Afrikka Etiikka Forensinen arkeologia Historiallinen aika Iso-Britannia ja Irlanti Maijanen Heli Osteologia Pohjois-Amerikka Suomi

Dokumentoidut luukokoelmat forensisen antropologian tietolähteinä

Heli Maijanen

Forensinen antropologia tutkii ihmisen luita viranomaisten pyynnöstä rikostapauksissa tai ihmisoikeuskysymyksissä. Se pyrkii vainajan tunnistamiseen ja kuolinolosuhteiden selvittämiseen. Oleellista tutkimuksissa ovat menetelmät, joiden perusteella voidaan määritellä tunnistamisessa käytettyjä piirteitä eli ikää, sukupuolta ja pituutta (ks. esim. Heli Maijasen aiemmat kirjoitukset luuanalyysin apuna käytetyistä tietokoneohjelmista). Nämä menetelmät vaativat vertailuaineistoa, joiden pohjalta määrityksiä voidaan tehdä. Aineistojen tietojen tulisi sisältää tutkittavat tekijät, esimerkiksi minkä ikäinen yksilö oli kuollessaan tai kuinka pitkä yksilö oli eläessään. Missä tällaisia vertailukokoelmia on ja miten niitä kerätään? Tämä juttu esittelee, minkä tyyppisiä dokumentoituja luukokoelmia on maailmalla käytössä ja nostaa esimerkkeinä muutamia kokoelmia tarkempaan käsittelyyn.

Dokumentoidut kokoelmat ovat nimensä mukaisesti kokoelmia, joissa on tiedossa yksilön henkilöllisyys ja sitä kautta myös yksilön tärkeimmät henkilötiedot. Nämä kokoelmat ovat tärkeitä sekä tutkimukselle että opetukselle. Niiden avulla tulevat lääkärit ja antropologit oppivat tunnistamaan ihmisluuston anatomiaa, normaalia variaatiota ja sairauksien ilmenemistä luustossa. Tutkimukselle ne ovat arvokkaita, sillä tutkimusmetodien tarkkuus voidaan tarkistaa dokumentoiduista tiedoista ja tutkimuksissa voidaan ottaa huomioon eri tekijöitä, esimerkiksi paino tai sairaudet (ks. lisää esim. Santos 2020). Moderneja kokoelmia voidaan käyttää myös lääketieteen apuna testattaessa ja kehitettäessä ortopedisia implantteja ja hoitokeinoja (esim. Slocum et al. 2017).

Polven tekonivel. Kuva: Redegalegadebiomateriais (CC BY 2.0).

Dokumentoitujen luukokoelmien käyttö tutkimuksessa on aika helppoa, sillä useimmat kokoelmista ovat käytössä tutkimusta varten ilmaiseksi tai jonkinlaista käyttömaksua vastaan. Näitä kokoelmia on käytetty etenkin iän, sukupuolen ja pituuden tutkimukseen (esim. Raxter et al. 2006; Maijanen 2009; Cardoso & Rios 2010; Spradley & Jantz 2011; Dudzik & Langley 2015; Bidmos et al. 2020). Näiden lisäksi yksilön alkuperää on tutkittu muun muassa mittojen ja alkuaineiden isotooppien (Herrmann et al. 2015; Spiros & Hefner 2020) avulla. Tutkimuksissa on myös selvitetty ortopedisten implanttien käyttöä tunnistamisessa ja sairauksien vaikutuksia luustoon (Wilson et al. 2011; May 2014; Maijanen 2014; Wallace et al. 2017). Myös kuolemaan liittyvien vammojen tutkiminen on ollut mahdollista tunnetun kuolinsyyn perusteella (McNulty 2016).

Millaisia luukokoelmia maailmalta löytyy?

Luukokoelmia on ympäri maailman, mutta joskus tiedon löytäminen niistä voi olla vaikeaa. Kuitenkin aiheesta löytyy yleiskatsauksia, jotka koostavat tietoja merkittävimmistä luukokoelmista (esim. Ubelaker 2014; Franklin & Blau 2020; Forensic Anthropology Society of Europe). Dokumentoidut luukokoelmat voivat olla hyvin erilaisia. Ne voivat olla peräisin hautausmailta, ruumishuoneilta taikka anatomian tai forensisen antropologian laitoksilta. Jotkut kokoelmat voivat olla myös yhdistelmiä erilaisista lähteistä (esim. Carrara et al. 2018).

Jaan tässä yhteydessä dokumentoidut kokoelmat hautausmaakokoelmiin ja lahjoituskokoelmiin (ks. esim. Albanese 2018a). Hautausmaakokoelmiin voi kuulua arkeologisia aineistoja ja hautauskäytäntöihin liittyviä moderneja hautausmaakokoelmia. Arkeologiset hautausmaakokoelmat koostuvat arkeologisilta kaivauksilla kaivetuista yksilöistä, joiden arkussa on lukenut yksilön nimi. Etenkin Isossa-Britanniassa on useita tällaisia kokoelmia, joissa osa vainajista on voitu identifioida arkunkilpien ja muun informaation (kirkonkirjojen) avulla. Kokoelmat ajoittuvat useimmiten 1600‒1800-luvuille. Modernit hautausmaakokoelmat ovat suosiossa etenkin Etelä-Euroopassa ja Etelä-Amerikassa siellä vallitsevien hautauskäytäntöjen takia. Niissä yksilöt on kerätty hautausmaalta yleensä noin 3‒10 vuotta vainajan kuoleman jälkeen, jolloin maksetun hautapaikan käyttöaika umpeutuu.

Kuvataulu anatomisessa dissektiossa käytetyistä työkaluista
Kuvataulu anatomisessa dissektiossa käytetyistä työkaluista. Kuva: Wellcome Collection (CC BY 4.0).

