Veli Pekka Toropainen
Turkulainen yhteisö koki siveyden käsitteen hyvin laajasti. Tiiviissä kaupunkiyhteisössä, jossa pienellä maa-alalla eli 1600-luvun puolimaissa noin 5 000 kaupunkilaista, juoruiltiin, kytättiin ja odotettiin jotakin tapahtuvaksi. Kun naapuriin ilmestyi henkilö, jonka epäiltiin harjoittavan haureutta tai seksityötä, oli asia ilmoitettava mitä pikimmin raadille, sillä synnin stigma tarttui ja saastutti koko kadunpätkän pilaamalla sen kunniallisen maineen. Tarkastelen tässä artikkelissa Turun oikeusasteissa 1600-luvulla käsiteltyjen seksityötä tai siihen liittyneitä epäilyjä koskevien oikeusjuttujen antamaa kuvaa turkulaisista seksuaalimoraalin rikkomuksia ja laittomasta ammatinharjoituksesta.
Kruunu, kirkko, laki
Seksuaalirikoksia käsittelevien oikeusjuttujen määrän raju nousu 1600-luvulla ei johtunut ihmisten muuttuneesta käytöksestä, vaan uudesta lainsäädännöstä. Keskiaikaisissa maanlaeissa oli vain harvoja huoruutta ja naimattomien henkilöiden välistä salavuoteutta koskeneita määräyksiä. Avioliiton ulkopuoliset suhteet kriminalisoitiin maallisessa lainkäytössä 1500-luvulla. Lopullisesti huoruus määrättiin rangaistavaksi kuolemalla, kun Mooseksen laista tuli vuonna 1608 osa käypää oikeutta. Alioikeudet joutuivat tuomitsemaan maanlain ankaruudella, mutta hovioikeudet saivat käyttää leuteraatiota eli lieventämismenettelyä. Yksinkertaisen huoruuden hovioikeudet vielä lievensivät, mutta kaksinkertaisessa huoruudessa oli kuolemantuomio jatkuvana uhkana.
Kruunu ja kirkko kiristivät koko 1600-luvun otettaan seksuaalirikkomustapauksissa. Vuosisadan puolivälistä lähtien koneisto toimi niin tehokkaasti, että seksuaalirikkomuksia käsittelevien oikeusjuttujen määrät nousivat huippuunsa. Kontrollin rajat asetti kuitenkin paikallisyhteisö, joka ei välttämättä ilmoittanut rikkomuksista aktiivisesti viranomaisille. Kansa niskuroi, salasi, valehteli ja petti. Pohjoismaissa seksuaalisuuden oikeudellinen kontrollointi oli kuitenkin tiukinta Euroopassa. Seksuaalirikkomusten todellinen määrä jää siis hämärään, sillä vain osa tapauksista päätyi oikeuteen.
Voimistuvan keskusvallan käyttämä repressiivinen eli kostava rikosoikeus rakentui sovituksen ja pelotuksen periaatteelle. Siksi ajatusjärjestelmä tunsi vain yhden keinon rikollisuutta vastaan. Sen ankarat rangaistukset eivät ottaneet ihmisarvoa huomioon. Vaikka oikeusjärjestelmä oli aikalaiskatsannon mukaan rationaalinen, liittyi siihen monia piirteitä myös uskonnosta, kuten Mooseksen lain käyttö. Esimerkiksi huoruutta tuomittaessa oli noudatettava Jumalan sanaa sellaisena kuin se oli Raamatussa.
