Historiallinen aika Kivikausi Nikkilä Nikolai Suomi

Suomalaiset susisurmat ja modernin susivihan pitkä historia

Nikolai Nikkilä

Susi on aina ollut kiistanalainen eläin, johon on maailmanlaajuisesti liitetty lähinnä negatiivissävytteisiä käsityksiä, uskomuksia, ja kansanperinteitä. Suomessa – ja jossain määrin myös muissa Pohjoismaissa – susiviha tuntuu kuitenkin olevan huipussaan homogeenisen kulttuurin ja historiallisen luonnonläheisyyden seurauksena. Susikysymykset ovat aina jakaneet suomalaisten mielipiteitä jyrkästi, minkä seurauksena sekä susimyönteiset että -vastaiset mielipiteet on helppo saada näkyville. Teoksessaan Susi luonnossa ja kulttuurissa (2008) ympäristöfilosofian dosentti Leena Vilkka esittää, että modernin suomalaisen susivihan syyt ja perusteet ovat suurimmalta osin peruja juuri kansan ja maan menneisyydestä. Suomalaisen susivihan voidaan katsoa saaneen alkunsa kenties jo esihistoriallisina aikoina. Sukupolvelta toiselle periytyneen ilmiön pitkä historia kuitenkin kulminoituu 1600- ja 1800-lukujen välillä tapahtuneisiin erillisiin susihyökkäysten sarjoihin, joiden yhteydessä suden on tiedetty surmanneen ihmisiä. Konkreettisten hyökkäysten lisäksi nykypäivän susivihan taustalla vaikuttavat vuosisatojen aikana suomalaisten mieliin juurtuneet kulttuurilliset, uskonnolliset, lainoikeudelliset ja yhteisölliset käsitykset ja näkemykset maamme kenties polarisoivammasta eläimestä.

Artikkelin tarkoituksena ei ole esittää susivihaa oikeutettuna näkökantana, vaan tuoda esille ne historialliset tekijät, jotka yhä nykyään nousevat pinnalle susivastaisissa piireissä. Modernit susikysymykset ovat aihealueen kontekstissa luonnollisesti toistuva teema, sillä niistä on vuosikymmenten aikana kehkeytynyt pysyvä osa suomalaista julkista keskustelua. Suomalaisen susisuhteen menneisyydestä tehtyä tutkimusta tarkastellessani tulen väistämättä esittelemään sellaisia historiallisesti autenttisia tosiasioita, joita voitaisiin käyttää argumentteina modernin susikeskustelun molemmin puolin. Näihin seikkoihin huomion kiinnittämisestä huolimatta artikkeli ei ole kannanotto susikeskustelun kumpaankaan suuntaan. Mielipiteitä jakavaa susiaihetta tarkasteltaessa on myös erityisen tärkeää kiinnittää huomiota lähdekritiikkiin. Vaikka joistakin aiheeseen liittyvistä tutkimuslähteistä voi rivien välistä toisinaan lukea kirjoittajan taipumusta joko susimyönteisyyteen tai -vastaisuuteen, olen pyrkinyt poimimaan käyttämistäni lähteistä vain pelkkiä faktoja.

Susi jakaa mielipiteitä. Kuva: Per Harald Olsen/Flickr (CC BY-ND 2.0).

Suomalaisen susisuhteen varhaishistoriaa

Susi ja ihminen löysivät tiensä Suomen alueelle samanaikaisesti, noin 11 000 vuotta sitten viimeisen jääkauden loppupuolella. Molemmat lajit saapuivat Pohjolaan hirvien, peurojen ja muiden liikkuvien saaliseläinten perässä, joille väistyvät jäämassat soivat uutta elintilaa. Riippuvuus suurista saaliseläimistä, erityisesti hirvistä, yhdisti suden ja esihistoriallisen suomalaisen. Vaikka lajien voidaan tästä johtuen katsoa kilpailleen keskenään, pulaa ravinnosta ei Suomessa kuitenkaan ollut. Vaikka suden pääasiallinen ravinto koostui metsien suurriistasta, jota jään alta vapautuvasta Suomesta löytyi yllin kyllin, ihmisille hirvenliha oli vain toissijainen ateria kalojen, lintujen, sienien ja marjojen rinnalla.