Lahjoituskokoelmiakin on useita eri tyyppejä riippuen niiden lähteistä ja tarkoituksesta. Jaan lahjoituskokoelmat tässä kahteen ryhmään: anatomisiin kokoelmiin ja forensiseen tutkimukseen liittyviin kokoelmiin. Anatomisten kokoelmien kerääminen on aloitettu 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkupuolella. Näitä kokoelmia kerätään yhä edelleen. Vanhemmissa kokoelmissa yksilöt ovat useimmiten peräisin ruumiinavaussalista, joissa vainajat ovat jääneet tunnistamatta tai sukulaiset eivät ole halunneet haudata vainajaa. Vainajat on siten lahjoitettu anatomian laitoksille opetuskäyttöön ja sitä kautta luukokoelmaan. Nykyään anatomisiin kokoelmiin voi lahjoittaa myös itse oman ruumiinsa. Anatomisia kokoelmia on etenkin Yhdysvalloissa, Etelä-Afrikassa ja Aasiassa, mutta myös Suomessa. Forensiseen tutkimukseen liittyvät kokoelmat ovat tuoreempia kokoelmia, jotka ovat saaneet alkunsa 1980-luvulla forensisen antropologian tarpeita varten. Nykyään lahjoitukset näihin kokoelmiin tulevat pääasiassa eläviltä ihmisiltä, jotka lahjoittavat ruumiinsa kuoleman jälkeiseen tutkimuskäyttöön. Useimmiten näiden kokoelmien yhteyteen liittyy maatumisen tutkimus ulkoilmatutkimuskeskuksessa (näihin palataan myöhemmin toisessa jutussa). Forensiseen tutkimukseen liittyvät kokoelmat ovat pääasiassa Yhdysvalloissa.

Luukokoelmiin liittyvät ongelmat ja etiikka

Luukokoelmiin liittyy monia ongelmia riippuen kokoelmatyypistä. Kaikille kokoelmille yhteinen ongelma on se, etteivät ne ole sattumanvaraisia otoksia populaatiosta, vaan jollain tavalla valikoituja ja siten vinoutuneita (Komar & Grivas 2008; Albanese 2018a; Santos 2020). Kokoelmien taustalla on usein joku protokolla, minkä perusteella yksilöt on valittu ja mitä tietoja heistä on kerätty. Etenkin tapa, jolla yksilöt on kokoelmiin hankittu vaikuttaa suuresti kokoelman edustavuuteen. Koska kokoelmat perustuvat kuolleisiin, kokoelmien yksilöiden keski-iät ovat yleensä aika korkeita. Kokoelmat koostuvat pääasiassa aikuisista, mutta niissä voi olla myös jonkun verran lapsia ja nuoria. On myös kokoelmia, jotka keskittyvät pelkästään lapsiin tai sikiöihin. Näistä esimerkkeinä mainittakoon Scheuer Collection (Skotlanti), jossa on yli 120 lapsen luurankoa arkeologisista konteksteista tai anatomian laitoksilta, sekä University of Szeged Collection (Unkari), jossa on yli 100 sikiön ja vastasyntyneen luurankoa (Fazekas & Kosa 1978; Kosa 1997).

Anatomian laitoksen luurankoja. Kuva: Pietinen, k. Anatomianlaitos, luurankoja
Anatomian laitoksen luurankoja. Kuva: Pietisen kokoelma. Museovirasto, Finna.fi (CC BY 4.0).

Sukupuolijakaumakin voi vaihdella, useimmiten miehiä on enemmän, etenkin anatomisissa kokoelmissa (Komar & Grivas 2008). Myös yksilöiden alkuperän edustavuus voi painottua keruualueen mukaan. Etenkin Yhdysvalloissa on nähtävissä ero anatomisten ja forensiseen tutkimuksiin liittyvien kokoelmien välillä: anatomisissa kokoelmissa on enemmän afroamerikkalaisia ja alempaan sosioekonomiseen ryhmään kuuluvia. Anatomisten kokoelmien taustalla on usein rakenteellista epätasa-arvoisuutta, sillä niihin on usein kerätty ruumishuoneilta köyhimmät, joilta saattoi puuttua sosiaalinen verkosto ja siten myös hautaajat (Albanese 2018b; Watkins 2018a; lue lisää rakenteellisesta väkivallasta anatomisissa kokoelmissa Watkins 2018b). Forensiseen tutkimukseen liittyvät kokoelmat koostuvat yleensä itsensä tai perheen lahjoittamista yksilöistä ja niissä painottuu hyvin voimakkaasti euroamerikkalaiset yksilöt. Kokoelmien koostumus riippuu siitä, ketkä ylipäänsä lahjoittavat ruumiinsa tieteelle. Siihen voivat vaikuttaa esimerkiksi koulutustausta, sosioekonomiset syyt, uskonnolliset syyt, oman ryhmän tavat ja menneisyyden epäoikeudenmukaiset käytännöt esimerkiksi vähemmistöjä kohtaan (Komar & Grivas 2008; Weiss 2015).

Arkeologiset hautausmaakokoelmatkin voivat olla vinoutuneita, sillä kaivetulle alueelle on voitu haudata tiettyyn sosioekonomiseen ryhmään kuuluvat vainajat. Kaikkia vainajia ei välttämättä ole kaivettu ylös ja myös luurankojen säilyvyys voi vaikuttaa siihen päätyykö vainaja tutkimuskäyttöön. Modernien hautausmaakokoelmien yhteydessä sosioekonominen tausta voi vaikuttaa, sillä köyhimpien perheiden edustajien hautojen hoidosta ei todennäköisemmin ole maksettu eikä vainajia ole haluttu siirtää muualle hautausajan loputtua (Albanese 2018a).