Kun raati sitten sai vihiä edellä esitetystä toiminnasta, antoi se kaupunginvoudin tehtäväksi valmistella syytteen asianosaisia vastaan. Asia tutkittiin raastuvanoikeuden istunnossa pormestarin ja raatimiesten toimesta. Paikalle marssitettiin tarpeellinen määrä todistajia, joita tiheään asutusta kaupungista yleensä löytyi riittävä määrä tuomion julistamiseksi. Raadin pöytäkirjat ovat harvasanaisia tuomioiden perusteista, mutta rikokset tulivat näytetyksi toteen, sillä niistä langetettiin tuomiot, joita ei olisi voinut antaa epävarmoissa tapauksissa. Turun raadissa vielä 1600-luvulla noudatettu keskiaikainen kuningas Maunu Eerikinpojan kaupunginlaki määritteli Naimisen Kaaressa huorinteon sakoksi 40 hopeamarkkaa. Kun tuomittu ei sitten voinut maksaa sakkoaan – kuten yleensä tapahtui irtaimille naisille – sai pyöveli ottaa syntisen käsittelyynsä.
Turun lääninpyöveli pani tuomion täytäntöön ruoskimalla ja johtamalla tuomitun karkotukseen kaupungista. Vakavimmissa ja uusituissa rikoksissa hän mestasi tuomitun Suurtorilla tai hirtti tämän Kerttulin hautausmaan hirttopaikalla. Pyöveli Henrik Bertilsson pani esimerkiksi alkuvuonna 1647 Turun kaupungissa toimeen seuraavat tuomiot, jotka hovioikeus oli määrännyt kevytmielisille naisille: maaliskuussa ruoskittiin Suurtorilla häpeäpaalussa eli kaakinpuussa 34 lyönnillä Valborg Mattssdotter, joka oli maannut Pirkkalan entisen lukkarin Thomas Påvalssonin kanssa. Brita Thomasdotter Pirkkalasta ruoskittiin toukokuussa 50 lyönnillä kaakinpuussa ja hänen toinen korvansa leikattiin. Sen jälkeen hänet karkotettiin koko Suomen suuriruhtinaskunnasta.
Toinen Brita Thomasdotter Loimaalta uhattiin myös ruoskia. Koska hän oli tullut raskaaksi vankilassa, uhattiin hänen molemmat korvansa leikata, mikäli hän ei kertoisi lapsen isän nimeä. Hän tunnusti sen viimein kahden kesken kaupunginvouti Sigfrid Johanssonille. Isä oli linnassa huoruudesta vankeudessa ollut talollinen Johan Huittisten Nanhijoelta. Edelleen Brita Henriksdotter Halikosta, jolle oli määrätty 80 taalarin sakko kaksinkertaisesta huoruudesta, jossa molemmat osapuolet olivat tahollaan aviossa, ruoskittiin ja karkotettiin Turun linnaläänistä toukokuussa. Kesäkuun alussa ruoskittiin vielä 25 lyönnillä Valborg Grelsdotter Angelniemeltä, ja pyöveli saattoi hänet karkotukseen kihlakunnasta.
Ruohdhin Waldacunnan Caupungin Laki
Naimisen Caari,
X. Lucu. Cuinga Nainen mahta huomenlahjansa mistata: Ja Huorudesta:
Jos ei woi hän maxa (sakkoa), Nijn pitä nuora Miehen raohasiehin, sekä sen waimon caulalle Caupungin kiwi pandaman, että waimon Miehen caupungista ulwos johjattaman sekä pois caupungista wannotettaman. Maxa myös toinen haistä ricoxensa, ninquin ennen ombi sanottu, olcaan Sijtä sytöin: Caupungin böweli johdhattacaan sen ulwos Caupungista, joca ei woi maxa. Linnanisännän ja Neuwomiesten (raadin jäsenten) pitä hänellen hänen työstänsä, yhdhen puolen marca raha andaman.
Kallisarvoinen kunnia
Ihminen joutui tukalaan asemaan, kun hänen kunniaansa loukattiin tai hänen mainettaan epäiltiin. Mikäli mainettaan ei puhdistanut, tarkoitti tämä sitä, että myönsi olevansa haukkumasanojen mukainen ihminen (ks. myös Skottirotasta kryppysukkaan – Haukkumasanoja 1600-luvun Turusta). Ja kun maine oli mennyt, ei sitä saanut helposti takaisin. Oikeusjutuissa palattiin vuosien taakse muistelemaan, että tätä samaa henkilöä oli huhupuheissa epäilty samanlaisesta toiminnasta myös aikaisemmin. Maine tuli puhdistaa välittömästi, jotta siihen ei jäisi tahraa, joka vaikeuttaisi elämää yhteisössä. Pahimmassa tapauksessa maineen menettäminen merkitsi myös elinkeinon menettämistä, sillä huonomaineisen henkilön kanssa ei haluttu olla kauppasuhteissa.
