Noora Lindberg
Ikivanhana kulkutautina tuberkuloosi nousee ruton tavoin esiin niin historiankirjoituksessa, taiteessa kuin uutisissa. Siinä missä rutto on pitkälti onnistuttu pitämään aisoissa antibioottien kehittämisen ja parantuneen hygienian avulla, on tuberkuloosi yhä vakava uhka ihmiskunnalle ja aiheuttaa tänä päivänä tartuntataudeista eniten kuolemia. Vuonna 2019 tuberkuloosiin menehtyi maailmanlaajuisesti 1,4 miljoonaa ihmistä ja siihen sairastui arviolta 10 miljoonaa (WHO). Juuri tämä taudin jatkuva vaikutus sai minut valitsemaan tuberkuloosin kirjoitukseni aiheeksi. Vielä vuosi sitten olisin pitänyt vaikkapa enää laboratorioissa elävää isorokkoa kiinnostavampana kohteena, mutta pandemian keskellä eläminen näyttää siirtäneen mielenkiintoani enemmän historiallisiin, mutta yhä käynnissä oleviin prosesseihin.
Siirtomaavalta on näennäisesti historiaan jäänyt rakenne, jonka jäänteitä on kuitenkin nähtävissä ympäri maailmaa, osa vain muotoaan muuttaneina, mutta yhä toimivina. Kamppailu tuberkuloosia vastaan on sekin maailmanlaajuisesti arkipäivää. Tässä kirjoituksessa pyrin tarkastelemaan, onko siirtomaavalta voinut käyttää tartuntatautia kontrollikeinona alueen alkuperäisväestöä kohtaan. Pohdin, taisteltiinko tuberkuloosia vastaan puhtaasti väestön terveys mielessä, ja jos näin oli, minkä väestönosan terveydestä oltiin huolissaan? Maantieteellisesti tarkastelun kohteeni on Kanada ja tarkemmin sen länsi-, pohjois- ja luoteisalueet, joilla valtaosa maan alkuperäiskansoista yhä asuu. Ajallisesti olen rajannut työni 1800-luvun alkupuolelta nykyaikaan, sillä tuolla ajanjaksolla sekä Kanadan taloudellinen kehitys että tuberkuloosin leviäminen on ollut voimakasta ja ajanjaksoa koskevia kirjallisia lähteitä löytyy runsaasti. Lähialueilta vertailukohtaa aiheelle tarjoaa Yhdysvallat.
Olen hakenut pohdinnoilleni tukea tutkimuskirjallisuudesta, tuberkuloosiin, Kanadan historiaan sekä tartuntatautien ja eri ihmisryhmien välisiin suhteisiin keskittyneistä teksteistä. Kanadan alkuperäiskansojen tuberkuloosihistoriasta ja -kokemuksista on tehty useampia tutkimuksia, joista tässä olen käyttänyt tärkeimpinä Maureen K. Luxin Separate Beds: A History of Indian Hospitals in Canada, 1920s–1980s ja Laurie Meijer Dreesin Healing Histories: Stories from Canada’s Indian Hospitals -monografioita. Termeistä olen päätynyt käyttämään käännöksiä alkuperäiskansat ja valkoiset, sillä tutkimuksissa toistuvat Indigenous peoples ja whites kääntyvät mielestäni näin parhaiten. Termin Blacks käännän termillä tummaihoinen.
Indian Hospital -järjestelmä käy tuberkuloosia vastaan
Mycobacterium tuberculosis -bakteerin aiheuttama tuberkuloosi on ollut ihmiskunnan riesana mahdollisesti jo esihistorialliselta ajalta saakka (Donoghue et al. 2004). Sen päätymisestä Amerikan mantereelle on erilaisia teorioita. Erään mukaan tauti olisi mahdollisesti saanut alkunsa toisistaan riippumattomasti sekä vanhalla että uudella mantereella (Wolfe et al. 2007, 282). Geneettiset tutkimukset ovat osoittaneet, että eurooppalaisten valloittajien mukanaan kuljettama tuberkuloosikanta eroaa 1000 vuotta vanhoista eteläamerikkalaisista luurangoista löydetystä DNA:sta (Bois et al. 2014, 1). Mantereella siis tavattiin tuberkuloosia jo ennen eurooppalaisten saapumista, mutta todennäköisimmin tauti pääsi valloilleen vasta näiden tulon myötä.