Sen lisäksi, että on tärkeä tietää, miten tutkittava kokoelma on muodostunut, on myös oleellista arvioida, mistä yksilöihin liittyvät tiedot ovat peräisin ja kuinka tarkkoja ne ovat. Esimerkiksi kuolinsyyn määritys on tehty aina silloisella diagnostiikalla, ja se voisi olla tänä päivänä tarkempi (Albanese 2018). Forensiseen tutkimukseen liittyvien lahjoituskokoelmien yhteydessä on hyvä muistaa, että tiedot ovat yleensä itseraportoituja tai perheen ilmoittamia. Niissä voi siis olla virheitä, tietoja on voitu jättää raportoimatta tai niitä on voitu kaunistella (esimerkiksi paino ja pituus). Toisaalta on myös hyvä tietää, onko tiedot raportoitu esimerkiksi kuoleman aikoihin vai vuosia aikaisemmin (ks. Maijanen & Jeong 2018).

Ihmiskallo Göteborgin luonnontieteellisessä museossa. Kuva: Fredrik Sandén/Flickr (CC BY-NC 2.0).

Luukokoelmat herättävät myös eettisiä kysymyksiä (esim. Stephan & Ross 2018; Albanese & Cardoso 2019; Maijanen & Steadman 2019; Steadman et al. 2020). Yksilön omaan tai perheen lahjoitukseen perustuvat luukokoelmat ovat tavallaan eettisempiä kuin muut kokoelmat. Silloin yksilöllä on ollut mahdollisuus päättää omasta kohtalostaan. Perhe voi toki lahjoittaa vainajan vastoin hänen tahtoaan, mutta lähiomaisilla on yleensä valta hoitaa vainajan asioita parhaaksi katsomallaan tavalla. Ongelmallisempia ovat anatomiset kokoelmat, joissa jokin instituutio on lahjoittanut vainajat. Samoin arkeologisten hautausmaakokoelmien yksilöt eivät ole antaneet lupaa ruumiinsa tutkimuskäyttöön ja ovat odottaneet pysyvänsä haudattuna haudassa (Sharman & Albanese 2018). Modernien hautausmaakokoelmien tuoreimmat yksilöt ovat eläessään mahdollisesti tunteneet paikallisen hautauskäytännön ja siten tienneet mahdollisuudesta päätyä kokoelmaan, vaikkakaan eivät ole siihen voineet suoranaisesti vaikuttaa. Vielä ongelmallisempia ovat kokoelmat, joissa on alkuperäisväestön tai vähemmistöjen jäänteitä ja yleensä valtaväestö on päättänyt kokoelmien muodostumisesta. Etiikkaan liittyy myös vainajien anonymiteetti dokumentoitujen kokoelmien kohdalla. Koska kyseessä ovat dokumentoidut luukokoelmat, tulee kokoelman hallinnoijan pitää huolta siitä, että yksilöiden henkilöllisyys pysyy salassa tutkimusprosessin läpi (Maijanen & Steadman 2019).

Esimerkkejä dokumentoiduista luukokoelmista

Arkeologiset hautausmaakokoelmat

Christ Church Spitalfields Crypt, Lontoo, Iso-Britannia

Christ Church Spitalfieldsin kokoelma on tällä hetkellä Natural History Museumissa Lontoossa. Kokoelman yksilöt ovat peräisin arkeologisilta kaivauksilta, joita suoritettiin pääasiassa 1980-luvulla kyseisen kryptan restauroinnin yhteydessä. Kaivauksien aikana löydettiin lähes 1000 vainajaa. Näistä vajaa 400 vainajaa tunnistettiin arkunkilpien perusteella, joista saatiin yksilön nimi (siten myös sukupuoli), ikä ja kuolinaika (Molleson & Cox 1993). Nämä lontoolaisten hautaukset on tehty 1700‒1800-luvuilla (Reeve & Adams 1993). Tunnettujen yksilöiden taustat voitiin jäljittää nimien perusteella, joista yli 40 % oli ranskankielisiä. Useat yksilöt olivat mukana silkkiteollisuudessa esimerkiksi kankaankutojina. Lisätietoja tunnistettujen henkilöiden taustasta saatiin erilaisista dokumenteista, muun muassa hautaus-, avioliitto- ja kasterekisteristä sekä 1800-luvulla kuolintodistuksista (Molleson & Cox 1993).

Vastaavia kokoelmia:

St. Bride’s Church, Iso-Britannia (Bowman 1997), St. Thomas Anglican Church, Kanada (Herring et al. 1991).

Näkymä hautausmaalle, Honolulu, Havaiji. Ei yhteyttä tekstin luukokoelmiin. Kuva: Heli Maijanen.
Näkymä hautausmaalle Havaijin Honolulussa. Ei yhteyttä tekstin luukokoelmiin. Kuva: Heli Maijanen.

Modernit hautausmaakokoelmat

University of Athens Human Skeletal Reference Collection, Ateena, Kreikka

Tämä kokoelma koostuu 225 yksilöstä, jotka elivät 1900-luvun jälkipuoliskolla ja ovat peräisin Ateenan eri hautausmailta. Yksilöt ovat pääasiassa aikuisia (114 miestä ja 100 naista), mutta myös muutamia lapsia ja nuoria on mukana. Suurimmasta osasta tiedetään ikä, sukupuoli, ammatti ja kuolinsyy. Tiedot ovat peräisin kuolintodistuksesta. Kuolinvuodet vaihtelevat vuoden 1960 ja 1996 välillä, ja yksilöiden keski-ikä on 55 vuotta (Eliopoulos et al. 2007).

Kreikassa vainajat kaivetaan ylös 3‒5 vuotta hautaamisen jälkeen. Tämän jälkeen vainajien luut asetellaan metallilaatikkoon ja niitä pidetään hautausmaalla olevassa rakennuksessa. Tietyn ajan jälkeen luut siirretään rakennuksesta yhteishautaan, elleivät omaiset pyydä saada luita itselleen. Vainajien luut voidaan lahjoittaa yliopistolle ja ne voidaan lisätä tutkimuskokoelmaan (Eliopoulos et al. 2007).