Turussa istuttiin 1600-luvulla kämnerin- ja raastuvanoikeutta parhaimmillaan useita kertoja viikossa. Maaseudulla kihlakunnanoikeuden istuntoa joutui odottamaan pahimmillaan puolikin vuotta. Maineen puhdistaminen tapahtui oikeuden edessä siten, että haukuttu tai epäilyksen alainen ilmoitti vastapuolensa ja tämän mahdolliset motiivit teolle. Asia ruodittiin todistajien avulla tarkasti ja syytetty vannoi itsensä vapaaksi, mikäli kykeni. Myötävannojia käytettiin tarpeen mukaan. Tällöin epäilty hankki oikeuden asettaman määrän kunniallisia miehiä tai naisia, jotka vannoivat hänen kanssaan, ettei hän ollut syyllistynyt epäiltyyn tekoon. Tällöin tuomion sai haukkuja. Mikäli epäilty ei kyennyt puhdistamaan mainettaan, saattoi hän saada itse sakon teosta.
Ihmiset olivat ylipäätään herkkänahkaisia kunniansa kyseenalaistamiselle. Loukkaavimmat solvaukset naiselle liittyivät seksuaalisuuteen, kun taas miestä kutsuttiin taloudellisiin seikkoihin liittyvillä haukkumilla. Tämä kertoo eroista naisen ja miehen identiteetissä. Miehelle oli kunniaksi pitää perheenjäsenensä kurissa ja huolehtia heidän toimeentulostaan, sillä korostuneen kunniakäsityksen kannalta olivat hyvä maine ja sukupuoliroolien mukainen käytös keskeisiä.
Haukkumasanoilla ei välttämättä viitattu henkilön harjoittamaan varsinaiseen seksityöhön, vaan niitä käytettiin samaan tapaan kuin nykyisinkin. Tarkoitus oli loukata toista ja tehdä tämä epäilyttäväksi muiden silmissä. Käytän tässä artikkelissa aikalaisten ja asiakirjojen sanamuotoja, sillä meidän tuntemamme prostituutio ja bordelli olivat 1600-luvun turkulaisille tuntemattomia sanoja. Esimerkiksi prostituutiosta käytettiin lain sanan mukaista termiä horeri.
Lain ja yhteisön nimitykset rikkojille
1600-luvulla viranomaisten kielenkäytössä yleistyivät lähinnä naisten seksuaaliseen holtittomuuteen viittaavat termit, kuten siveetön, kevytmielinen, huono ja yleinen nainen – raastuvan- ja kämnerinoikeuden pöytäkirjoissa ruotsiksi esimerkiksi kona ja hora. Näitä nimityksiä ei suinkaan käytetty vain ammatikseen seksiä myyneiden kohdalla. Ne korvasivat tittelit piika, tytär ja vaimo silloin kun kyseessä oli nainen, joka oli aiemmin tuomittu aviorikoksesta tai jostakin muusta seksuaalimoraalin vastaisesta teosta, tai johon kohdistui tämän tyyppisiä epäilyjä ja juoruja. Näillä sanoilla naisia kuvattiin jo oikeusprosessin alusta, siis ennen tuomion julistamista. Ne olivat osa vallankäyttöä, jossa monet naiset leimautuivat lähtökohtaisesti epäilyttäviksi. Näitä nimityksiä vastaava termi miespuoliselle huorintekijälle oli horkarl ja seksityöläisten asiakkaalle horjägare.