Kivikauden (Suomessa noin 9000 – 1500 eaa.) aikaisten suomalaisten susisuhteesta tiedetään vain vähän. Susi ei tiettävästi esiinny yhdessäkään Suomen yli sadassa tunnetussa kalliomaalauksessa. Toisin kuin karhulla tai hirvellä, sudella ei uskota olleen kovin merkittävää asemaa Suomen tai Euraasian alueen muinaisissa luonnonuskonnoissa. Suomen maaperässä säilyneiden palaneiden luujäännösten perusteella on päätelty kivikaudella eläneen väestön käyttäneen ravintoeläiminään muun muassa hylkeitä, karhuja, jäniksiä ja jopa kettuja ja majavia, mutta suden tai kesytetyn eli domestikoidun koiran jäänteet muinaisilla tulisijoilla ovat melko harvinaisia. Biologi Mervi Laaksonen spekuloi teoksessaan Susi (2013), että Suomen metsästäjä-keräilijät eivät käyttäneet sutta ravintona, mutta saattoivat pyytää niitä lämpimien talviturkkien vuoksi.

Ketuksi tai sudeksi tulkittu kivikautinen kalliopiirros Äänisen itärannalla Karetskin niemellä (Karetski Nos). Varmoja sutta esittäviä kuvia ei Suomen tai lähialueiden kalliotaiteesta tunneta. Kuva. Jukka Peltonen/Suomen metsästysmuseo (Finna.fi)

Sudesta ei siis ollut vaaraa Suomen alueen ensimmäisten asukkaiden elintavoille, eikä niiden läsnäololla nähtävästi ollut suurta vaikutusta ihmispopulaation elämään. Nykyisen susivihan juuret löytyvät paljon myöhemmästä esihistoriastamme, karjanhoidon vakiintumisen ajalta pronssi- ja rautakaudelta. Karjanhoidon myötä yleistyivät myös suden hyökkäykset karjan kimppuun. Karjanhoitoa harjoitettiin aluksi vain pienessä mittakaavassa, ja suden iskiessä vahingot olivat suhteessa vieläkin suuremmat kuin nykyajan tapauksissa. Nykyäänkin yksi pääasiallisista susivihan syistä on suden karjanhoidolle tuottama vahinko.

Suden huono maine alkoi ajan myötä vakiintua. Ruotsin valtapiiri laajeni kohti itää 1100-luvulta alkaen, jolloin tieto haittaeläimen tuottamista vaaroista oli ehtinyt jo leviämään koko asutetun Suomen alueelle. Kristinuskon vaikutteiden juurtuminen Suomeen alkoi Ruotsin vallan ajan alussa luonnollisesti nopeutua, minkä myötä susi sai kansan silmissä aivan uusia uskonnollisia ja kulttuurillisia ulottuvuuksia. Kristillisissä opetuksissa susi tunnettiin pahan vertauskuvana. Jeesus esimerkiksi suojelee paimentamiaan lampaita, joten karjaa tappavan suden sovittaminen vihollisen symboliksi on looginen asetelma. Suomalaista eläinkansanperinnettä tarkastelevassa teoksessa Suomen myyttiset eläimet (2019) tuodaan esiin myös kielellinen näkökulma suteen: suomen kielessä kadottamisesta voidaan puhua ”hukkaamisena”, ja jonkin asian epäonnistuessa siitä tulee ”susi”.  Leena Vilkka mainitsee kristillisen susikäsityksen heijastuneen myöhemmän ajan eurooppalaisessa kulttuurissa esimerkiksi Punahilkan ja Ison Pahan Suden kaltaisten kansansatujen sekä ihmissusimytologian muodoissa. Suden negatiivinen konnotaatio kulttuurin osa-alueilla heijastuu kauas menneisyydestä ja on luonnollisesti vaikuttanut susikäsitysten muovautumiseen niin Suomen sisä- kuin ulkopuolellakin.

Susi lampaan kimpussa; keskiaikaisen manuskriptin kuvituskuva. (Koninklijke Bibliotheek, KB, KA 16, Folio 62r).

Laki ja epäjärjestys

Ruotsin valtakunnan laajentuessa nykyisen Suomen alueelle myös sen lainsäädäntö alkoi hiljalleen koskemaan silloista Itämaana tunnettua aluetta. Sudelle määrättiin vapaa kaato-oikeus Ruotsin valtakunnan alueella vuonna 1347 säädetyssä Maunu Eerikinpojan maanlaissa. Vuonna 1442 lain korvasi täydennetty Kuningas Kristofferin maanlaki, jossa valtakunnan asukkaita suorastaan yllytettiin susivastaisuuteen. Heitä kehotettiin esimerkiksi rakentamaan susiaitoja tilojensa ympärille ja suosimaan maahan kaivettavia sudentarhoiksi kutsuttuja ansoja. Vaikka maanlaki asetti erityiseen valokeilaan juuri suden, sen mukaan myöskään karhun tai ketun kaatamisesta ei seurannut rangaistusta. Kyse ei siis ole ollut kokonaan pelkästään susivihasta, vaan kaikkiin vahingollisina pidettyihin petoeläimiin kohdistuvasta vihamielisyydestä.