Coimbra Identied Skeletal Collection, 21st century skeletal collection, Coimbra, Portugali

Portugalissa on myös tapana kaivaa vainajan luut ylös kolme vuotta hautauksen jälkeen. Jos omaiset eivät vaadi vainajan luita itselleen, ne jäävät hautausmaalle ja voidaan lahjoittaa tieteelle. Vainajista saadaan hautaustiedot ja kuolintodistus, joista kokoelmalle tärkeitä tietoja ovat ikä, sukupuoli, kuolinpäivä, hautauspäivä ja ylöskaivamispäivä (Ferreira et al. 2014).

Tässä kokoelmassa oli vuonna 2014 yhteensä 159 aikuista yksilöä, jotka olivat kuolleet vuosien 1995 ja 2008 välillä. Vainajat oli kaivettu ylös vuosien 1999 ja 2013 välillä. Ikähaitari oli tuolloin 29 ja 99 ikävuoden välillä, ja keski-iät ovat varsin korkeita (naiset 81 vuotta, miehet 71 vuotta). Vuonna 2014 arvioitiin, että kokoelmaan liitetään noin 20 uutta luurankoa joka vuosi. (Ferreira et al. 2014)

Luita mitataan osteometrisen pöydän ja erilaisten mittausvälineiden avulla. Kuva: Heli Maijanen.
Luita mitataan osteometrisen pöydän ja erilaisten mittausvälineiden avulla. Kuva: Heli Maijanen.

The CAL Milano Cemetery Skeletal Collection, Milano, Italia

Milanon kokoelmassa oli vuonna 2018 yli 2100 yksilöä, joista yli 90 % oli aikuisia. Kokoelman kerääminen aloitettiin vasta 2012, joten sen yksilömäärä on kasvanut hyvin nopeasti. Uusia yksilöitä lisätään koko ajan. Yksilöistä on tiedossa ikä, sukupuoli, syntymäaika, kuolinaika ja kuolinsyy. Tiedot ovat peräisin kuolintodistuksesta ja kokoelmassa on pääsy myös yksilöiden sairauskertomuksiin. Kokoelma perustuu samanlaisiin lahjoituksiin kuin kaksi edellä olevaa kokoelmaa (Cattaneo et al. 2018).

Vastaavia kokoelmia:

The Lambre collection, Argentiina (Salceda et al. 2012), Meksiko (Chi-Keb et al, 2013), Contemporary Colombian Skeletal Reference Collection, Kolumbia (Sanabria-Medina et al. 2016), Filippiinit (Go et al. 2017), useat kokoelmat Brasiliassa (Cunha et al. 2018).

Lahjoituskokoelmat

Anatomiset kokoelmat

Helsingin anatominen luukokoelma, Helsinki

Harvinainen suomalainen dokumentoitu luukokoelma (tässä käytetään nimitystä Helsingin anatominen luukokoelma) on kerätty ruumiinavauksien yhteydessä pääasiassa vuosina 1915‒1935 (Söderholm 2002; Telkkä 1950). Kokoelma on nykyään Luonnontieteellisessä keskusmuseossa Helsingissä. Kokoelmassa on 201 yksilöä, jotka eivät kuitenkaan ole kokonaisia, vaan osasta on säilytetty vain kallo, osasta joitain pitkiä luita, ja/tai lantio. Suurin osa yksilöistä on miehiä (80 %). Useimmista yksilöistä on tiedossa sukupuoli, ikä, ammatti, kuolinpäivä ja kuolinsyy. Osalla on myös dokumentoitu pituus. Useimmat vainajat ovat tulleet silloiselle anatomian laitokselle patologian laitokselta, vankiloista tai mielisairaaloista. Vainajien alkuperä on ajalleen tyypillinen, mutta nykypäivänä se herättää kysymyksiä heikommassa asemassa oleviin yksilöihin kohdistuvasta rakenteellisesta väkivallasta (ks. Watkins 2018a). Kokoelmaa on käytetty tutkimaan muun muassa pituutta, sukupuolen määritystä, iän määritystä, olkaluun biomekaanisia ominaisuuksia, ja tuberkuloosin vaikutus pitkiin luihin (Telkkä 1950; Kajanoja 1966; Niinimäki 2011, 2012; Maaranen & Buckberry 2018; Mansukoski & Sparacello 2018; Niskanen et al. 2018).

Anatomian laitoksen oppitunti menossa. Kuva: Pietinen, k. Anatomianlaitos, oppitunti. Museovirasto, Finna.fi, CC BY 4.0.
Anatomian laitoksen oppitunti menossa. Kuva: Pietisen kokoelma. Museovirasto, Finna.fi (CC BY 4.0).

Robert J. Terry Anatomical Collection, Washington DC, USA

Terry Collection on yksi eniten tutkimuksessa hyödynnetyistä dokumentoiduista luukokoelmista Yhdysvalloissa. Sen historia ulottuu jo 1800-luvun loppuun, jolloin R. Terry aloitti ensimmäisen kokoelmansa. Tuo kokoelma kuitenkin tuhoutui, ja varsinainen Terry-kokoelma sai alkunsa 1910-luvulla. Kokoelmaan otettiin yksilöitä, joita käytettiin anatomian opetuksessa. Vainajat, joiden omaisia ei tavoitettu tai joiden omaiset eivät halunneet haudata ruumista, lahjoitettiin opetukseen St. Louisin sairaaloista ja ruumishuoneilta. 1960-luvun lopulla kokoelma siirtyi Smithsonian-instituutin alaiseen museoon Washington DC:hin. (Hunt & Albanese 2005.)

Yksilöistä on saatavissa tiedot ainakin iästä, sukupuolesta, alkuperästä, kuolinsyystä ja kuolinajasta. Osalla on myös tietoja syntymäpaikasta, ammatista, ruumiista otetuista mitoista (esim. pituus ja paino). Kokoelmassa on yli 1700 yksilöä, joiden keski-ikä miehillä on 53 ja naisilla 58 vuotta. Yli puolet yksilöistä ovat afroamerikkalaisia (Hunt & Albanese 2005). Tämä on selvä ero esimerkiksi forensisten lahjoituskokoelmien demografiaan verrattuna, joissa euroamerikkalaisia yksilöitä on selvästi enemmän (ks. alempana W. M. Bass Donated Skeletal Collection).