Muista naisiin kohdistuvista seksuaalisuuteen liittyvistä haukkumista tavallisimpia olivat kåkhora – kaakinpuuhuora, skiöka – portto ja qvinsperson – naikkonen, naisihminen. Maanlain vahvistuksessa vuodelta 1608 nimitettiin avionrikkojia sanoilla horkarl ja horkona. Käytännön elämässä sallitun sukupuolisuhteen rajat eivät kulkeneet miesten ja naisten kohdalla samassa kohdin, vaan myös jo avioituneelle miehelle sallittiin enemmän vapauksia kuin hänen vaimolleen. Mikäli huorin tehnyt nainen ei voinut maksaa sakkojaan, nijn maxakon palmikollans, korvans ja nenänsä, ia cutzutakan huoraxi eli huorinaisexi. Laki salli siis naisen kasvojen silpomisen, jonka seurauksena oli sosiaalisen ja oikeusaseman merkittävä alentuminen. Turussa tämä tarkoitti käytännössä korvan leikkaamista tuomion täytäntöönpanon yhteydessä.
Vaikka naisen oikeus seksuaaliseen mielihyvään tunnustettiin, oli siveyden vaaliminen hänen tärkeimpiä tehtäviään perheen maineen säilyttämiseksi. Esimerkiksi raiskaustapauksia Turusta tunnetaan kuitenkin vain vähän, sillä kirkon ja paikallisyhteisön asukkaisiin kohdistama kontrolli ja ankarat rangaistukset ehkäisivät niitä.
Huonomaineinen irtain väki
Turussa raati kävi 1600-luvulla jatkuvaa taistelua kaupunkiin pesiytynyttä irtainta väkeä vastaan. Se antoi toistuvia julistuksia, joissa kaupungin asukkaita kiellettiin rangaistuksen uhalla majoittamasta maaseudulta tullutta työpaikkaa vailla ollutta väkeä. Pelkona oli näet se, että tällainen väki ajautui helposti laittomuuksiin ja aiheutti järjestyshäiriöitä. Tällaiseen löysään eli irtaimeen väkeen kuuluivat myös seksityötä harjoittaneet naiset. Etenkin alempisäätyisten naisten tyypillisenä syntinä pidettiin kontrolloimatonta ruumiillista halua, himokkuutta, kyltymättömyyttä ja turhamaisuutta. Siveellisyys ja epäilykset sen rikkomisesta näyttäytyvät läpi vuosisadan raastuvan- ja kämnerinoikeuden pöytäkirjoissa.
Ammattimaista rahasta tapahtuvasta seksityötä Turun asiakirjoissa juuri mainita. Eräät oikeustapaukset antavat ymmärtää, että tällaista toimintaa kuitenkin esiintyi. Oikeusjuttujen käsittelyssä tätä tietoa ei kirjattu säilyneisiin pöytäkirjoihin, vaan niissä haettiin pikemminkin syitä ja korostettiin toiminnan laittomuutta. Tämä saa epäilemään, että toiminta oli ainakin osittain tarpeen sanelemaa ja sellaisenaan hyväksyttyä.
Vasta kun toimijat aiheuttivat häiriötä julkisilla paikoilla tai jäivät velkaa kunniallisiksi koetuille henkilöille, tuli asiasta oikeusjutun arvoinen. Tapaukset, joissa kevytkenkäiseksi katsottuja naisia karkotettiin kaupungin rajojen ulkopuolelle, liittyivät yleensä juuri julkisen pahennuksen aiheuttamiseen. Tällöin oli jo vaakalaudalla myös samalla kujalla asuvien kunniallisten naisten maine. Seksityöhön viittaavat myös tiettyjen usein haureudesta syytettyjen ja tuomittujen naisten nimet, kuten Jungfru Annika, jonka neitsyttä tarkoittava nimi esiintyy monissa siveettömyyteen liittyvissä oikeustapauksissa.