Koleran ja monien muiden tartuntatautien tavoin tuberkuloosi yleistyi 1700-luvun teollistumisen ajanjaksolla. Elinkeinorakenteen muutoksen ja kaupungistumisen myötä ennätysmäärä ihmisiä pakkautui tiiviisiin, usein hygienialtaan puutteellisiin oloihin, jotka loivat kulkutaudeille otolliset olosuhteet. Näin tapahtui myös Kanadassa.
Pohjois-Amerikan viimeinen merkittävä tuberkuloosiepidemia kesti 1800-luvun loppupuolelta 1900-luvun alkuvuosikymmeniin. Tuohon aikaan vähintään 70 % väestöstä arvellaan kantaneen bakteeria (Meijer Drees 2013, 30.). Kuten muuallakin läntisessä maailmassa, myös Kanadassa ongelman vakavuus ymmärrettiin toden teolla vasta sen pahentuessa ja maan ensimmäinen tuberkuloosiparantola avattiin vuonna 1896. Vuoteen 1938 mennessä parantolajärjestelmä käsitti kaikkiaan 61 laitosta. Alkuperäisasukkaille ovet eivät kuitenkaan noin vain avautuneet, ja vuonna 1916 Blackfoot-kansa (eli mustajalat) rahoitti ja rakensi itselleen oman parantolan Manitoban provinssiin (Meijer Drees 2013, 34).
Alkuperäiskansojen omat pyrkimykset tuberkuloosin hillitsemiseen eivät kuitenkaan osoittautuneet riittäviksi. Vuonna 1944 alkuperäisväestöllä todettiin tuberkuloosi-infektioita kymmenkertaisesti maan keskiarvoon nähden. Seuraavana vuonna Kanadan hallitus perusti Indian Hospitals -nimisen järjestelmän (IH) nimenomaisesti alkuperäiskansojen tuberkuloositartuntoja ehkäisemään (Maijer Drees 2013, 36).
Hoitostandardit eivät olleet samoja valkoisten ja alkuperäiskansojen välillä. IH-sairaaloiden olot eivät myöskään olleet aina kehuttavia: tiloiksi kelpasi armeijan käytöstä poistettuja, huonokuntoiseksi todettuja sairaaloita. Ne sijaitsivat eteläisissä provinsseissa, kaukana alueista, joilla suuri osa alkuperäisyhteisöistä eli. Hoitojaksot merkitsivät raskasta matkantekoa ja vähintään kuukausien poissaoloa kotoa (Meijer Drees 2013, 36, 39–40). Tämä horjutti myös yhteisöjä, joista tuberkuloosista kärsivät lähtivät: käytössä ollut työvoima pieneni ja jonkun piti ottaa hoitaaksensa huoltajaa vaille jääneet lapset. IH-sairaaloiden kohdalla valtaapitävien lähtöajatuksena oli, että alkuperäisväestöllä oli paremmat oltavat missä tahansa muualla kuin heidän omissa yhteisöissään. Niitä pidettiin niin puutteellisina ja vaarallisina, että onnettominkin sairaalaympäristö oli kohennus niihin (Lux 2016, 58–59). Nähdäkseni tässä on selkeää kolonialismin henkeä: valtaapitävät ovat mielestään aina oikeassa ja osaavat poikkeuksetta kertoa valtaamansa maan alkuperäisasukkaille, miten näiden tulee elää. Tämän perusteella Kanadan alkuperäisväestön kohdalla kulkutauti näyttää toimineen yhtenä tällaisen viestin välittäjänä.
