Saapuiko Justinianuksen rutto koskaan Suomeen?

Jasmin Vanha-Majamaa

Justinianuksen ruttona tunnettu epidemia levisi Välimeren alueella ja Euroopassa noin vuosina 541‒570. Sen aiheuttajaksi on tunnistettu Yersinia pestis -bakteerin aikaansaama paiserutto. Taudinaiheuttajaa on löytynyt arkeologisista vainajista mm. Englannista ja Saksasta (Keller et al. 2019). On kuitenkin epäselvää, saapuiko Justinianuksen rutto koskaan Suomeen. Tapio Seger (1982) on pyrkinyt lähestymään kysymystä analysoimalla rautakautisten kalmistojen määrässä tapahtuneita muutoksia artikkelissaan The Plague of Justinian and Other Scourges – An analysis of the Anomalies in the Development of the Iron Age population in Finland.

Arkeologisiin lähteisiin keskittyvä kvantitatiivinen analyysi ei itsessään ole ongelmallinen lähestymistapa. Määrällistä aineistoa analysoitaessa voi helposti löytää suuntaa antavia trendejä ja mahdollisia korrelaatioita eri ilmiöiden välillä, ja se on ollut käytössä myös muissa Justinianuksen ruttoa, myöhempiä ruttoepidemioita sekä suomalaista rautakautta käsittelevissä tutkimuksissa (ks. Mordechai et al. 2019, Oinonen et al. 2020; Hufthammer ja Walløe 2013). Seger itse kieltää jo johdannossaan tutkimuksensa yleispätevyyden, ja mainitsee useampaan kertaan sen olevan keskustelunavaus kattavan ja läpiluotaavan analyysin sijaan. Hän kuitenkin mainitsee huomattavaksi poikkeamaksi sen, että kansainvaellus- ja merovingiajalla Pohjanmaalla ja Uudellamaalla kalmistojen määrä laskee äkisti, samalla kun se muualla Suomen alueella nousee melko tasaisesti. Hän ei esitä arvioita koko Suomen tai tutkimiensa alueiden kokonaispopulaation määrästä tai sen laskusta, vaikka jaottelee tutkimansa hautapaikat sijainnin ja ajoituksen mukaan maakunnittain ja aikakausittain, ja vertailee hautapaikkojen määrän kasvukäyriä.

Kalmistojen määrän romahtamista Seger perustelee vertailemalla analyysejään vastaaviin Egeanmeren alueella tehtyihin tutkimuksiin (Seger 1982, 187‒189, 185‒186.) Epäilen kuitenkin, ettei merellinen muinaiskreikkalainen kaupunkikulttuuri, jossa on ollut korkeahko väestöntiheys, ole suoraan vertailukelpoinen rautakautiseen Suomeen, jossa asutus on ollut harvempaa ja eri tavalla rakentunutta. Mielestäni tutkimuksessa tulisi huomioida myös väestönkasvu, alueelliset kontaktit esim. Venäjälle, Skandinaviaan ja Baltiaan, mahdolliset elintapojen ja toimeentulon muutokset sekä muut alueelliset erot. Seger kyllä mainitsee kaskiviljelyyn liittyvän liikkumisen sekä hautaustapojen muuttumisen mahdolliset vaikutukset hautakohteiden määriin, muttei varsinaisesti käsittele niitä osana analyysiään (Seger 1982, 190‒191). Huomiotta jäävät myös muut mahdolliset ympäristötekijät ja niiden vaikutus väestönkasvuun, kasvun heikkenemiseen tai asuintapojen ja elinkeinojen muutoksiin.

Seger käsittelee artikkelissaan kansainvaellusaikaa välillä 400‒550 jKr. ja merovingiaikaa välillä 550‒800 jKr., mikä osuu vuosilustojen ja historiallisten lähteiden perusteella sekä Justinianuksen ruton pandemiavuosiin että ”myöhäisantiikin pienen jääkauden” ajanjaksolle (Seger 1982, 185; Oinonen et al. 2020, 1‒2). Etenkin jälkimmäisen merkitystä kalmistojen vähenemiseen olisi syytä pohtia. Pohjoismaisesta ja Itämeren alueen mytologiasta on aiemmin etsitty todisteita muista sääilmiöistä ja luonnonmullistuksista. Kalevalassa sekä Viron Kalevipoegissa esiintyvät, taivaalta mereen putoavat, pelloilla tuhoja tekevät ja tulen syntyyn johtavat kipunat on toisinaan tulkittu Kaalinjärven muodostaneen pronssikautisen meteoriitti-iskun kuvauksiksi (Ratia 2009). Samaan tapaan Oinonen et al. (2020, 1‒2) tulkitsevat skandinaavis-germaanisen taruston maailmanloppua enteilevää Fimbulvinter-ikitalvea tarinaksi selittämään 500-luvun kylmää kautta, joka oli seurausta elsalvadorilaisten tulivuorten purkauksista 530‒570-luvuilla.