Maanlaissa vaadittiin, että jokaisesta talosta löytyy neljän sylen eli noin seitsemän metrin pituinen susiverkko. Verkkoja käytettäisiin paikallisissa sudenajoissa, joihin kutsuttaessa jokaisesta alueen talosta oli sakkojen uhalla saatava mukaan vähintään yksi mies. Sudenajoja pyrittiin lisäämään 1620-luvulta alkaen, ja valtakunnan jokaiseen pitäjään oli nimitettävä erityinen petoeläinten pyyntiin erikoistunut virkamies eli jahtivouti. Kansan keskuudessa jahtivoudin virkaa pidettiin kuitenkin turhana ja petojen jahtaamista verorahojen haaskauksena. Joka tapauksessa sudenajoihin ”vääntäydyttiin vetelästi”, kuten biologi ja toimittaja Jouni Tikkanen ilmaisee asian teoksessaan Lauma: 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa (2019).

Rekonstruoitu sudenkuoppa Pöytyällä. Alkuperäinen on ajoittunut 1800-luvulle.

Eläintieteilijä Erkki Pulliainen selventää teoksessaan Susihukka (2013), että rahvaan parissa susi- ja petoeläinlinjauksiin suhtauduttiin maanlain noin 300 vuoden voimassaolon aikana vaihtelevasti, ”yksilö- ja ruokakuntatasolla hyvinkin leväperäisesti”. Myös Mervi Laaksonen huomauttaa, että suden ja muiden petoeläinten sijaan ihmisten pääasiallisia huolia olivat tuolloin muun muassa katovuodet, nälänhätä ja kulkutaudit. Sudesta ei ollut käytännöllistä haittaa kuin karjanpitäjille, eivätkä hyökkäykset karjan kimppuun olleet Suomessa tarpeeksi yleisiä lietsomaan petovihaa Suomen puolella valtakuntaa. Maanlakiinkaan kirjattu sana ei vaikuttanut suomalaisten susiasenteisiin, sillä kuten Tikkanen osuvasti kirjoittaa, ”Suomi oli Ruotsin itäinen rajamaakunta, jossa lailla ei ollut lain kouraa vaan veltto pikkurilli, joka oli vasta alkanut vähän kutitella täkäläisiä eränkävijöitä”.

Vuoden 1647 metsästysasetuksessa valtakunnan rahvasta pyrittiin jälleen rohkaisemaan susivastaisuuteen tarjoamalla kahden taalerin tapporahaa jokaisesta kaadetusta sudesta. Kuningatar Kristiinan käynnistämän tapporahakampanjan ensisijaisena kohteena eivät kuitenkaan olleet sudet, vaan kaikki petoeläimet. Esimerkiksi täysikasvuisesta karhusta maksettiin kaksi kertaa suurempi summa kuin sudesta. Molempien lajien pennuista maksettiin yhden taalerin palkkio. Tapporahoja havittelevat kansalaiset eivät kuitenkaan motivoituneet petovihasta vaan nimenomaan saamastaan palkkiosta. Vakiintuneesta tapporahakäytännöstä löydettiin pian porsaanreikiä. Miksi esimerkiksi koittaa metsästää täyskasvuista sutta, kun sudenpennut ovat paljon helpommin napattavissa ja tapettavissa? Paritteluikään kasvaneet sudet voivat lisääntyä jopa kerran vuodessa, joten kun sukukypsät yksilöt jätetään rauhaan, samalla turvataan myös tulevista pentueista saadut rahat. Tunnetaan myös tapauksia, joissa kokonaisia susipoikueita on kesällä suljettu häkkeihin tai tarhoihin, joissa niitä on pidetty talveen asti. Talveen mennessä ne ovat kasvaneet aikuisikään, jolloin sekä niistä lunastettu tapporaha että niiden paksuista talviturkeista pyydetty hinta on noussut. Artikkelissa Is the Fear of Wolfes Justified? A Fennoscandian Perspective (2003) esitellään teoria siitä, että jos susi pääsisi tällaisessa tilanteessa pakenemaan vankeudestaan, se olisi todennäköisesti menettänyt ihmisarkuutensa. Ihmisiä vierastamaton ja ihmisasutukseen tottunut susi voi olla vakava uhka, varsinkin kun otetaan huomioon Suomen eläimistössä tapahtuneet suuret muutokset, joiden vaikutukset alkoivat 1600-luvulle tultaessa näkyä.