The Great Circle of Life
Britannia sai Kanadan Ranskalta virallisesti vuoden 1763 Pariisin rauhassa. Vuonna 1867 Britannia yhdisti alueen kolme siirtokuntaansa Kanadan dominioksi. Alkuperäisasukkaita ei asiassa kuultu. Sen sijaan brittihallinto loi Indian Act -asetuksen näiden turvaksi, kunnes heidät olisi assimiloitu siirtomaaisäntien kulttuuriin. Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että terminä kolonialismi ei tuolloin kalskahtanut samalta kuin tänään, vaan edusti brittiläisen oikeuden korkeimpia ihanteita ympäri maailmaa, näin myös Kanadassa (Harring 2019 (1998), 17).
Tällaisen käsityksen voin jakaa. Sopeuttaminen valtaajan kulttuuriin alkuperäiskansojen omat kulttuurit hävittäen sen sijaan kuulostaa omaan korvaani yhtä pahalta nyt kuin 1800-luvun kontekstiin asetettuna.
Alkuperäiskansat ovat perinteisesti katsoneet sairauksien johtuvan mielen, ruumiin ja sielun epätasapainosta. Tiiviit yhteisöt nähtiin tärkeinä yksilön terveydelle (Lux 2016, 5). Alkuperäiskansojen alueet olivat harvaan asuttuja ja usein hyvin kaukana muista asutuskeskittymistä. Heille suunnattujen hoitolaitosten perustaminen keskitetysti oli näin ollen päättäjien helposti perusteltavissa.
Maureen K. Luxin sanoin tuberkuloosi ylitti reservaattien rajat, mutta taudinaiheuttajan leviämisen suuntaa ei koskaan kyseenalaistettu (Lux 2016, 23). Oli tutkimatta selvää, että alkuperäisasukkaat kantoivat tautia ja aiheuttivat näin vaaraa valkoisille kanadalaisille. Tuberkuloosikuolemia tilastoitaessa tämä sama suuntaus näkyy kiintoisasti: osa valkoisten selkeistäkin tapauksista laitettiin jonkin muun kuin tuberkuloosin syyksi, kun taas alkuperäisväestön keskuudessa kuolema saatettiin kirjata tuberkuloosin aiheuttamaksi, vaikkei näin olisi ollutkaan (Lux 2016, 29). Tässä voi nähdä tuberkuloosin etenkin myöhempää, luokkaan ja sosiaaliseen asemaan liittyvää, arvottamista.
Pitkään syitä sairastumiselle etsittiin perinnöllisestä alttiudesta asti, ehkä siksi, että tauti oli yleinen myös sivistyneistön keskuudessa (Vuorinen 2006, 117). Hyvän hygienian, leikkaushoitojen ja uusien lääkkeiden aikakauden koittaessa ei kuitenkaan ollut enää yhtä ylevän traagista kuolla tuberkuloosiin kuin 1800-luvulla, jolloin tautia pidettiin jopa merkittävän taiteen luomisen edellytyksenä (Morens, 2002). Tuberkuloosi alettiin yhdistää slummiutumiseen, ahtaisiin asuinoloihin – ja vähemmistöihin. Tämä ei jäänyt vähemmistöiltä itseltään huomaamatta, ja yhdysvaltalainen kansalaisoikeusaktivisti W.E.B Du Bois totesikin tuberkuloosista tummaihoisten vitsauksena jo 1900-luvun alussa, että sellaisena tauti oli aiemmin nähty myös epätoivottujen irlantilaissiirtolaisten kohdalla. Hänen mukaansa tuberkuloosista oli tullut tauti, jonka katsottiin vaivaavan sitä ihmisryhmää, joka milloinkin oli vähiten valtaväestön suosiossa. (Bates 2015 (1992), 292)