Rahaa ei varsinaisesti mainita maksuvälineenä, mutta sitä käytettiin tilaisuuksissa, jotka päätyivät raadin käsiteltäväksi. Esimerkiksi porvari Henrik Allin vaimo vaati edellä mainitulta naisihminen Jungfru Annikalta vuonna 1640 maksua kahdestatoista kannullisesta suomalaista olutta. Annika väitti hakeneensa oluen sulhasensa Thomas Mickelssonin maksettua sen. Annika määrättiin kuitenkin maksamaan olut vaimolle.
Turusta ei ole merkkejä kadulla harjoitetusta seksityöstä, mutta useat oikeustapaukset antavat ymmärtää, että jotkin kaupunkilaiset sallivat ainakin huonetilojensa käytön leväperäiseen elämään. Tästä he saivat oletettavasti korvauksen vuokrana tai myymällä olutta, paloviinaa ja tupakkaa naisten asiakkaille. Tällainen toiminta merkitsi seksityöläisen ja asiakkaan välisen kohtaamisen ainakin osittaista institutionalisoitumista ja sitä, että sattumanvaraisuudesta oli siirrytty ennakoitavuuteen ja amatööritoiminnasta ammatillisuuteen. Joko kaupungin toimenpiteiden tai yksittäisten naisten henkilökohtaisten syiden vuoksi tällainen toiminta heidän kohdallaan rajoittui kuitenkin enintään muutamaan vuoteen.
Huonomaineiset talot ja saunat
Kun me kutsumme ilotyttöjen työpaikkaa bordelliksi, oli se 1600-luvun turkulaisille talo tai sauna, jossa majoitettiin huoria, lumppuja ja löysää väkeä sekä heidän asiakkaitaan huoranmetsästäjiä – enhoop löst folck horor och skokior med deres hoorjägare –, tai yksinkertaisesti lumpun talo emäntänsä mukaan. Esimerkiksi Valborg Poroa, joka oli usein syytettynä levottoman elämänsä vuoksi, epäiltiin lokakuussa 1640 siitä, että hän oli majoittanut löysää väkeä ja nuoria miehiä öisin.
Turkulaiset huonomaineiset talot sijaitsivat kaupungin laita-alueilla. Kaupunki koostui keskiaikaiseen tapaan neljästä korttelista eli kaupunginosasta, joista ainoastaan Aninkainen sijaitsi pienellä puolella eli Aurajoen pohjoispuolella. Sen yhdisti Hauenkuonon ja Suurtorin välissä ollut silta Suureen puoleen. Suurella puolella kaupunki jakaantui Kirkko-, Luostari- ja Mätäjärven kortteleihin. Suurin osa seksityöhön ja huonomaineisiin taloihin liittyvistä epäilyistä kohdistui Kirkko- ja Mätäjärven kortteleihin, joiden laita-alueet yhtyivät Hämeenkadun varrella.
Turusta on joitakin mainintoja siitä, että avioton lapsi oli saanut alkunsa jossakin kaupungin krouveista elä vähäisemmistä anniskelupaikoista. Samat naiset, jotka ilmoittivat lapsen tulleen siitetyksi kapakassa, kertoivat maanneensa miehen tai parin kanssa myös jonkin talon tuvassa tai saunassa. Kun esimerkiksi Maria Wellamsdotterin mies kirjoitettiin vuonna 1642 sotilasrulliin ja hän marssi kentälle, alkoi Maria viettää aikaansa juopotellen miesten kanssa yömyöhään Susi Britan krouvissa, joka ei ollut parhaassa maineessa. Hän tuli raskaaksi ja hänen makaajansa sanoi Marialla olleen muitakin miehiä. Tätä makaaja Erik Mattsson ei voinut kuitenkaan todistaa, mutta Maria itse katsoi olevansa vapaa avioliitostaan.