Susiverkko Rymättylästä vuodelta 1822. Kuva: Turun museokeskus/Finna.fi.

Hirvikato

Ymmärtääkseen 1600-luvulla alkanutta olosuhteiden muutosta on hetkeksi käännettävä katse sudesta sen tärkeimpään saaliseläimeen, hirveen. Ruotsin valtakunnassa hirvi oli jo 1500-luvulla julistettu rauhoitetuksi lajiksi, kun taas petoeläimet olivat jokaiselle vapaata riistaa. Kuten kävi ilmi piittaamattomuudesta Kuningas Kristofferin maanlakiin kirjattuja asetuksia kohtaan, suomalaiset eivät olleet kovin kuuliaisia metsästyslakien suhteen. Vaikka hirven metsästystä ei Suomessa pidetty salametsästyksenä, sitä se virallisesti kuitenkin oli. Hirven pyynnistä oli tullut maan tapa, ja 1800-luvulle tultaessa sekä ihmiselle että sudelle tärkeä riistaeläin oli käytännössä katsoen jo hävitetty Suomen alueelta.

Vuonna 1868 hirvikannan katoamiseen tuli käänne uuden keisarillisen metsästysasetuksen astuessa voimaan. Asetus jakoi Suomen villieläimet kolmeen alaluokkaan: hyödyllisiin eläimiin, vahinkoeläimiin ja muihin eläimiin. Hyödyllisten eläinten, kuten hirvien, kauriiden ja majavien luvatonta salametsästystä alettiin valvoa tarkemmin, ja niiden suojelemiseksi säädettiin jopa rauhoitusaikoja. Sutta ja muita vahinkoeläimiksi luokiteltuja petoja alettiin puolestaan vainota. 1900-luvun alkuun mennessä Suomen alueelta melkein sukupuuttoon metsästetty hirvi oli metsästysasetuksen ansiosta yleistynyt nopeaan tahtiin, mutta vielä 1800-luvun loppupuolella suden piti mukautua saaliseläimensä harventumiseen. Epätoivoiset sudet joutuivat rohkaistumaan ja etsimään vaihtoehtoisia ravinnonlähteitä ihmisasutuksen lähellä liikkumisen uhalla.

Luonnollista riistaa jahtaamassa. Kuva: Wellcome Library no. 42093i.

Ihminen suden saaliina

Suomenmaan tilastollista vuosikirjaa vuodelta 1878 tutkiessaan Jouni Tikkanen sai selville, että sudet olivat kyseisen vuoden aikana surmanneet Turun ja Porin läänissä yhteensä 2455 lammasta, 472 nautaa, 158 hevosta tai varsaa ja 12 sikaa. Karusta tilastosta voi tehdä joitakin johtopäätöksiä. Ensinnäkin, petovihalla oli vuosikirjan osoittamien lukujen valossa ollut hyvät edellytykset juurtua aikalaisten mielenmaisemiin itsestäänselvyytenä vuosikymmenien ja -satojen aikana. Toiseksi, sudet olivat oppineet metsästämään ravintonsa muualta, mikä taas osoittaa niiden suosiman hirven kannan tosiaan olleen erittäin matala. Kolmanneksi, Suomen ja erityisesti kyseessä olevan Turun ja Porin läänin sudet olivat tottuneet ihmisen läsnäoloon, ja ihmisasutus oli niiden silmissä muuttunut vuosi vuodelta vähäpätöisemmäksi vaaraksi. Suden halveksunta haittaeläimenä kasvoi entisestään, kun kotieläinten lisäksi myös ihmiset joutuivat yhä useammin niiden hyökkäysten kohteiksi.

Opetusneuvos Antti Lappalainen tutki teostaan Suden jäljet (2005) kirjoittaessaan suomalaisia susisurmia ja löysi vuosien 1710–1881 välisistä kirkonkirjoista yhteensä 175 tapausta, jossa menehtyneen henkilön kuolinsyyksi oli merkitty susi. Lappalaisen kokoamassa listauksessa voi yksittäisten surmien lisäksi selvästi erottaa lukuisia hyökkäyssarjoja, joissa sudet ovat lyhyen aikavälin sisällä surmanneet useita ihmisiä tietyillä maantieteellisillä alueilla. Lappalaisen listaa tutkiessani huomasin, että kun on kyse tällaisista susisurmien aalloista, uhrit ovat lähes poikkeuksetta nuoria lapsia. Surma-aaltojen ulkopuolisten yksittäistapausten uhreina taas on useammin myös aikuisia. Kokonaisuudessaan kaikkien 175 uhrin ikäjakauma on yllättävän tasainen: heistä 77 eli 44% oli iältään yli 15-vuotiaita, käytännössä katsoen jo aikuisia tai ainakin aikuisen kokoisia. Suomen tunnettujen susisurmien vanhin uhri oli kuollessaan 70-vuotias ja nuorin vain neljän viikon ikäinen.

