Kivikausi Neoliittinen kivikausi Pronssikausi Rainio Riitta Shpinitskaya Julia

”Niin kallio vastaa kuin sille huutaa!” Kaikuakustiikka esihistoriallisilla kalliomaalauksilla

Riitta Rainio & Julia Shpinitskaya

Vuonna 2013 käynnistyneessä arkeoakustiikkaprojektissa olemme tutkineet kaikuja ja äänen heijastumista Suomen esihistoriallisilla kalliomaalauksilla. Tähän mennessä akustisia mittauksia on tehty kaikkiaan 30 kohteessa Kuusamosta Lappeenrantaan ja Raaseporiin. Kesällä 2019 mittasimme kaikuja myös Venäjällä, Uralin kalliomaalauksilla. Projektin tavoitteena on avata kuulokulma esihistoriallisen ajan äänimaailmaan: kartoittaa kalliomaalauskohteiden akustisia ja psykoakustisia ominaisuuksia, kaikumiseen liittyneitä uskomuksia sekä paikoilla muinoin suoritettuja äänirituaaleja. Aiemman tutkimuksen mukaan maalatut rantakalliot ovat olleet kivi- ja varhaismetallikauden pyyntiyhteisöjen pyhiä paikkoja, joille kokoonnuttiin aikakauden valtaväyliä, järviä tai jokia pitkin. Koska monet kallioista nousevat suoraan vedestä, maalaaminen, uhraaminen tai muu toiminta suoritettiin ilmeisesti veneestä tai talvella jäältä käsin.

Tekemämme akustiset impulssivastemittaukset osoittavat, että maalatut, massiiviset kallioseinämät ovat heijastuskyvyltään erittäin herkkiä – herkimpiä, mitä luonnosta löytyy. Tämä johtuu kallioseinämien kovasta, laajasta ja sileäksi hioutuneesta pinnasta sekä pystysuorasta tai eteenpäinkallistuvasta kulmasta. Kaikki hyvin säilyneet maalauskalliot tuottavat voimakkaan kaiun, joka toistaa annetun herätesignaalin kompaktisti ja tarkasti, sekä laajan taajuusalueen pitkänkin matkan päästä. Kaiku heijastuu yksiselitteisesti maalauskalliosta, eikä epämääräisestä suunnasta. Kalliomaalauspaikat tuottavat usein myös muita kaikuja, mutta nämä lähiympäristön kallioista, louhikoista ja rannoista heijastuvat kaiut ovat ominaisuuksiltaan tavanomaisempia: hiljaisempia, epätarkkoja ja suunnaltaan epämääräisiä. Voidaan siis sanoa, että kalliomaalauspaikoilla on oma erityinen kaikunsa ja kaikuakustiikkansa, jotka tekevät näistä paikoista muusta ympäristöistä poikkeavia.

Kalliomaalausten kaikuakustiikka jää nykyään helposti huomaamatta, sillä se on kuultavissa vain vesiltä käsin, tietyn välimatkan päässä itse kalliosta ja maalauksista. Seuraavassa esittelemme sanallisesti ja ääniesimerkkien avulla, miten tällainen akustiikka toimii käytännössä, miten kaiut “heräävät henkiin” ja miltä ne kuulostavat. Pohdimme myös, mitä mittaustulosten ja havaintojen perusteella voidaan päätellä paikkoihin liittyneestä äänellisestä kulttuurista. Ääniesimerkit perustuvat kesällä 2019 ja 2020 Suomessa tehtyihin kenttä-äänityksiin, joissa herätesignaalina käytettiin mittaussignaalien lisäksi ihmisääntä: kokeellisia huutoja, huhuiluja, artikuloituja äänteitä, puhetta sekä erilaisia laulutekniikoita ja soittimia.

Kaikujen testaaminen huhuilemalla, puhumalla ja laulamalla

Kun kalliomaalauspaikkaa lähestytään vesitse suunnilleen kohtisuoraan maalauskallioon nähden, kalliosta heijastuva kaiku tulee kuuluviin jo kaukaa, jopa parin sadan metrin päästä. Tällainen kaukainen kaiku vastaa huhuiluihin vaimeasti ja pitkällä aikaviiveellä. Paras huhuiluetäisyys kallioon on noin 80–40 metriä, jolloin kaiku on kasvanut jo suhteellisen voimakkaaksi ja vastaa takaisin 0,5–0,2 sekunnissa. Huhuilijan on kuitenkin korotettava ääntään ja pysähdyttävä kuuntelemaan saapuvaa vastausta. Parhaita herätesignaaleja tällä etäisyydellä ovat voimakkaat, kireillä äänihuulilla tuotetut huudot, kuten korkeataajuiset kirkaisut, eläinäänten jäljittelyt tai karjankutsumaiset huhuilut (Kuva 1, Ääni 1). Laulaminen ei oikein toimi, koska pitkät sävelet ja säkeet peittävät alleen palaavan kaiun. Rummuniskut sen sijaan toimivat hyvin, ja akustiikka suorastaan houkuttelee luomaan tasaisen rytmin rummuttamalla vuorotellen kaiun kanssa.