Kaikki löysän väen majoittamisesta syytteen saaneet henkilöt eivät kuuluneet kaupunkiväestön alimmalle portaalle, vaan joukossa oli myös porvaristoon kuuluneita. Porvari Hans Muurinpäällinen jopa väitti tammikuussa 1639, että hän oli saanut pormestari Hans Gutthrielta luvan majoittaa naisia ja löysää väkeä. Pormestari kuitenkin kielsi tämän ja Muurinpäällinen sai korkean 40 hopeamarkan sakon. Tällä kertaa hänen talossaan majailleita naisia olivat Agneta Eriksdotter, joka oli saanut Mickel Schepperin kanssa kaksi lasta, Dankka Brita ja oikeuspöytäkirjaan kirjattu tunnettu huora Malin Kåpperska eli Kuppari.
Myös porvari Jakob Tolpon vaimo Anna Persdotter tuomittiin vuotta myöhemmin elokuussa 1640 lain mukaiseen 40 markan sakkoon siitä, että hän oli majoittanut aiemmin mainitsemani, kaupungista jo kerran karkotetun naisihmisen Jungfru Annikan. Annika määrättiin nimittäin jo huhtikuussa 1638 kaularautaan kolmeksi päiväksi ja sitten vietäväksi Räntämäelle eli Maarian kirkkoon kärsimään kirkollisen häpeärangaistuksensa huorapallilla tai jalkapuussa, sillä hän oli synnyttänyt aviottoman lapsensa siellä. Porvari Thomas Ojalaa taas syytettiin marraskuussa 1640 siitä, että hän oli majoittanut yleisiä naisia sekä heidän asiakkaitaan. Jungfru Annika oli jälleen paikalla makaajansa voudinkirjuri Thomas Mickelssonin kanssa.
Muotokuvamaalari Jöran ilmiantoi tammikuussa 1662 piika Maria Sigfridsdotter Karan, Lohjan Remolassa syntyneen piika Elsa Thomasdotterin ja Valborg Ugnin huoratalon pitämisestä saunassa. Jöranin mukaan naisten luona kävi joka ikinen yö nuoria miehiä, joista hän nimesi edesmenneen Mutterin nuorimman pojan Berendtin sekä useita kaupungin ratsu- ja aatelismiehiä. Esimerkiksi Romanovitzit olivat olleet joitakin päiviä sitten renkeineen saunassa, jossa naiset olivat. Saunan ulkopuolelle oli jätetty neljä miekkaa. Nämä miehet olivat olleet olleet humalassa ja aiheuttaneet hengenvaaran miekkoineen.
Piiat kielsivät nuorten miesten käyneen luonaan siinä tarkoituksessa, jonka mestari Jöran esitti. Heidän mukaansa Romanowitzit olivat tulleet kerran heidän luokseen humalassa, mutta Maria Kara oli mennyt piiloon ylisille ja Elsa uunin taakse, minne miehet eivät olleet tulleet. Elsa kertoi tulleensa kaupunkiin edellisenä syksynä Tukholmasta ja asuneensa koko ajan edesmenneen Sigfrid Karan tyttären Maria Karan luona. Hän oli odottanut veljeään saapuvaksi Lohjalta, jonne Elsa oli avioitumassa. Tänä aikana hän oli myynyt vaatteitaan elannokseen. Muotokuvamaalari Jöran lupasi vannoa piikojen käytöksen todeksi ja myös koko naapuruston tuntevan asiantilan. Jöranin naapurit räätäli Anders Saunala, Klemet Månsson, Jakob Löysä ja Matts Paickellin vaimo Brita Simonsdotter todistivat kuulleensa eri aikoina piikojen luota huonon elämän ääniä.
Kämneri Bertil Letzle halusi helmikuussa 1667 vaimo Valborg Augustinusdotteria ja tämän tytärtä Mariaa tutkittaviksi, sillä näiden luona huhuttiin käyneen yöaikaan miesväkeä ja heidän viettäneen jumalatonta elämää. Valborg kielsi tämän, mutta hänen emäntänsä herra Karl Pictoriuksen leski Anna Joachimsdotter kertoi heidän luonaan saunassa olleen jalosyntyisen luutnantin Johan Golawitzin, mestari David Guldsmedin kisälli Henrikin ja teini Jöran Eriksson Viisaan. Saunaan oli noudettu olutta kaupungilta ja siellä oli tavannut käydä myös Koukkarin talon piika Lisbeta. Myös vaimo Maria Simonsdotter oli nähnyt saunassa käyvän miehiä, vaikka hän ei tuntenut heitä. Valborgin tytär Maria oli nyt palveluksessa luutnantti Golawitzilla.