Susi uhkaa lapsia François Grenier de Saint-Martinin maalauksessa vuodelta 1833.

Jääsken noidutut sudet

Viipurin Jääsken pitäjässä talvella 1651 tapahtuneet susisurmat ovat yksi epätavallisimmista susihyökkäysten sarjoista Suomen historiassa. Suden suuhun oli tuolloin saman talven aikana joutunut yhteensä 18 lasta. Jääsken surmat johtivat käräjiin ja muihin oikeustoimiin, ja nykytutkimus tunteekin tapahtumien kulun melko hyvin juuri säilyneiden tuomiokirjojen ansiosta. Surmien aikana Jääsken kolmea jahtivoutia syytettiin niskoittelusta ja leväperäisyydestä, ja vaikka he saivatkin jatkaa viroissaan, heistä jokainen tuomittiin kolmen markan sakkoon. Jääsken tapahtumista ei kuitenkaan tehnyt huomattavia riistavoutien lievät tuomiot, vaan tapauksen kehittyminen itse surmien jälkeen. Helmikuun 12. päivänä 1652, vain muutama kuukausi Jääsken kolmen riistavoudin käräjien jälkeen, iisalmelainen Lauri Hannunpoika Kapainen tunnusti omassa oikeudenkäynnissään noituneensa sudet syömään lapset. Viipurin linnan muonakuiteissa ”noitamiehen” tittelin saanut Kapainen tuomittiin rikoksistaan kuolemaan. Tuomio pantiin käytäntöön ja Kapainen poltettiin roviolla Lappeenrannassa huhtikuun 10. päivänä 1652.

Lauri Kapainen toi Jääsken susisurmiin yllättävän käänteen, jonka seurauksena valtakunnan tavallisen kansan susikäsityksistä paljastuu mielenkiintoisia piirteitä. Vaikka kristinusko oli alkanut juurtua Suomeen noin viisisataa vuotta ennen Jääsken susisurmia, kansanomaiset perinteet ja uskomukset elivät kauan kristillisten opetusten rinnalla. Kristinuskon tukemat opetukset noidista olivat Suomessa epäsuora jatkumo muinaisuskontojen shamaaniperinteelle, ja luontokeskeisessä kansanperinteessä taikausko näyttäytyykin erityisesti peto- ja saaliseläimiin liittyvänä teemana. Leena Vilkka toteaa suden olevan aiheena läsnä etenkin lappalaisen kansanperinteen noitatarinoissa, ja iisalmelainen Lauri Kapainen oli tuntemattomiksi jääneiden vaiheiden kautta osoittautunut syntyperältään sopivaksi syylliseksi susien noitumiseen. Suomalaista eläinkansanperinnettä tutkinut kirjailija Eero Ojanen on esittänyt, että jos susi on aikoinaan tappanut talon karjaa mutta jättänyt naapurin karjan rauhaan, on ilmiö ollut helposti selitettävissä sillä, että naapuritalossa harjoitetaan pahantahtoista noituutta. Assosiointi noituuden kanssa ei luonnollisesti parantanut mielikuvia sudesta.

Sudet yhdistettiin noituuteen toisinaan myös keskiajan Euroopassa. Miespuolinen noita ratsastaa sudella Ulrich Molitorin puupuurroksessa. (De Lamiis et Pythonicis Mulieribus, Köln, 1489).