Kuva 1. Luumäen Kalamaniemen (I) kalliomaalauskohde huhuiluetäisyydeltä. Maalaukset sijaitsevat kallion keskellä olevan vaakasuuntaisen raon yläpuolella, 1,6–2,8 metrin korkeudella vedenpinnasta. Valokuva: Julia Shpinitskaya.

Ääni 1 (alla). Huhuilua Luumäen Kalamaniemen (I) kalliomaalauksen edustalla, 43 metrin päässä kalliosta. Esitys & äänitys: Julia Shpinitskaya & Riitta Rainio.

Kun kalliomaalauspaikkaa lähestytään edelleen, saavutaan nk. keskustelu- tai lauluetäisyydelle. Noin 40–20 metrin päässä maalauskalliosta kaiku on voimistunut entisestään ja vastaa takaisin nopeasti, vain 0,2–0,1 sekunnissa. Vastauksen kuullakseen ääntelijän on lyhennettävä ja terävöitettävä signaalejaan, mutta ääntä ei tarvitse enää välttämättä korottaa. Vastausta ei myöskään tarvitse pysähtyä enää odottamaan, vaan ääntelyä voi jatkaa miltei välittömästi. Parhaita herätesignaaleja tällä etäisyydellä ovat puhutut sanat, lausekatkelmat, nauru, taputus ja rummutus, jopa aivan hiljaisetkin äänet, kuten veneen narahdukset, kameran räpsähdykset ja kuiskaukset (Kuva 2, Ääni 2, 3). Myös laulaminen toimii, mikäli säkeissä on taukoja, korostettuja säveliä, laajoja intervallihyppyjä tai nopeita glissandoja tai kiekaisuja, jotka erottuvat muusta tekstuurista ja tulevat siten kuuluviksi kaikuna. Kaiun kanssa rummuttamisen tai taputtamisen synnyttämä rytmi on nopeampi kuin edellisellä huhuiluetäisyydellä ja kiihtyy jokaisella airon vedolla kohti kallioseinämää.

Kuva 2. Lemin Haukkasaaren kalliomaalauskohde keskustelu- ja lauluetäisyydeltä. Maalaukset sijaitsevat kuvan keskellä sekä oikeassa reunassa olevissa tasaisissa seinämissä, noin metrin korkeudella vedenpinnasta. Valokuva: Julia Shpinitskaya.

Ääni 2 (alla). Kiekaisuja Lemin Haukkasaaren kalliomaalauksen edustalla, 29 metrin päässä kalliosta. Esitys & äänitys: Julia Shpinitskaya & Riitta Rainio.

Ääni 3 (alla). Artikuloituja äänteitä Lemin Haukkasaaren kalliomaalauksen edustalla, 27 metrin päässä kalliosta. Esitys & äänitys: Julia Shpinitskaya & Riitta Rainio.

Kun saavutaan perille maalauskallion juurelle, kaiku katoaa yhtäkkiä kokonaan. Noin 20–10 metrin päässä kallioseinämästä sen heijastama ääni palautuu takaisin niin nopeasti, ettei ääntelijä kykene erottamaan heijastusta omasta herätesignaalistaan. Kaiku ja signaali ikään kuin sulautuvat yhteen. Tällä vyöhykkeellä, kallion lähietäisyydellä koettu hiljaisuus tai tyhjyys on kuitenkin vain näennäistä, sillä todellisuudessa heijastus on nyt voimakkaimmillaan (Kuva 3). Sen havaitsemiseen tarvitaan etäisyyttä. Esimerkiksi kauempana järvellä oleva veneilijä saattaa kuulla, kuinka kallion edustalla olevan ihmisen ääni on voimistunut kallion antaman vahvistuksen ansiosta.

Kuva 3. Suomussalmen Värikallion kalliomaalaus lähietäisyydeltä. Valokuva: Julia Shpinitskaya.