Oiva vertailukohta Kanadan alkuperäisväestön kohtelulle tuberkuloosiparantoloiden saralla löytyykin Yhdysvalloista. Vuonna 1900 Philadelphian kaupungissa tuberkuloosiin kuoli yli kaksinkertaisesti tummaihoisia valkoisiin verrattuna. Kuten Kanadassakin, huoli tästä heräsi vasta siinä vaiheessa, kun epäsuhta ihonväriin nähden kävi ilmeiseksi. Tarvetta erityisille tuberkuloosin ehkäisemiseen ja hoitamiseen keskittyville ohjelmille ei nähty vielä siinä vaiheessa, kun asiasta puhuivat lähinnä tummaihoiset lääkärit. Tuberkuloosi nousi laajemmin asialistalle, kun alan johtavat, valkoiset, ammattilaiset ymmärsivät vähemmistöjen suurten infektiomäärien uhkaavan valtaväestön terveyttä (Bates 2015 (1992), 291–292; 288). Lisäpontta päättelyyn etnisen alkuperän ja tuberkuloosialttiuden yhteydestä Yhdysvalloissa saatiin vuonna 1912, jolloin alkuperäisväestön – David Dejongin sanoin intiaanien – tuberkuloositartuntojen määrän havaittiin olevan kolminkertainen muihin väestöryhmiin nähden (Dejong 2008, 85). Tällaisia tilastoja myös käytettiin surutta oman asian ajamiseen, kuten 1920–1930-luvulla Kanadassa, jossa niiden varaan hieman myöhemmin rakennettiin IH-järjestelmä (Lux 2016, 41). Nähdäkseni näitä molempien maiden käytäntöjä tuberkuloosin ja vähemmistöjen suhteen on mahdollista lukea eräänlaisessa kolonialismin kontekstissa. Esillä on selkeä valtaa pitävän ja määräyksiin alistumaan joutuvan asema.
Siinä missä Kanadan tuberkuloosia sairastavat alkuperäisasukkaat nähtiin selkeänä uhkana terveille valkoisille, ei tämä ajatusmaailma ulottunut sairaaloiden sisälle ja potilaisiin. Laitoksissa saatettiin surutta asettaa samoille osastoille niin tuberkuloosia sairastavia kuin terveitä, synnyttämään tulleita äitejä ja heidän lapsiaan (Lux 2016, 31). Ajatusmalli on kovin omituinen. Järjestelmän tarkoituksena oli estää tuberkuloosin leviäminen ja nimenomaan alkuperäisasukkaita pidettiin tässä niin tärkeässä asemassa, että heidät voitiin eristää yhteisöistään jopa vuosiksi, jotta tartunnat saataisiin estettyä. Tässä valossa on ihmeteltävä logiikkaa, jonka mukaan on kuitenkin aivan hyväksyttävää altistaa terveitä alkuperäisasukkaita taudille. Oliko tarkoituksena sittenkin vain pitää yllä kontrollijärjestelmää, jossa yhteisöt pysyisivät jatkuvasti vajaalukuisina, kun niiden jäsenet viettäisivät pitkiä aikoja toipumassa sairaudesta, joka heille välinpitämättömästi tartutettiin?
Potilaat välineinä – vai toimijoina?
”He kohtelivat meitä lapsina, joten me käyttäydyimme kuin lapset”, kertoo eräs IH-sairaalassa tuberkuloosista toipunut (Lux 2016, 105).
Potilaiden parantolakokemus on usein tuberkuloosista tehdyn historiallisen analyysin lähtökohta. Vaikka hoitohenkilökunnan ja potilaiden suhde oli patriarkaalinen, voidaan potilaat nähdä myös aktiivisina toimijoina, jotka olivat muodostamassa omaa kokemustaan: he eivät siis olleet pelkkiä hoitojen uhreja tai toiminnan kohteita (Condrau et al. 2010, 8). Nopealla vilkaisulla tämä vaikuttaa jonkin verran ristiriitaiselta esimerkiksi Luxin ja Laurie Meijer Dreesin tutkimusten kanssa, joista kappaleen alun sitaatin henki huokuu vahvana. Heidän teksteissään korostuu potilaiden negatiiviset kokemukset, kuten potilaiden siirtäminen laitoksesta toiseen kuin rahtina, kertomatta edes kohdetta ja kivuliaat, jopa kokeelliset hoidot (Drees 2013, 35; Lux 2016, 59, 72). Tarkemmalla lukemisella kokemuksista kuitenkin nousee esiin myös potilaita selkeästi hyödyttäneitä puolia, joiden varaan osa on rakentanut omaa identiteettiäänkin.