Lähderikkaat 1700- ja 1800-luvut

Kirjallinen aikalaisaineisto suden hyökkäyksistä ja suden surmaamista ihmisistä kasvaa huomattavasti 1700-luvulle tultaessa. Suomen hirvikanta oli tuolloin jo ehtynyt huomattavan pieneksi, eikä varmasti ole sattumaa, että nälkäisen suden siirtyminen ihmisen lähelle on tapahtunut samaan aikaan kuin sen pääasiallinen ravinnonlähde on alkanut kadota luonnosta. On kuitenkin myös otettava huomioon, että susisurmien kannalta merkittävimmät aikalaislähteet eli kirkonkirjat yleistyivät Suomen asutuimmillakin alueilla vasta 1600-luvun loppupuolella. Suomessa ennen kirkonkirjojen vakiintumista tapahtuneet susisurmat ja niiden määrä ovatkin pitkälti hämärän peitossa. Vuonna 1686 lakisäädös määräsi kirkonkirjojen haudattujen luetteloon sisällytettävän vainajan nimen lisäksi tarkempia yksityiskohtia, kuten ikä ja elinvaiheet. Kuten ennenkin, valtakunnan lain vaatimilla tavoilla kesti aikansa juurtua myös sen syrjempiin kolkkiin, ja ensimmäiset nimeltä tunnetut susisurmien uhrit onkin kirjattu vasta vuodelta 1710 peräisin oleviin kirkonkirjoihin. Varhaisten lähteiden suurpiirteisyyden takia onkin merkittävää, että tunnemme Jääsken 1600-luvun puolivälin tapahtumien kulun suhteellisen tarkasti.

Mervi Laaksonen huomauttaa, että vaikka sudet tavallisesti arastavatkin ihmisiä, voivat kulkutaudit, kuten sudelle ominainen rabies eli vesikauhu aiheuttaa suden käyttäytymisessä suuria muutoksia. Kulkutaudit olivat ajalle hyvin tyypillisiä niin suden, ihmisen kuin karjankin parissa. Suurinta osaa suden hyökkäyksen kohteeksi joutuneista aikuisista ei syöty tai raadeltu hengiltä, vaan kuoleman tuotti vain yksi raivotautisen suden purema. Rabies tarttuu helposti myös suden lähimpään sukulaiseen koiraan, ja Laaksosen mukaan koira aiheuttikin 1820-luvulle saakka enemmän kuolintapauksia Suomessa kuin mikään muu villi tai kesytetty eläin. Suomen susien aiheuttamien surmasarjojen yhteydessä on usein spekuloitu, että joidenkin mukavuusalueensa ulkopuolelle ravintoa etsimään pakotettujen susien toissijainen syy ihmisten kimppuun käymisessä olisi ollut eläintä vaivannut raivotauti. On pystytty todistamaan, että tietyillä susisurmien alueilla on tapahtuma-aikana esiintynyt vesikauhua, mutta kaikkia susisurmia ei voida vain taudin varjolla selittää.

Alla olevaan taulukkoon olen koonnut Antti Lappalaisen tutkimuksen mukaisesti merkittäviä susisurmasarjoja vuosilta 1710–1881. Varsinkin 1800-luvun puolella Suomen susipopulaatio pieneni kovaa vauhtia petovihan yllyttämän metsästyksen ja hirvikannan laskun takia. Muualla maassa eli enää vain hajanaisia susilaumoja, joiden lisäksi muutamien laumojen tiedetään pitäneen reviiriään Varsinais-Suomessa ja itärajan tuntumassa. Tutkimuksessa Varsinais-Suomen susisurmat on usein käsitetty yhtenä kokonaisuutena, ja taulukon susisurmasarjojen tapahtumapaikoista Kaukola, Kivennapa ja Kirvu sijaitsevat Karjalankannaksella.

Suomessa 1700–1800 -luvuilla tapahtuneita susisurmasarjoja.

Varsinais-Suomen lastensurmat

Suomen viimeisimmät ja kenties tunnetuimmat susisurmat tapahtuivat Varsinais-Suomessa. Vuosien 1880 ja 1881 aikana yhdestä ainoasta susiparista koostunut lauma, jonka reviiri kattoi muun muassa Vehmaan, Mynämäen ja Nousiaisten alueet, surmasi yhteensä 22 alle kymmenenvuotiasta lasta. Lappalaisen tutkimat kirkonkirjat tarjoavat numeroita ja tilastollisia faktoja, mutta on yllättävää, kuinka paljon susisurmista ja -hyökkäyksistä on säilynyt tapahtumahistoriallisia aikalaislähteitä. Tästä voidaan suurissa määrin kiittää Seura-lehden toimittajaa Hannu Holvasta, joka vuonna 1979 keräsi talteen suullista perimätietoa tapahtumiin liittyen. Holvaksen tutkimuksen perusteella joidenkin susisurmien tapahtumapaikkojen sijainnit tunnetaan jopa metrien tarkkuudella.