Kaikilla eri etäisyyksillä maalauskalliosta voidaan kuulla myös muita kaikuja, usein kahdesta viiteen kappaletta. Nämä ympäristön muista kallioista, rinteistä ja vastarannoista heijastuvat kaiut saapuvat hitaammin kuin kalliomaalauksesta heijastuva kaiku ja muodostavat sille polveilevan jälkikaiunnan tai vaimenevan hännän. Eri suunnista saapuvat kaiut synnyttävät myös vaikutelman, että koko järvi ja maisema – ei ainoastaan maalauskallio – vastaavat ääntelijälle (Kuva 4, Ääni 4, 5). Koska kaikujen kokoonpano on kussakin paikassa erilainen, muodostuva äänitapahtuma on aina erilainen. Paikka ikään kuin sanelee herätesignaalit, esitystekniikat ja -strategiat, joilla paikalle ominainen akustiikka pääsee parhaalla tavalla esiin. Elottoman luonnon lisäksi myös ympäristön elolliset olennot saattavat osallistua äänitapahtumaan. Tähän mennessä herätesignaaleihimme ovat vastanneet ainakin lokit, kurki, joutsen, piekana, talitiainen ja jonkinlainen hiiri, joka narisi veneellemme takaisin Lemin Haukkasaaren kalliomaalauksen raosta.

Kuva 4. Valkealan Olhavanvuoren kalliomaalauksen lähiympäristöä. Valokuva: Julia Shpinitskaya.

Ääni 4 (alla). Kokeellisia huutoja Valkealan Olhavanvuoren kalliomaalauksen edustalla, 29 metrin päässä kalliosta. Huudot synnyttävät useita eri suunnista saapuvia kaikuja. Esitys & äänitys: Julia Shpinitskaya & Riitta Rainio.

Ääni 5 (alla). Rummutusta Valkealan Olhavanvuoren kalliomaalauksen edustalla, 29 metrin päässä kalliosta. Rummuniskut synnyttävät useita eri suunnista saapuvia kaikuja. Esitys & äänitys: Julia Shpinitskaya & Riitta Rainio.

Kalliomaalauspaikkojen äänellinen potentiaali

Hyvin säilyneissä kalliomaalauskohteissa, joissa edustalla olevan järven tai joen pinnankorkeus on säilynyt esihistoriallisella tasolla, akustiikka on tänä päivänä kutakuinkin entisellään. Yllä olevissa ääninäytteissä kuullut heijastukset ja kaiut kuuluivat siis myös esihistoriallisessa äänimaisemassa ja pyhillä paikoilla suoritettujen rituaalien taustalla. Miten esihistoriallisen ajan ihmiset kuulivat tai kokivat kaikumisen? Käyttivätkö he kaikumista hyväksi rituaalisessa toiminnassaan? Vaikka pitäviä vastauksia näihin kysymyksiin on miltei mahdoton saada, yleisesti voidaan olettaa, että akustiikalla oli vaikutusta tiloissa muodostuvaan ääniperinteeseen, samaan tapaan kuin myöhäisantiikin basilikoilla gregoriaaniseen kirkkolauluun tai alppilaaksoilla ja -rinteillä jodlaukseen. Tietyntyyppinen tila suosi tiettyjä äänentuottotapoja ja soivia rakenteita, jotka toivat akustiikan esiin tai tukivat äänellistä viestintää. Tietyntyyppisellä tilalla oli lisäksi optimaalinen käyttöajankohtansa ja positionsa sekä äänilähteelle että kuuntelijalle. Kalliomaalausten tapauksessa tällaiset rituaalinäyttämön puitteet ovat “kiveen hakattuja” tai “ikuistettuja” ja niitä on mahdollista hahmotella, paikoin jopa tarkasti.

Mikäli akustiikka oli keskeisessä osassa kalliomaalauksilla suoritetuissa rituaaleissa, otollisin ajankohta rituaalien järjestämiseen oli tuuleton ja tyyni sää, mahdollisesti kesäyö tai aamu- tai iltahämärä. Tällöin kaiut ovat parhaiten kuultavissa. Maalausten lukuisat venekuvat viittaavatkin lähinnä kesään. Toisaalta talvinen pakkassääkin on mahdollinen, sillä pystysuora maalauskallio pysyy aina lumesta paljaana ja kaiuttaa ääntä lämpötilasta riippumatta. Ympäristön muut kaiut saattavat kuitenkin olla tällöin lumipeitteen vaimentamia.