University of Cape Town Human Skeletal Collection, Cape Town, Etelä-Afrikka

University of Cape Townin anatomian laitoksella alettiin käyttää ruumiita lääketieteen opetuksessa vuonna 1911. 1980-luvulta lähtien opetuksessa käytetyt ruumiit joko poltettiin ja palautettiin perheenjäsenille tai puhdistettiin ja otettiin osaksi luukokoelmaa. Vainajat olivat peräisin lahjoitusohjelmista tai sairaaloista, jos sukulaiset eivät ole ilmaisseet haluaan ottaa vastaan vainajaa 24 tunnin kuluessa kuolemasta. Tiedot yksilöistä ovat peräisin kuolintodistuksesta sisältäen iän, sukupuolen, etnisen ryhmän, kuolinvuoden ja kuolinsyyn. Yksilöitä oli kokoelmassa vuonna 2016 lähes 350, joista suurin osa on valkoisia miehiä. Kokonaisia luurankoja on vain osa, ja suuresta osasta yksilöistä on säilytetty eri määrä eri luita. Kokoelmaan lisätyt yksilöt ovat kuolleet vuosien 1940 ja 2010 välillä. Yksilöiden keski-ikä on noin 70 vuotta (Maass & Friedling 2019).

Vastaavia kokoelmia:

Jikei Collection, Japani (İşcan et al. 1994), Pretoria Bone Collection, Etelä-Afrikka (L’Abbé et al. 2005), Hamann-Todd Human Osteological Collection, USA (Kern 2006), Raymond A. Dart collection, Etelä-Afrikka (Dayal et al. 2009), UI Stanford Collection, USA (Eddie et al. 2012), Grant Collection, Kanada (Albanese 2018b), Chiang Mai University Skeletal Collection, Thaimaa (Traithepchanapai et al. 2016), Skeletal collection at KKU Human Skeleton Research Centre, Thaimaa (Techataweewan et al. 2017), Kirsten Skeletal Collection, Etelä-Afrikka (Alblas et al. 2018).

Anatomiset ruumiinavaukset. Kuva: Pietinen, k. Anatomianlaitos, vainajille tehdään ruumiinavauksia. Museovirasto, Finna.fi (CC BY 4.0).
Anatomiset ruumiinavaukset. Kuva: Pietinen, k. Anatomianlaitos, vainajille tehdään ruumiinavauksia. Museovirasto, Finna.fi (CC BY 4.0).

Forensiseen tutkimukseen liittyvät kokoelmat

W. M. Bass Donated Skeletal Collection, Knoxville, USA

Yhdysvalloissa alkunsa saaneet tafonomiset tutkimuskeskukset (tunnetaan usein nimityksellä ”bodyfarmit”) juontavat juurensa 1970-luvun lopulle, jolloin professori William Bass sai tutkittavakseen maatuneen ruumiin, joka löytyi sisällissodan aikaisesta haudasta. Kuolinajan arviointi osoittautui hankalaksi ja Bass halusi tutkia maatumisprosessia kontrolloiduissa olosuhteissa. Niinpä hän perusti ensimmäisen ulkoilmatutkimuskeskuksen Knoxvilleen (University of Tennessee). Maatumistutkimuksen jälkeen vainajien luut päätyvät W.M. Bass Donated Skeletal Collection -kokoelmaan, jossa niitä käytetään opetukseen ja tutkimukseen. (Jantz & Jantz 2008; Shirley et al. 2011).

Bass Collection on lahjoituskokoelma, johon nykyään otetaan pääasiassa rekisteröityneiden lahjoittajien ruumiit. Perhelahjoituksia hyväksytään nykyään yhä vähemmän. Kokoelman alkuaikoina (ensimmäinen lahjoitus 1981) lahjoituksia otettiin myös ruumishuoneilta, jos vainajaa ei ollut tunnistettu tai omaiset eivät halunneet haudata omaistaan. Nykyään lahjoittajat täyttävät useita sivuja pitkän lomakkeen, jossa he raportoivat henkilötietojensa lisäksi muun muassa pituuden, painon, asuinpaikat, mahdolliset sairaudet ja leikkaukset, ammatin ja sosioekonomisen luokan (Vidoli et al. 2017). Tällä hetkellä (13.1.2021) kokoelmassa on yli 1400 yksilöä, joista pääosa on euroamerikkalaisia (yli 90 %) ja miehiä (yli 60 %) (tiedot luettu 13.1.2021).

University of Tennesseen kampusalue, Knoxville. Kuva: Heli Maijanen.
University of Tennesseen kampusalue, Knoxville. Kuva: Heli Maijanen.

Texas State University Donated Skeletal Collection, San Marcos, USA

Texas State University Donated Skeletal Collection toimii samalla periaatteella kuin esikuvansa Tennesseessä. Kokoelma perustuu lahjoitusohjelmaan, jonka lahjoitusruumiit menevät ensin ulkoilmakeskukseen maatumaan ja sen jälkeen luut lisätään kokoelmaan. Lahjoitusohjelma alkoi vuonna 2008 ja tällä hetkellä kokoelmassa on lähes 650 yksilöä, joista 59 % on miehiä. Kokoelma painottuu euroamerikkalaisiin, joita on kokoelman yksilöistä yli 90 %. Kokoelman keski-ikä on 66 vuotta, mutta iät vaihtelevat 0‒103 vuoden välillä.  Kokoelma kasvaa noin 70 yksilöllä vuodessa (sähköpostikeskustelu apulaisjohtaja T. Gochan kanssa 14.12.2020). Kokoelman yhteydessä on myös mahdollisuus käyttää erilaisia laitteita, kuten mikro-CT:tä, röntgenlaitteistoa sekä 3D-skannereita (Mavroudas 2016).