Niukalla budjetilla toiminut IH tarvitsi sairaaloihinsa työvoimaa. Sitä sai helpoiten valjastamalla lapsia tekemään askareita, jolloin valtion koulutusvastuu heistä saatettiin kiertää käytännön oppimisella (Lux 2016, 8). Tuberkuloosin voikin nähdä myös välineenä alkuperäiskansojen kouluttamisessa: parantuneita potilaita opastettiin hoitajiksi ja apulaisiksi, jotka saattoivat jakaa taitojaan palattuaan takaisin yhteisöönsä (Meijer Drees 2013, 138). Käytännössä potilailla ei kuitenkaan ollut juuri sanan sijaa tässäkään, vaan työhön oppiminen saattoi vain olla mielekkäämpää kuin jatkuva paikallaan makaaminen.
Nähdäkseni tähän voi liittää sen, että siirtomaavallan alkuperäisasukkaita koskevan lainsäädännön olemus on lähtökohtaisesti etnosentrisen holhoava. Laki toimii sosiaalisen kontrollin välineenä koulutuksen, uskonnon ja kielen rinnalla alkuperäisasukkaiden akkulturaatiossa. Siirtomaaisännän kulttuurin omaksumisen tarkoituksena voi nähdä tulevaisuuden roolin, vaikkakin pienen, maan taloudessa (Harring 2019 (1998), 18). Etenkin lapsipotilaiden muistelmissa kielimuuri näytteleekin merkittävää osaa. Heidät viedään uuteen ympäristöön kauas läheisistään, eikä hoitohenkilökunnan kanssa ole yhteistä kieltä. Edmontonin Charles Camsell -sairaalan hoitorutiineissa liikkumisluvat alkoivat aina oikeudesta käydä kirkossa, ensin kerran kuukaudessa, sitten viikoittain. (Meijer Drees 2013, 70). Ei ole vaikea kuvitella, että kuukausiakin kipsattuna maannut lapsi tarttuu tällaiseen tilaisuuteen – vaikka kristinusko hänelle aivan vieras olikin. Näin parin vuoden mittainen hoitojakso on hyvinkin saattanut saada lapsen omaksumaan uskonnon, näennäisen pakottamattakin.
Tässä oman identiteetin ikään kuin väkisin luomisessa oli myös enemmän potilaiden omassa päätäntävallassa olleita seikkoja. Osastoilla solmittiin jopa elämän mittaisia ystävyyssuhteita, ja monet parantuneina kotiinsa päässeet pitivät yhteyttä entisiin potilastovereihinsa sairaaloiden lehtien välityksellä (Meijer Drees 2013, 91). Tuberkuloosiparantolassa vietetty aika näyttäytyy hyvin erilaisena, jos lukee IH-sairaaloissa olleiden tai Paimion parantolan kaltaisten laitosten potilaiden kertomuksia. Parantolan sisäiset lehdet näyttävät kuitenkin olevan näille yhteisiä. Pitkä laitosaika, rankatkin kokemukset ja hoidossa tavatut ihmiset vaikuttavat luovan jollakin tavalla yhteistä tuberkuloosipotilaiden historiaa, oli henkilö sitten Kanadan alkuperäiskansan tai suomalaisen yhteiskunnan jäsen.