Arkadiusz Sołtysiak (2006) on listannut Justinianuksen ruttoepidemian seurauksiksi kuolleisuuden lisäksi useita ekonomisia, sosiaalisia ja kulttuurisia vaikutuksia, jotka jättävät niin arkeologisia kuin kirjallisia lähteitä (Moilanen 2020, 3). Niitä tutkimalla Justinianuksen ruton mahdollinen rantautuminen Suomeen valottunee Segerin arvioita selvemmin. Mordechai et al. (2019) ovat ottaneet huomioon joukon Sołtysiakin taulukossa esitetyistä haittavaikutuksia kriittisessä analyysissään Justinianuksen ruton oletetusta tuhosta ja laajuudesta. He listaavat johdannossaan kirjalliset lähteet, lainsäädännön, kolikot, papyrukset, kirjoitukset ja kaiverrukset, siitepölyn, muinais-DNA:n ja hauta-arkeologian, joita kaikkia voidaan käyttää apuna kulkutautien tutkimuksessa. Heidän mukaansa Justinianuksen ruton ”maksimalistisena” nähty vaikutus olisi pikemminkin seurausta tekstilähteiden ylitulkinnasta kuin taudin todellisesta tuhovoimasta. Esimerkiksi kirjallisissa lähteissä kuvattuja massahautauksia ei ole arkeologisessa aineistossa juurikaan havaittu edes Välimeren ydinalueilla (Heikura 2002, 824).

Jos Justinianuksen rutosta mahdollisesti johtuva suurkuolleisuus ei ole nähtävissä hautapaikkojen lisääntymisenä Bysantin alueella, hautapaikkojen määrän vaihtelu tuskin voi Suomessakaan toimia sen tarkempana mittapylväänä. Myös Segerin (1982, 191‒192) mustarottaa käsittelevä pohdinta on asiasisällöltään todennäköisesti vanhentunutta. Hufthammer ja Walløe (2013, 1755‒1758) nimittäin esittävät arkeologisen luuaineiston valossa mustarotan esiintyvyyden olleen ennen keskiaikaa paitsi lähes olematonta Pohjoismaissa, Baltiassa ja Luoteis-Venäjällä, myös irrallinen varsinaista mustaa surmaa edeltävien ruttopandemioiden leviämisestä. Segerin artikkeli ei siis todista Justinianuksen ruton ulottumisesta Suomeen, ja tietyssä mielessä sen voi käsittää Mordechain et al. (2019, 25552‒25553) kritisoimana todistelunhaluisena analyysinä todellisuudessa ruttoon liittymättömistä ilmiöistä, kuten hautauksen määrästä ja tavasta. On kuitenkin muistettava, että Segerin artikkeli on jo lähes 40 vuotta vanha, eikä se siksi edusta tämänhetkistä tietoa Justinianuksen rutosta. Artikkeli on silti edelleen mahdollinen pohja moniulotteisemmalle ja tarkemmalle uudelle tutkimukselle, jossa voitaisiin hyödyntää myös luonnontieteellisiä analyysimenetelmiä.

———

Kirjoittaja on Lapin yliopiston kulttuurihistorian ja matkailututkimuksen opiskelija. Sivuaineisiin ja kiinnostuksen kohteisiin kuuluvat kielet ja kulttuurien välinen kanssakäyminen.

Teksti pohjautuu välitehtävään, jonka kirjoittaja laati Turun yliopiston järjestämällä Kulkutautien historiaa -verkkokurssilla syksyllä 2020.

Lähteet:

Heikura, P. 2002. Justinianuksen rutto. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim 2002; 118(8): 821‒826. https://www.duodecimlehti.fi/duo92907

Hufthammer, K. & Walløe, L. 2013. Rats cannot have been intermediate hosts for Yersinia pestis during medieval plague epidemics in Northern Europe. Journal of Archaeological Science, Volume 40, Issue 4, April 2013: 1752-1759.

Keller, M. et al. 2019. Ancient Yersinia pestis genomes from across Western Europe reveal early diversification during the First Pandemic (541–750). PNAS, Vol. 116, June 18, 2019: 12363–12372.

Moilanen, U. 2020. Antiikin Epidemioita – Luentoalustus. Kulkutautien historiaa. Historian valtakunnallinen verkko-opetus, Turun yliopisto.

Mordechai, L. et al. 2019. The Justinian Plague: An inconsequential pandemic? PNAS, Vol. 116 (51), December 17, 2019: 25546-25554.

Oinonen, M. et al. 2020. Buried in water, burdened by nature—Resilience carried the Iron Age people through Fimbulvinter. Plos One, April 21.2020

Ratia, A. 2009. Tulen synty – meteoriitti-impaktin kuvaus. Geologi, 2009, nro 6, s. 198‒199. Helsinki: Suomen Geologinen Seura.

Seger, T. 1982. The plague of Justinian and other scourges: an analysis of the anomalies in the development of the Iron Age population in Finland. Fornvännen 77 (1982): 184‒197.

Sołtysiak, A. 2006. The plague pandemic and Slavic expansion in the 6th-8th centuries. Archaeologia Polona, vol. 44:2006: 339–364.