Maxwell Museum’s Documented Skeletal Collection, Albuquerque, USA

Maxwell Museumin kokoelma perustuu lahjoitusohjelmaan, jossa ruumiit voivat olla elinaikana tehtyjä lahjoituksia, perhelahjoituksia tai anatomian laitoksen ja oikeuslääketieteen laitoksen lahjoittamia (Komar & Grivas 2008). Ruumiita ei käytetä anatomian opetuksessa eikä maatumistutkimuksissa, vaan ruumiit maseroidaan eli niistä poistetaan pehmytkudokset laboratoriossa ennen kokoelmaan lisäämistä. Vuonna 2019 kokoelmassa oli yli 300 yksilöä, joista 60 % oli miehiä ja yli 80 % euroamerikkalaisia. Suurin osa yksilöistä on yli 50-vuotiaita (Luettu 29.12.2020).

Vastaavia kokoelmia:

The FIRS Donated Human Skeletal Collection, USA , STAFS Skeletal Collection, USA.

Tehdäänkö tutkimusta tulevaisuudessa virtuaalisista luista? Ristiluu ja sen 3D-malli.
Tehdäänkö tutkimusta tulevaisuudessa virtuaalisista luista? Ristiluu ja sen 3D-malli. UNCG Imaging Lab CC BY 4.0. (Malliin pääset myös tästä linkistä).

Lopuksi

Luukokoelmat ovat tärkeä osa forensisen antropologian tutkimusta. Ne mahdollistavat käytännön opetuksen lisäksi myös tutkimuksen, jonka avulla voidaan kehittää uusia tutkimusmenetelmiä.  Tutkijan tulee kuitenkin olla tietoinen siitä, miten kokoelma on kerätty ja miten yksilöihin liittyvät tiedot on saatu. Siten tutkija voi ymmärtää paremmin, voiko kokoelma vastata hänen kysymyksiinsä ja mitä mahdollisia vinoumia kyseinen kokoelma tuo tutkimuksen tuloksiin ja tulkintoihin. Kokoelmia hoitavien instituuttien tehtävänä on antaa tarvittava läpinäkyvä taustatieto tutkijoille, jotta mahdolliset ongelmat ja vinoumat ovat tiedossa jo tutkimuksen suunnitteluvaiheessa. Tulevaisuudessa teknologia saattaa mahdollistaa laajamittaisen virtuaalisen tutkimuksen, mutta kokoelmien siirto 3D-malleiksi vaatii keskustelua ja eettisten näkökohtien uudelleen arviointia. Vaikka vanhoihin ja nykyisiin kokoelmiin liittyykin omat ongelmansa ja eettiset pohdintansa, dokumentoitujen luukokoelmien asema kansainvälisessä tutkimuksessa vankistuu entisestään.

— — —

Heli Maijanen on arkeologian yliopistonlehtori Oulun yliopistossa ja erikoistunut biologiseen antropologiaan. Hän suoritti tohtorintutkinnon University of Tennesseessä ja työskenteli opintojensa aikana W. M. Bass Donated Skeletal Collectionin kokoelmanhoitajana vuosina 2008‒2014.

Tutkimuskirjallisuus

Albanese J. 2018a. Strategies for Dealing with Bias in Identified Reference Collections and Implications for Research in the 21st Century. Teoksessa: Identified Skeletal Collections: The Testing Ground of Anthropology (Toim. Henderson C. & Cardoso F.). Oxford: Archaeopress, 59‒82.

Albanese J. 2018b. The Grant Human Skeletal Collection and Other Contributions of J. C. B. Grant to Anatomy, Osteology, and Forensic Anthropology. Teoksessa: Identified Skeletal Collections: The Testing Ground of Anthropology (Toim. Henderson C. & Cardoso F.). Oxford: Archaeopress, 35‒58.

Albanese J. & Cardoso H. 2019. Commentary on: Stephan CN, Ross AH. Letter to the Editor—A Code of Practice for the Establishment and Use of Authentic Human Skeleton Collections in Forensic Anthropology. J Forensic Sci 2018;63 (5):1604–7. Journal of Forensic Sciences 64: 1576‒1578.

Alblas A., Greyling L. & Geldenhuys E. 2018. Composition of the Kirsten Skeletal Collection at Stellenbosch University. South African Journal of Science 114: 1, #2017-0198.

Bowman J. 1997. Documented skeletal collection. Teoksessa St. Bride’s Church London. Archaeological research in 1952‒1960 and 1992‒5 (toim. Milne G). English Heritage, Archaeological Report 11: 93‒95.

Bidmos M., Adebesin A., Mazengenya P., Olateju O. & Adegboye O. 2020. Estimation of sex from metatarsals using discriminant function and logistic regression analyses. Australian Journal of Forensic Sciences, DOI: 10.1080/00450618.2019.1711180

Cardoso H. & Ríos L. 2011. Age estimation from stages of epiphyseal union in the presacral vertebrae. American Journal Physical Anthropology 144: 238‒247.

Carrara N., Scaggion C., Holland E. 2018. The Tedeschi collection: A collection of documented and undocumented human skeletal remains at the Museum of Anthropology, Padua University (Italy). American Journal Physical Anthropology 166: 930–933.

Cattaneo C., Mazzarelli D., Cappella A., Castoldi E., Mattia M., Poppa P., De Angelis D., Vitello A. & Biehler-Gomez L. 2018. A modern documented Italian identified skeletal collection of 2127 skeletons: the CAL Milano Cemetery Skeletal Collection. Forensic Science International 287:  219.e1-219.e5.

Chi-Keb J., Albertos-González V., Ortega-Munoz A., Tiesler V. 2013. A new reference collection of documented human skeletons from Mérida, Yucatan, Mexico. HOMO – Journal of Comparative Human Biology 64: 366–376.