Omaa osaansa alkuperäiskansan potilaiden totuttamisessa valtaväestön tavoille on epäilemättä näytellyt itse lääketiede. Muistitiedon mukaan IH:n sairaaloiden henkilökunta suhtautui, vastoin yleistä käsitystä, perinteiseen lääketieteeseen suopeasti ja sitä yhdistettiin usein länsimaiseen lääketieteeseen (Meijer Drees 2013, 115). Esimerkiksi Brittiläisen Kolumbian Nanaimossa sijaitsevassa sairaalassa vieraiden annettiin tuoda potilaille etenkin pohjoisessa paljon käytettyä, perinteistä oolichania (Meijer Drees 2013, 121). Tämä runsaasti A-vitamiinia sisältävä kalanrasva koettiin erityisen terveelliseksi ja sairaaloissa sitä alettiin käyttää myös ulkoisesti erilaisten ihovaivojen hoidossa. On hyvin mahdollista, että tällaisissa tapauksissa hyöty on ollut molemminpuolinen eikä tätä kulttuurin osaa ole haluttukaan kieltää.
Yhteenveto
Mutta onko hyöty silloin molemmille osapuolille yhtäläinen, mikäli toinen on asemassa, jossa antaa luvan, vaikkapa nyt käyttää kalanrasvaa? Mielestäni tässä palataan takaisin isäntä–alainen-asetelmaan. Kanada antoi luvan, ja alkuperäiskansa käytti omia, ikivanhoja rohtojaan hallituksen määräämissä puitteissa. Järjestelmä pyöri näin vuosikymmeniä. Viimeinen Indian Hospital suljettiin 1980-luvulla.
Vuonna 2016 suoritetussa Kanadan viimeisimmässä väestönlaskennassa alkuperäisväestöön kuuluvaksi itsensä ilmoitti 4,9 % kansalaisista (Statistics Canada, 2016). Seuraavana vuonna julkaistussa tuberkuloosivalvonnan raportissa ilmoitetuista 1796 tautitapauksesta 17,4 % todettiin alkuperäisväestöllä (Government of Canada). Vuosina 2013–2016 lastenlääkäreiden keskuudessa suoritetussa kyselyssä todettiin, että alle 15-vuotiaiden tuberkuloosia sairastavien keskuudessa inuiitit ja ensimmäisten kansojen jäsenet nousivat siinäkin esiin (Giroux et al., 2018). Tämän voi nähdä osoituksena alkuperäiskansojen yhä jatkuvasta, muita syntyperäisiä kanadalaisia huonommasta, yhteiskunnallisesta tilanteesta.
Kuten monissa muissakin maissa, myös Kanadassa tuberkuloosi näyttää kurittaneen pahiten heikoimmassa taloudellisessa ja sosiaalisessa asemassa olevia. Yhdysvaltain puolella taudista kärsivät kuuluivat moneen eri vähemmistöön: alkuperäisasukkaiden lisäksi osansa kurjuudesta saivat köyhät eurooppalaiset maahanmuuttajat ja etenkin etelävaltioiden tummaihoinen väestö. 1800- ja 1900-lukujen Kanadassa tuberkuloosi iski erityisen rankasti maan alkuperäiskansoihin (Government of Canada). Valtaväestön toimet ovat eittämättä osaltaan lisänneet kurjuuden määrää, mutta nähdäkseni alkuperäisyhteisöjä on pyritty myös vilpittömästi auttamaan taistelussa tautia vastaan. Toimet ovat osittain olleet kaukana altruistisista tarkoitusperistä, sillä herkimmässä kasvuiässä olevien lasten erottamista vuosiksi läheisistään ja kulkutaudin varjolla tapahtuvaa akkulturaatiota tuskin voi väittää yhteisön parhaaksi.