Varsinais-Suomen susisurmat alkoivat 18. tammikuuta 1880, kun sudet hyökkäsivät kahdeksanvuotiaan Karl Johan Hörnbergin kimppuun tämän kotipihalla Uudenkirkon (nyk. Kalanti) Velluan kylässä. Naapurit näkivät kahden suden raahaavan jotain pois Hörnbergien pihasta, mutta eivät olleet ajoissa tajunneet saaliin olleen ihminen. Kun Karlin tajuttiin joutuneen hyökkäyksen uhriksi, olivat sudet saaliineen ehtineet jo kauas. Karlin housut, saapas ja toinen jalka reidestä asti löydettiin susien jälkiä seuraamalla reilun kilometrin päästä Hörnbergien talosta. Muutamaa kilometriä myöhemmin löydettiin Karlin vasen käsi ranteesta asti sekä muutama oikean käden sormista. Lopulta löydettiin myös pojan rintakehä ja nahaton pää. Suuri osa Varsinais-Suomen susisurmista noudattaa samaa kaavaa kuin Karl Johan Hörnbergin kohdalla; susi hyökkäsi lapsen kimppuun lähellä ihmisasutusta ja poistui paikalta syömään saalistaan muualle. Jos susihyökkäys huomattiin heti ja sutta lähdettiin seuraamaan, se saattoi joutua pysähtymään matkan varrelle muutamaan otteeseen. Vaikka Lappalaisen keräämässä aineistossa on merkintöjä myös suden hyökkäyksen uhriksi joutuneiden selviämisestä, Varsinais-Suomessa kaikki 22 hyökkäystä johtivat uhrin kuolemaan.

Susi vie lapsen Le Petit Journal -lehden kuvassa vuodelta 1914.

Varsinais-Suomien susisurmien viimeiseksi uhriksi jäi viisivuotias vahtolainen Kalle Oskari Grönroos, joka on yhä viimeinen Suomessa suden surmaama ihminen. Grönroos kuoli 7.11.1881, jolloin Turun seudun ihmissyöjäsudet olivat jo paisuneet koko Suomen tuntemaksi mediakohuksi. Joukko Pietarista asti värvättyjä ammattimetsästäjiä onnistui lopulta kaatamaan lauman molemmat sudet. Talvella 1882 ammuttiin majuri Raimund Thuringin johdolla myös 11 tai 12 muuta sutta. Mielenkiintoisena asianhaarana mainittakoon, että metsästäjien palkkaaminen itärajan toiselta puolelta oli aikakauden kansallisen heräämisen liikkeen kannattajille suuri häpeä. Esimerkiksi satusetänäkin tunnettu fennomaanikirjailija Zachris Topelius, jonka eläinsaduissa susi usein edusti villiyttä, pahuutta ja uhkaa, otti julkisessa keskustelussa aktiivisesti kantaa susisurmiin ja keisarillisen senaatin aiheeseen liittyviin päätöksiin.

Vuosien 1880–1881 välillä tapahtuneet lastensurmat ovat tapahtumahistoriallisina merkittäviä, mutta ne ovat jääneet suomalaisten mieliin myös symbolisella tavalla. Ne ovat tuorein, tunnetuin ja tutkituin Suomen historian tiedossa olevista susisurmien sarjoista, ja niillä on ollut niin suuri vaikutus yhteiskunnallisen susikeskustelun kehittymisessä viimeisen 140 vuoden aikana, että niiden jo aikanaankin herättämä huomio ja mediakohu ajoivat suomalaisen suden sukupuuton partaalle. Innostus sudenpyyntiin kasvoi nopeasti Varsinais-Suomen tapahtumien jälkimainingeissa, ja vuosisadan vaihteessa Suomessa on arvioitu olleen enää vain muutama vaivainen susiyksilö. Siitä huolimatta susi pysyi vihattuna ja vainottuna eläimenä. Lapissa tapahtui 1930- ja 1940-luvuilla satunnaisia kohtaamisia Ruotsin, Norjan tai Venäjän rajan ylittäneiden susien kanssa, joita niitäkin jahdattiin puolustusvoimien lentokoneista käsin suuren mediahuomion saattelemina.

Susirautoja ja sudenmetsästystä Wilhelm von Wrightin piirroksessa. (Suomen metsästysmuseo, Finna.fi.)

Susi pelinappulana

Susi on aiheena aina ajankohtainen. Susisurmista erityisesti vuosien 1880–1881 tapahtumat ovat piirtyneet suomalaisten kollektiiviseen muistiin, ja ne ovat yhä nykypäivään asti olleet keskeinen argumentti susivastaisessa keskustelussa. Sotien jälkeisellä ajalla perinteinen suomalainen käsitys sudesta ei ollut muuttunut, mutta susikysymykset politisoituivat ja kriittinen susikeskustelu järjestyi median saadessa yhä enemmän jalansijaa yhteiskunnallisena tekijänä. Ilmiön taustalla olivat jo edellisen vuosisadan puolella syntyneet aatteet eläinsuojelusta ja ympäristöetiikasta. Uusien metsästyslakien, luonnonsuojeluaatteiden, eläin- ja kasvilajien rauhoittamisen ja ympäristöliikkeiden yleistyessä Jouni Tikkanen katsoo ”keskiajalta juontuvan petojen hävittämisen kulttuurin” väistyneen vasta 1970-luvulla, kun susi julistettiin osassa maata rauhoitetuksi lajiksi vuonna 1974.

