enää aiheuttavat shokkireaktioita maailman kampuksilla. Objektiivisen tiedon illuusio edellyttää tätä nykyä refleksiivistä otetta. On tullut tavalliseksi pohtia sitä, kenelle menneisyys missäkin tapauksessa kuuluu.

‘Foucault party’. Kuva: Primitivojumento (Creative Commons).

Päivitetyn humanistisen teorian valossa erilaiset positiot ja intressit on otettava huomioon jokaisessa tiedekunnassa, ainakin viestintäpoliittisessa mielessä. Foucaultin siteeraamisesta on tullut kaikkien korkeakoulutettujen perusoikeus. Samalla, kun tuotantoyhtiöt siivoavat pakon edessä vanhoja ohjelmiaan rasistisista ja syrjivistä elementeistä, oppineiden kuplassa toistellaan ahkerasti moniäänisyyttä ja sosiaalista tasa-arvoa kannattavia raflaavia lauselmia. Politikointi ja toiseuttavat käytännöt pysyvät visusti piilossa rakenteissa. Idealismi tuskin on kokonaan maailmasta kadonnut. Asian varmentaminen luotettavien lähteiden kautta on kuitenkin vaikeaa. Poliittinen korrektius on julkisen rahoituksen varassa toimivien instituutioiden elinehto.

Olettaa sopii, että arkeologian käytäntöihin sisältyy yhä edelleen ainakin kuoppien kaivamista, pölyttyneiden esineiden pakko-oireista järjestelyä ja tekstinkäsittelyä. Sosiaalisesti rakentuva todellisuus pitänee sisällään liudan erilaisia kuppikuntia, seminaareja ja rahoituskanavia. Ihmiset myös puhuvat edelleen keskenään. Historia kirjoitetaan julkaisuja varten. Mitä kentällä sitten käytännössä tapahtuu, sen tietänee vain hiljaiselle tiedolle altistunut etuoikeutettu sisäpiiri.

Arkeologian kontekstissa uusi ja vanha ovat kompleksisen tieteellisen kielipelin pelinappuloita. Alkuperäiskansojen taide muistuttaa joissakin tapauksissa muoto-opiltaan maailmansotien jälkeistä abstraktia ekspressionismia. Hermeneutiikka puolestaan on sukua useampia tuhansia vuosia vanhoille meditatiivisille praktiikoille. Meditaatio ei sulje ketään tai mitään pois. Kaikki olemassa oleva tieto kuuluu holistisen tutkimusprojektin lähdeaineistoon. Sunzista Ahmed Ahneen kautta Ayn Randiin; aina on haluttu pysyä vallassa tai päästä valtaan (tekninen tiedonintressi, sosiopatia). On kuitenkin olemassa myös ihmisiä, jotka ovat yksinkertaisesti kiinnostuneita asioista (emansipatorinen tiedonintressi, altruismi). Heidänkin toimintaansa ohjaavat kuitenkin useimmiten henkilökohtaiset syyt.

Käsitteistö ja olosuhteet muuttuvat ajan saatossa. Itsenäistä, kriittisesti sekä refleksiivisesti orientoitunutta ajattelua ja transgressiivista toimintaa on eittämättä esiintynyt vähintään kielellisen kulttuurin alusta asti. Edellyttäähän symbolinen kommunikaatio intentionaalisuutta. Asiaa ei kuitenkaan voida todistaa kuin spekulatiivisin menetelmin. Se on kelpo ajatus, jonka post-prosessuaalisen arkeologian kannattajat toivoivat varmasti myös positivistien ymmärtävän.

———

Kirjoittaja on Helsingissä asuva taiteilija, joka opiskelee arkeologiaa Helsingin yliopistossa. Teksti on laadittu arkeologian teoria -kurssin kirjatentin korvaavana esseenä

Lähteet:

Bad Archaeology. (luettu 25.7.2020) The ‘New Archaeology’. Blogi.

Chacon, R. (2017) Evolutionary archaeology vs culture-historical approach in archaeology. Richy Chacon -blogi 14.4.2017. 

Cox, C. (1999) Nietzsche Naturalism and Interpretation, s. 185-193. University of California Press.

Earle, T. K. & Preucel, R. W. (1987) Processual Archaeology and the Radical Critique. Current Anthropology, 28. (4).

Feyerabend, P. (1982) Science in a Free Society. Verso.

Isakhan, B. & Zarandona, J. A. G. (29.7.2020) Erasing history: why Islamic State is blowing up ancient artefacts. The Conversation.

Jayaram, V. (10.7.2020) Understanding Death and Impermanence. Hinduwebsite.com.

Johnson, M. (1999) Archeological Theory: An Introduction. Wiley-Blackwell.

Kemppinen, J. (2010) Epäkollegiaalisesti. Kemppinen-blogi 11.5.2010.

Lamoureux, M. G. (22.7.2020) Archaeological Advances of the Last 50 Years. Haettu osoitteesta: http://www.sourcinginnovation.com/archaeology/Arch02.htm

Osborne, C. (2003) ”Heraclitus”. Teoksessa Taylor, C. C. W.: From the Beginning to Plato: Routledge History of Philosophy, s. 88117. Routledge History of Philosophy.

Parfitt, T. (27.7.2020) Vladimir Putin’s Greek urns claim earns ridicule. The Guardian 12.8.2011.

Pew Research Center. (10.7.2020) Religious Composition by Country, 20102050. Haettu osoitteesta: https://www.pewforum.org/2015/04/02/religious-projection-table/2020/number/all/

Raatikainen, P. (2013) Ihmistieteet ja filosofia, Gaudeamus.

Renfrew, C. (1987) An Interview With Lewis Binford, s. 685. Current Anthropology 28 (5).

Renfrew, C. & Bahn, P. (2004) Archaeology: Theories, Method and Practice. Neljäs painos. Thames & Hudson.

Saarikoski, P. (1971) HERAKLEITOS: Yksi ja sama. Otava.

Shanks, M & Tilley, C. (1993) Reconstructing Archaeology. Toinen painos. Routledge.

Stefon, M. (10.7.2020) Anicca | Buddhism | Britannica. Haettu osoitteesta https://www.britannica.com/topic/anicca

Trigger, B. G. (2006) History of Archaeological Thought. Cambridge University Press.

Virtanen, M. (20.7.2020) Tweet / Twitter. Haettu osoitteesta twitter.com/mvirtanen/status/1057928553466159104

Von Clausewitz, C. (2004) On War, trans. By Colonel J. J. Graham. Barnes and Noble Inc.

Weaver, R. M. (2013) Ideas Have Consequences. University of Chicago Press.

Wittgenstein, L (1921) Logisch-Philosophische Abhandlung. Online edition.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.