Cunha E., Lopez-Capp T., Inojosa R., Marques S., Moraes L., Liberti E., Machado C., de Paiva L., Francesquini Júnior L.,  Daruge Junior E., Almeida Junior E. & Soriano E.. 2018. The Brazilian identified human osteological collections. Forensic Science International 289: 449.e1‒449.e6.

Dayal M., Kegley A., Strkalj G., Bidmos M. & Kuykendall K. 2009. The history and composition of the Raymond A. Dart Collection of Human Skeletons at the University of the Witwatersrand, Johannesburg, South Africa. American Journal of Physical Anthropology 140: 324‒335.

Dudzik B. & Langley N. 2015. Estimating age from the pubic symphysis: A new component-based system. Forensic Science International 257: 98‒105.

Eddie D., Vang J., Johnson S. & Schermer S. 2012.  Significance of the UI-Stanford Collection. American Journal of Physical Anthropology 147: S54: 137.

Eliopoulos C., Lagia A. & Manolis S. 2007. A modern, documented human skeletal collection from Greece. HOMO –  Journal of Comparative Human Biology 58: 221–228.

Fazekas I. & Kósa F. 1978. Forensic Fetal Osteology. Akadémiai Kiadó, Budapest.

Ferreira M., Vicente R., Navega D., Gonçalves D., Curate F. & Cunha E. 2014. A new forensic collection housed at the University of Coimbra, Portugal: The 21st century identified skeletal collection. Forensic Science International 245: 202.e1-202.e5.

Forensic Anthropology Society of Europe (FASE). The Map of Identified Osteological Collections. (Luettu 29.12.2020).

Franklin D. & Blau S. 2020. Physical and virtual sources of biological data in forensic anthropology: Considerations relative to practitioner and/or judicial requirements. Teoksessa: Statistics and Probability in Forensic Anthropology (Toim. Obertova Z., Stewart A. & Cattaneo C.). Academic Press, 17‒45.

Go M., Lee A., Santos J., Vesagas N. & Crozier R. 2017. A newly assembled human skeletal reference collection of modern and identified Filipinos. Forensic Science International 271: 128.e1-128.e5.

Herring A., Saunders S., Boyce G. 1991. Bones and Burial Registers: Infant Mortality in a 19th-Century Cemetery from Upper Canada. Northeast Historical Archaeology 20:1: 54‒70.

Herrmann N., Li Z. & Warner M. 2015. Isotopic and Elemental Analysis of the William Bass Donated Skeletal Collection and Other Modern Donated Collections. Department of Justice Report 248669.

Hunt D. & Albanese J. 2005. History and demographic composition of the Robert J. Terry anatomical collection. American Journal of Physical Anthropology 127: 406‒417.

İşcan M., Yoshino M. & Kato S. 1994. Sex Determination from the Tibia: Standards for Contemporary Japan. Journal of Forensic Sciences 39: 785‒792.

Jantz L.M. & Jantz R. 2008. The Anthropology Research Facility: The Outdoor Laboratory of the Forensic Anthropology Center, University of Tennessee. Teoksessa The Forensic Anthropology Laboratory (toim. Warren M, Walsh-Haney H, Freas L). Boca Raton: CRC Press, 7‒22.

Kajanoja P. 1966. Sex determination of Finnish crania by discriminant function analysis. American Journal of Physical Anthropology 24: 29‒33.

Kern K. 2006. T. Wingate Todd: Pioneer of modern American physical anthropology. Kirtlandia 55: 1‒42.

Komar D. & Grivas C. 2008. Manufactured populations: What do contemporary reference skeletal collections represent? A comparative study using the Maxwell Museum documented collection. American Journal of Physical Anthropology 137: 224‒233.

Kosa F. 1997. Determination of body length and age of human foetuses and newborns on the basis of weights of limb bones. Acta Biologica Szegediensis 42: 225‒234.

L’Abbé E., Loots M. & Meiring J. 2005. The Pretoria Bone Collection: a modern South African skeletal sample. HOMO – Journal of Comparative Human Biology 56(2):197‒205.

Maaranen N. & Buckberry J. 2018. Exploring age – Transition analysis as a tool for detecting the elderly. Teoksessa: Across the Generations: The Old and the Young in Past Societies (Toim. Lillehammer G & Murphy E). AmS-Skrifter 26, Stavanger, 143–154.

Maass P. & Friedling L. 2019. Documented composition of cadaveric skeletal remains in the University of Cape Town Human Skeletal Collection, South Africa. Forensic Science International 294: 219.e1-219.e7.

Maijanen H. 2009. Testing Anatomical Methods for Stature Estimation on Individuals from the W. M. Bass Donated Skeletal Collection. Journal of Forensic Sciences 54: 746‒752.

Maijanen H. 2014. The prevalence of pathological conditions in a modern skeletal collection – implications for forensic anthropology. PhD diss., University of Tennessee. https://trace.tennessee.edu/utk_graddiss/2900

Maijanen H. & Jeong Y. 2018. Discrepancies between reported and cadaveric body size measurements associated with a modern donated skeletal collection. HOMO 69:3: 86‒97.

Maijanen H. & Steadman D. 2019. Ethical considerations regarding donated skeletal collections. 25th EAA Annual Meeting (Bern 2019) – Abstract book, 529.

Mansukoski L. & Sparacello V. 2018. Smaller long bone cross-sectional size in people who died of tuberculosis: Insights on frailty factors from a 19th and early 20th century Finnish population. International Journal of Paleopathology 20: 38‒44.

Mavroudas S. 2016. The Forensic Anthropology Center at Texas State and Associated Texas State University Donated Skeletal Collection. Program of the 85th Annual Meeting of the American Association of Physical Anthropologists. American Journal of Physical Anthropology 159: S62.