Paljon kiistaa herättänyttä rauhoituspäätöstä seuranneessa mediakeskustelussa Varsinais-Suomen susisurmia käytettiin usein vasta-argumenttina suden rauhoittamiselle. Susisurmia ei kuitenkaan oltu ennen 2000-lukua tutkittu kovin perinpohjaisesti. Käytännössä ainoa aiheeseen liittyvä lähdeaineisto oli Hannu Holvaksen vuonna 1979 keräämä suullinen perinne, joka sekin oli ehtinyt kulkea monen suun kautta. Niinpä myös yhteiskunnallisessa keskustelussa tuolloin tutkimattomia seikkoja saatettiin vääristellä: Varsinais-Suomen susipari saatettiin kuvata suurina, verenhimoisina petoina tai sitten epätoivoisina, vesikauhuun tai johonkin muuhun kulkutautiin sairastuneina eläinreppanoina. Yhteiskunnallisen kohun ohessa ehdittiin myös spekuloida, olivatko 22 lasta surmanneet sudet susia lainkaan. Niiden on aikalaiskuvausten perusteella epäilty olleen susikoiria tai jopa jonkinlaisia suden ja ilveksen risteymiä, eikä nykytutkimuskaan osaa Tikkasen mukaan antaa täysin varmaa vastausta.

Poliisit tutkimassa suden jälkiä vuonna 1953. (Museovirasto: Kansatieteen kuvakokoelma Pekka Kyytisen kokoelma, Finna.fi.)

Syystä tai toisesta suden historiasta on kehkeytynyt modernille susikeskustelulle jonkinlainen elinehto. Menneisyyden tapahtumiin on harvoin pintaa syvemmälle kuitenkaan perehdytty, minkä vuoksi ne värittyvät tahallisten väärinymmärrysten kynsissä ja menettävät merkityksensä rakentavassa keskustelussa. Loppujen lopuksi herää kysymys, kannattaako nyky-Suomen susikeskustelua lähestyä historiallisesta näkökulmasta lainkaan? Vaikka historian sanotaan toistavan itseään, olosuhteet Suomessa ovat muuttuneet huomattavasti vuodesta 1881; valtaosa väestöstä asuu kaupungeissa, hirvi- ja saaliseläinkannat ovat suuremmat kuin vuosisatoihin ja villieläinten tartuntataudit on pitkälti saatu kitkettyä. Jos susikeskustelu keskittyisi enemmän nykyisiin olosuhteisiin 140 vuoden takaisen tilanteen sijaan, koko keskustelua ei tarvitsisi kenties enää edes käydä.

Lue myös: Karhun surmaamat – Epäonnisia kohtaamisia Suomessa 1700–1800-luvuilla.

———

Kirjoittaja opiskelee Suomen historiaa ja kirjallisuustieteitä Turun yliopistossa.

Lähdeluettelo

Setälä, Ritva: Pelon ja häpeän susikohu. Turun Sanomat, 8.2.2009.

Linnell, John D. C. et al.: Is the Fear of Wolves Justified? A Fennoscandian Perspective. Acta Zoologica Lituanica (13) 1/2003, 27 – 33.

Laaksonen, Mervi: Susi. Maahenki, Helsinki 2013.

Lappalainen, Antti: Suden jäljet. Karisto, Hämeenlinna 2005.

Lähdesmäki, Heta: Susien paikat. Jyväskylän yliopistopaino, Jyväskylä 2020.

Ojanen, Eero; Linnea, Sirkku: Suomen myyttiset eläimet. Minerva, Helsinki 2019.

Pulliainen, Erkki: Susihukka. Ochre Chronicles, Varkaus 2013.

Pulliainen, Erkki; Rautiainen, Lassi: Suomalainen susi. Minerva, Helsinki 2019.

Tikkanen, Jouni: Lauma. 1880-luvun lastensurmat ja susiviha Suomessa. Otava, Helsinki 2019.

Vilkka, Leena: Susi luonnossa ja kulttuurissa. Biofilos, Helsinki 2008.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.