Miehet saattoivat hankkia naisen käyttöönsä myös oma-aloitteisesti. Kaupunginvouti Sigfrid Johansson valitti lokakuussa 1636, että Mårten Verijalka ja Knut Tiälkka olivat tuoneet naikkonen Anna Hansdotterin kaupunkiin ja hyysänneet tätä luonaan sekä käyttäneet häntä lypsylehmänään, kuteen raastuvanoikeuden pöytäkirja ilmoitti – henne licka som för sin miölckekoo brukat, och än sedhan henne hyst som hon oppenbarligen medh sitt slemma lössacktiga leffverne beslagen var. Pöytäkirjojen perusteella on kuitenkin usein vaikea nähdä, liittyikö tekoon mahdollista naisen painostamista tai pakottamista tekoon, niin myös tässä tapauksessa.
Agnes Thomasdotter ja kunnialliset miehet
Seksityöläisten asiakkaat kuuluivat 1600-luvun Turussa kaikkiin yhteiskunnan kerroksiin. Oivan kuvan yhden naisen miessuhteista antaa Agnes Thomasdotterin ilmoittama luettelo aviottomien lastensa isistä. Agnes oli saanut olla kauan suhteissa useiden miesten kanssa, ennen kuin oikeus puuttui asiaan. Agnes olikin mitä ilmeisimmin tunnustettu jalkavaimo, jollaista naimaton tai leskeytynyt mies saattoi pitää ilman, että ympäristö nosti siitä suurempaa meteliä. Tämä edellytti Agnesilta muutoin kunniallista ja siivoa elämää.
Agnes sai tehdä vuonna 1634 raastuvanoikeudelle tiliä aviottomista lapsistaan. Ensimmäisen pojan hän oli siittänyt erään Huittisista olleen talollisenpojan kanssa. Lapsen isä oli antanut hänelle kihlalahjat, mutta Agneksella ei ollut siitä todistajia. Toisen lapsen hän oli siittänyt kruunun laivamies Klemet Mickelssonin kanssa. Tämä oli ollut hänen laillinen aviomiehensä, mutta oikeus ei juuri tuolla haavaa voinut saada asiasta todisteita.
Kolmannen lapsen Agnes sanoi siittäneensä kenraali Torsten Stålhandsken kanssa. Myöhemmin hän tosin ilmoitti, että isä oli joko Stålhandske tai tämän jo edesmennyt velipuoli Lydik Mattsson. Hän ei tuntenut miehiä sen paremmin, mutta isä oli se, jolla oli suurempi parta. Oikeus katsoi tämän perusteella Lydik Mattssonin lapsen isäksi.
Neljännen lapsen Agnes oli saanut Turun valtaporvari ja raatimies Gottfried Rosskampin kanssa. Viidennen lapsen hän oli saanut kruunun laivamies Matts Mällin kanssa. Kuudennen oli siittänyt edesmennyt pormestari ja alikäskynhaltija Erik Andersinpoika Knape ollessaan leskenä.
Agnesin tapauksessa ainakin varakkaammat isät ottivat lapsensa kasvatettavakseen, kun heidät oli vierotettu äidinmaidosta. Lydik Mattsson oli antanut viedä lapsen vuonna 1634 kartanoonsa Uudellemaalle kasvatettavaksi. Myös porvari Gottfried Rosskamp oli ottanut lapsensa omaan talouteensa. Pormestari Knapen lapsi sen sijaan oli tutkinnan aikana kolmannella vuodellaan ja äidin hoivissa. Tähän oli syynä lain kirjain sekä se, että pormestari oli kuollut ennen kuin Thomas Eriksson oli kasvanut siihen ikään, että hänet voitiin siirtää isälleen.