Näin ollen Indian Hospitals -sairaaloissa tarjottua tuberkuloosihoitoa voi nähdäkseni hyvällä syyllä kuvailla kolonialismin välikappaleeksi: alkuperäiskansoilla oli vähän vaihtoehtoja ja heidän oli jopa kiristyksen uhalla suostuttava hoitojaksoihin. Parantoloissa etenkin lapsista pyrittiin kitkemään heidän oma kulttuurinsa ja iskostamaan tilalle valtaväestön kieli, uskonto ja tavat. Kanadan totuus- ja sovintokomission työ on osittain ollut näiden haavojen umpeen kuromista. Toisaalta tautitilanne tuskin olisi parantunut nykyiseen, jos osa asukkaista olisi jätetty kokonaan hoidon ja tautikontrollin ulkopuolelle. Tähtäin oli valkoisten kanadalaisten suojelemisessa, mutta myös alkuperäisväestö hyötyi ainakin jonkin verran – tosin useimmiten jonkinasteisen kärsimyksen kautta.
— — —
Kirjoittaja on neljännen vuoden yleisen historian opiskelija Turun yliopistossa. Teksti pohjautuu esseeseen, jonka hän laati valtakunnallisen humanistisen verkko-opetuksen Kulkutautien historiaa -kurssilla syyslukukaudella 2020.
Lähteet
Bates, Barbara 2015 (1992). Bargaining for Life: A Social History of Tuberculosis, 1876–1938. Bargaining for Life. Philadelphia: University of Pennsylvania Press.
Bos et al. 2014. Pre-Columbian mycobacterial genomes reveal seals as a source of New World human tuberculosis. Nature. 514. https://doi.org/10.1038%2Fnature13591 [haettu 9.12.2020]
Bryder, Condrau & Worboys, 2010. Tuberculosis and Its Histories: Then and Now. Tuberculosis Then and Now: Perspectives on the History of an Infectious Disease. Toim. Condrau, Flurin & Worboys, Michael. Montreal: McGill-Queen’s University Press.
Dejong, David H. 2008. If You Knew the Conditions: A Chronicle of the Indian Medical Service and American Indian Health Care, 1908–1955. Lanham: Lexington Books.
Donoghue, H. D., Spigelman, M., Greenblatt, C. L., Lev-Maor, G., Bar-Gal, G. K., Matheson, C., … & Zink, A. R. (2004). Tuberculosis: from prehistory to Robert Koch, as revealed by ancient DNA. The Lancet infectious diseases, 4(9), 584–592.
Giroux et al. 2018. Final Results of National Surveillance of Childhood Tuberculosis in Canada: 2013–2016. Paediatrics & Child Health, 23. https://doi.org/10.1093/pch/pxy054.033 [haettu 9.12.2020]
Government of Canada, 2019. Tuberculosis: Monitoring. https://www.canada.ca/en/public-health/services/diseases/tuberculosis/surveillance.html [haettu 9.12.2020]
Harring, Sidney L. 2019 (1998). White Man’s Law: Native People in Nineteenth-Century Canadian Jurisprudence. Toronto: University of Toronto Press.
Lux, Maureen K. 2016. Separate Beds: A History of Indian Hospitals in Canada, 1920s–1980s. Toronto: University of Toronto Press.
Meijer Drees, Laurie 2013. Healing Histories: Stories from Canada’s Indian Hospitals. Edmonton: University of Alberta Press.
Morens, David M. 2002. At the Deathbed of Consumptive Art. Emerging Infectious Diseases, 8(11). https://wwwnc.cdc.gov/eid/article/8/11/02-0549_article [haettu 9.12.2020]
Seppänen et al. 2020. Johdanto. Kulkutautien historiaa. Historian valtakunnallinen verkko-opetus, Turun yliopisto.
Statistics Canada, 2016. Aboriginal peoples in Canada: Key results from the 2016 Census. https://www150.statcan.gc.ca/n1/daily-quotidien/171025/dq171025a-eng.htm [haettu 9.12.2020]
Vuorinen, Heikki S., 2006. Tautinen Suomi 1857–1864. Tampere: Tampere University Press.
World Health Organization. 2020. Tuberculosis. https://www.who.int/news-room/fact-sheets/detail/tuberculosis [haettu 9.12.2020]
Wolfe et al. 2007. Origins of major human infectious diseases. Nature. Vol. 447.
KALMISTOPIIRI 