Otollisin paikka rituaalien järjestämiseen oli vesillä maalauskallion edustalla, mutta ei suinkaan kallion juurella, vaan vähintään kymmenen, parinkymmenen metrin päässä siitä. Ehkäpä rituaaleja voitiin suorittaa vaihtelevasti edellä mainituilla huhuilu-, keskustelu- ja lauluetäisyyksillä, esimerkiksi liukuen veneellä tai kanootilla kalliota kohti. Kiinnostavaa tässä yhteydessä on se, että Ristiinan Astuvansalmen kalliomaalauksen vedenalaisissa kaivauksissa uhrilahjoiksi tulkittuja esineitä on löytynyt noin 20 metrin päässä maalauskalliosta. Vaikka vedenalaisten löytöjen tarkka paikantaminen ei välttämättä ole mahdollista, tämä saattaisi viitata vesillä annettuihin uhreihin. Saman maalauskallion juurelta löytyneet nuolenkärjet ovat joidenkin tutkijoiden mukaan jälkiä rituaalista, jossa maalattuja kuvia, kuten hirviä, ammuttiin jousella ja nuolilla. Tällainen ampuminen tuskin tapahtui aivan lähietäisyydeltä. Astuvansalmen maalauksen hirvet ovat suurikokoisia ja näkyvät järvelle vähintäänkin 50–40 metrin päähän.

Mikäli kaikuja kuunneltiin ja käytettiin hyväksi rituaaleissa, niiden avulla voitiin herättää henkiin kallion kaltainen luontokappale tai antaa ääni kalliossa asuvaksi ajatellulle tai siihen maalatulle olennolle. Ääneltään tällainen animoitu olento oli tutunkuuloinen, minänkaltainen ja vastavuoroinen: se vastasi takaisin niin kuin sille huudettiin. Kaikumisen huomioon ottavalla äänisuunnittelulla pyhällä paikalla vierailusta saattoi rakentua kokonainen rituaalinäytelmä. Noin 80–40 metrin päässä maalauskalliosta sen olentoon voitiin ottaa yhteyttä kutsumalla äänekkäästi ja kuuntelemalla vastausta. Noin 40–20 metrin päässä, vastauksen voimistuttua ja vastausajan lyhennyttyä, olennon kanssa voitiin puhua, keskustella ja kommunikoida laulaen. Noin 20–10 metrin päässä olento oli jo niin lähellä, että pelkkä kuiskaus riitti. Pian tämän jälkeen olento sulautui rituaalin suorittajan ääneen jättäen hänet näennäisesti yksin kallion tyven kuivaan ja kaiuttomaan tilaan. Tällaisen prosessin aikana kaiun animoima olento siis tuli esiin, voimistui, lähestyi ja kasvoi niin, että sitä lopulta oli mahdotonta erottaa omasta itsestä (Kuva 5). Vastaavasti yhdessä olennon kanssa tuotettu rytmi kiihtyi jatkuvasti. Toisaalta kaiun voimistuttua rituaalin suorittaja saattoi laskea omaa äänitasoaan ja vaieta viimein kokonaan. Kun kalliota maalattiin, kosketettiin tai sen rakoihin tai ulokkeille asetettiin uhrilahjoja, oli todennäköisesti täysin hiljaista. Tämä saattoi johtua sekä kuivasta ja kaiuttomasta akustiikasta että kunnioituksesta tai pelosta lähellä olevaa kallioseinämää kohtaan.

Kuva 5. Kolme äänianalyysikuvaajaa Raaseporin Lammasjärven kalliomaalauksella suoritetuista akustisista mittauksista (S = herätesignaali, K = kaiku, pystyakseli = äänen voimakkuus, vaaka-akseli = aika): a) Mittauspisteessä 1, 44 metrin päässä maalauskalliosta, voimakkuudeltaan kohtalainen kaiku vastaa takaisin 0,27 sekunnissa; b) Mittauspisteessä 2, 30 metrin päässä maalauskalliosta, kaiku on voimistunut ja vastaa takaisin 0,17 sekunnissa; c) Mittauspisteessä 3, 12 metrin päässä maalauskalliosta, kaiku on voimistunut edelleen ja vastaa takaisin 0,08 sekunnissa. Äänianalyysiohjelma: Spectutils.

Mikäli kunkin paikan yksilölliset akustiset ominaisuudet, ympäristön jälkikaiut ja jälkikaiunta otettiin huomioon, äänisommittelusta tuli kullakin paikalla hiukan erilainen. Pyhät paikat ikään kuin sanelivat tai muokkasivat oman äänirituaalinsa tai ääniteoksensa, jonka välityksellä niiden kanssa voitiin parhaiten olla yhteydessä ja kommunikoida. Tämä saattoi tarkoittaa, että suoritetut äänirituaalit tai esitetyt ääniteokset olivat kullekin paikalle erikseen omistettuja, samaan tapaan kuin tietyille kiville, kallioille, vuorille tai järville omistetut joiut saamelaisperinteessä. Tällaisessa perinteessä, esihistoriallisilla kalliomaalauksilla ja läheisillä vesialueilla ei ollut erikseen musiikkia, akustiikkaa, luonnonympäristöä tai uskontoa, vaan kaikki nämä kietoutuivat erottamattomalla ja elävällä tavalla toisiinsa.