May S. 2014. An Investigation of Diabetes Mellitus in Postmortem Human Remains. PhD diss., University of Tennessee. https://trace.tennessee.edu/utk_graddiss/2843

McNulty S. 2016. An Analysis of Skeletal Trauma Patterning of Accidental and Intentional Injury. PhD diss., University of Tennessee. https://trace.tennessee.edu/utk_graddiss/3727

Molleson T. & Cox M. 1993. The Spitalfields Project, vol. 2: The anthropology. CBA Research Report 86. York: Council for British Archeology.

Niinimäki S. 2011. What do muscle marker ruggedness scores actually tell us? International Journal of Osteoarchaeology 21: 292‒299.

Niinimäki S. 2012. The relationship between musculoskeletal stress markers and biomechanical properties of the humeral diaphysis. American Journal of Physical Anthropology 147: 618‒628.

Niskanen M., Maijanen H., Junno J-A., Niinimäki S., Salmi A-K., Vilkama R., Väre T., Salo K., Kjellström A., Molnar P. 2018. Scandinavia and Finland. Teoksessa: Skeletal Variation and Adaptaition in Europeans: Upper Paleolithic to the Twentieth Century (Toim. Ruff C). Hoboken: Wiley Blackwell: 355–396.

Raxter M., Auerbach B. & Ruff C. 2006, Revision of the Fully technique for estimating statures. American Journal of Physical Anthropology 130: 374‒384.

Reeve J. & Adams M. 1993. The Spitalfields Project, vol. 1: The archaeology. CBA Research Report 85. York: Council for British Archeology.

Salceda S., Desántolo B., García Mancuso R., Plischuk M., Inda A. 2012. The ‘Prof. Dr. Rómulo Lambre’ Collection: An Argentinian sample of modern skeletons. HOMO 63: 275‒281.

Sanabria-Medina C., González-Colmenares G., Restrepo H. & Guerrero Rodríguez J. 2016. A contemporary Colombian skeletal reference collection: A resource for the development of population specific standards. Forensic Science International 266: 577.e1-577.e4.

Santos AL. 2020. A particular heritage: The importance of identified osteological collections. Mètode Science Studies Journal – Annual Review 10: 91‒97.

Sharman J. & Albanese J. 2018. Bioarchaeology and Identified Skeletal Collections: Problems and Potential Solutions. Teoksessa: Identified Skeletal Collections: The Testing Ground of Anthropology (Toim. Henderson C & Cardoso., F. Oxford: Archaeopress, 83‒114.

Shirley N., Wilson R. & Jantz L. 2011. Cadaver use at the University of Tennessee’s Anthropological Research Facility. Clinical Anatomy 24: 372‒380.

Slocum A., Reinitz S., Jariwala S. & Van Citters D. 2017. Design, development, and validation of an intra-osseous needle placement guide. Journal of Medical Devices 11(4):041009.

Spiros M. & Hefner J. 2020. Ancestry Estimation Using Cranial and Postcranial Macromorphoscopic Traits. Journal of Forensic Sciences 65: 921‒929.

Spradley M.K. & Jantz R. 2011. Sex Estimation in Forensic Anthropology: Skull versus Postcranial Elements. Journal of Forensic Sciences 56: 289‒296.

Steadman D., Davis M., Devlin J., Maijanen H., Jantz L. & Vidoli G. 2020. Ethical Considerations and Stewardship of Contemporary Donated Human Remains. Program of the 89th Annual Meeting of the American Association of Physical Anthropologists. American Journal of Physical Anthropology 171: S69: 273‒274.

Stephan C. & Ross A. 2018. Letter to the Editor — A Code of Practice for the Establishment and Use of Authentic Human Skeleton Collections in Forensic Anthropology. Journal of Forensic Sciences 63: 1604‒1607.

Söderholm N. 2002. Den anatomiska bensamlingen vid Helsingfors Universitet. Julkaisematon pro gradu. Helsingin yliopisto.

Techataweewan N., Tuamsuk P., Toomsan Y., Woraputtaporn W., Prachaney P. & Tayles N. 2017. A large modern Southeast Asian human skeletal collection from Thailand. Forensic Science International 278: 406.e1-406.e6.

Telkkä A. 1950. On the prediction of human stature from the long bones. Acta Anatomica 9: 103‒17.

Traithepchanapai P., Mahakkanukrauh P., Kranioti E. 2016. History, research and practice of forensic anthropology in Thailand. Forensic Science International 261: 167.e1-167.e6.

Ubelaker D. 2014. Osteology Reference Collections. Teoksessa: Encyclopedia of Global Archaeology (Toim. Smith C.) Springer: New York: https://doi.org/10.1007/978-1-4419-0465-2_159

Vidoli G.M., Steadman D.W., Devlin J.B., Jantz L.M. History and development of the first anthropology research facility, Knoxville,Tennessee. Teoksessa Taphonomy of human remains: forensic analysis of the dead and the depositional environment (Toim. Schotsmans E.M.J., Marquez-Grant M., Forbes S.L.) Oxford: Wiley; 2017, 606–621.

Wallace I., Worthington S., Felson D., Jurmain R., Wren K., Maijanen H., Woods R. & Lieberman D. 2017. Knee osteoarthritis has doubled in prevalence since the mid-20th century. PNAS 114:35:9332‒9336.

Watkins R. 2018a. The Fate of Anatomical Collections in the US: Bioanthropological Investigations of Structural Violence. Teoksessa: Identified Skeletal Collections: The Testing Ground of Anthropology (Toim. Henderson C. & Cardoso F.). Oxford: Archaeopress, 169‒185.

Watkins R. 2018b. Anatomical Collections as the Anthropological Other: Some Considerations. Teoksessa: Bioarchaeological Analyses and Bodies. Bioarchaeology and Social Theory (Toim. Stone P). Springer, 27‒47.

Weiss E. 2015. Can we create ethnically diverse skeletal collection from donated bodies? Anthropologischer Anzeiger 72(1): 43‒53.

Wilson R., Bethard J. & DiGangi E. 2011. The Use of Orthopedic Surgical Devices for Forensic Identification. Journal of Forensic Sciences 56: 460‒469.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.