Lähteet

Helsingin yliopiston arkeoakustiikkaprojektin verkkosivut: https://www.helsinki.fi/en/researchgroups/acoustics-of-sacred-sites

Grönhagen, Juhani 1992. Ristiinan Astuvansalmen vedenalaiset tutkimukset. Kaivauskertomus. Savonlinnan maakuntamuseo/Saimaa-Museo 4/1992.

Grönhagen, Juhani 1993. Ristiinan Astuvansalmen vedenalaiset tutkimukset. Kaivauskertomus. Savonlinnan maakuntamuseo/Saimaa-Museo 4/1993.

Grönhagen, Juhani 1994. Ristiinan Astuvansalmi, muinainen kulttipaikkako? Suomen Museo 1994: 5–18.

Lahelma, Antti 2008. A Touch of Red: Archaeological and Ethnographic Approaches to Interpreting Finnish Rock Paintings. Iskos 15. Helsinki: Finnish Antiquarian Society.

Lahelma, Antti 2010. Hearing and touching rock art: Finnish rock paintings and the non-visual. Changing pictures: Rock art traditions and visions in northernmost Europe, eds. Joakim Goldhahn, Ingrid Fuglestvedt & Andrew Jones. Oxford: Oxbow Books. 48–59.

Lahelma, Antti 2012. Sukellustutkimukset Iitin Kotojärven kalliomaalauksen edustalla. Stones, bones & thoughts: Festschrift in honour of Milton Núñez, eds. Sirpa Niinimäki, Anna-Kaisa Salmi, Jari-Matti Kuusela & Jari Okkonen. Oulu: Milton Núñezin juhlakirjan toimikunta. 88–100.

Lassfolk, Kai & Riitta Rainio 2019. Arkeoakustiikkaa Helsingin yliopistossa. Synkooppi 3 (op. 136): 32–37. https://issuu.com/synkooppi/docs/synkooppi_op136_issuu_final

Lassfolk, Kai & Riitta Rainio 2020. Suomen kalliomaalauskohteiden arkeoakustinen tutkimus. Musiikki 50 (1–2): 17–44. https://musiikki.journal.fi/article/view/95484

Rainio, Riitta, Antti Lahelma, Tiina Äikäs, Kai Lassfolk & Jari Okkonen 2014. Acoustic Measurements at the Rock Painting of Värikallio, Northern Finland. Archaeoacoustics: The Archaeology of Sound, ed. Linda C. Eneix. Myakka City, Florida: OTS Foundation. 141‒152. http://hdl.handle.net/10138/164521

Rainio, Riitta, Antti Lahelma, Tiina Äikäs, Kai Lassfolk & Jari Okkonen 2017a. Acoustic measurements and digital image processing suggest a link between sound rituals and sacred sites in northern Finland. Journal of Archaeological Method and Theory 25 (2): 453–474. http://dx.doi.org/10.1007/s10816-017-9343-1

Rainio, Riitta, Tiina Äikäs, Antti Lahelma & Kai Lassfolk 2017b. Nauravat kalliot: Pohjois-Suomen pyhien paikkojen kaikututkimus. Muuttuvat suomalaiset äänimaisemat, eds. Heikki Uimonen, Meri Kytö & Kaisa Ruohonen. Tampere: Tampere University Press. 167‒199. http://tampub.uta.fi/handle/10024/100628

Reznikoff, Iégor 1995. On the sound dimension of prehistoric painted caves and rocks. Musical Signification: Essays in the Semiotic Theory and Analysis of Music, ed. Eero Tarasti. Berlin: Mouton de Gruyter. 541–558.

Shirokov, Vladimir N. 2004. Kul’tovye pamjatniki gorno-lesnogo Urala. Ekaterinburg: Rossijskaja Akademija Nauk. 

Shirokov, Vladimir N. & Sergei E. Chairkin 2011. Naskal’nye izobrazenija Severnogo i Srednego Urala. Ekaterinburg: Rossijskaja Akademija Nauk. 

Shpinitskaya, Julia & Riitta Rainio (in press). Talking Rocks, Illusory Sounds, and Projections of Otherworld: Acoustics of Sacred Sites As a Magic Media in Cultures of Shamanism. Illusion in Cultural Practice: Productive Deceptions, ed. Katharina Rein. Abingdon: Routledge.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.