Ruohdhin Waldacunnan Caupungin Laki
Perimisen Caari.
XIII. Lucu. Cuinga Äpäre lapsi pitä ylösruokittaman:
Äitin tule Äpärelastansa siehen saacka ruockia, cuin se tule colmen wuotisexi: Sijtten ruockicaan Isä siehen asti, että se tule seihdhemen Ajastaicaisexi: Sijtten ottacaan sijtä molemmin waarin.
Aviottomatkin lapset – sekä pojat että tyttäret – olivat arvokkaita isilleen. Rälssiin kuulunut Lydik Mattsson saattoi kasvattaa pojasta itselleen kartanonvoudin tai kirjurin. Rosskampin kauppahuoneessa poika saattoi puolestaan edetä kirjanpitäjäksi tai kauppapalvelijaksi. Heidän oletettiin toki olevan lojaaleja isälleen.
Ruohdhin Waldacunnan Caupungin Laki
Perimisen Caari.
XV. Lucu.
Huoran cacarasta, ja muista sen caldaisista, cuinga nijdhen tule periä, ja ne perittä: Sigittä mies Lapsia huorudhesa, Sucurudhaudhesa, Gumminsa eli Sisarensa cansa: Ne lapset owat eroitetut caikesta perinnöstä.
— — —
FT Veli Pekka Toropainen on Turun yliopiston Arkeologian ja Suomen historian tutkija, joka on keskittynyt Turun 1600-luvun historiaan.
Lähteet
Julkaisematon alkuperäisaineisto:
Kansallisarkisto, Helsinki (Digitaaliarkisto)
Raastuvanoikeuksien renovoidut tuomiokirjat ( -1809) –
Turun raastuvanoikeuden tuomiokirjat 1628─1631, KA Z 1─2.
Turun kämnerinoikeuden tuomiokirjat 1639−1651, KA z 171−175.
Turun kaupunginarkisto, Turku
Turun maistraatin arkisto: Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat 1625−1670, BIa 1−39.
Kirjallisuus:
Aalto, Seppo 1996: Seksuaalirikollisuus, kontrolli ja yhteiskunta 1500- ja 1600-luvuilla. Laittomuuden laitateillä. Rikos Suomessa 1500-luvulta nykypäiviin. Toimittanut Sari Forsström. Helsingin yliopiston historian laitoksen julkaisuja 1/1996. Helsinki.
Björne, Lars 1999: Kuolema esivallan toimesta – kuolemanrangaistuksen historia. Kun aika loppuu. Kuolema historiassa. Toimittanut Eero Kuparinen. Turun yliopisto. Yleinen historia. Turun yliopiston historian laitos, Julkaisuja 52. Turku.
Häkkinen, Antti 1995: Rahasta – vaan ei rakkaudesta. Prostituutio Helsingissä 1867─1939. Keuruu.
Jokiaho, Mika 2002: Miehen kunnia ja maine 1600-luvun pohjalaisessa maalaisyhteisössä. Arjen valta. Suomalaisen yhteiskunnan patriarkaalisesta järjestyksestä myöhäiskeskiajalta teollistumisen kynnykselle (v. 1450─1860). Toimittaneet Piia Einonen ja Petri Karonen. Historiallinen arkisto 116. SKS. Helsinki.
Karonen, Petri 1996a: Pohjolan vaarallisimmat asuinpaikat. Laittomuuden laitateillä. Rikos Suomessa 1500-luvulta nykypäiviin. Toimittanut Sari Forsström. Helsingin yliopiston historian laitoksen julkaisuja 1/1996. Helsinki.
Karonen, Petri 1996b: Raiskaus – lähes tuntematon rikos 1500- ja 1600-luvulla? Laittomuuden laitateillä. Rikos Suomessa 1500-luvulta nykypäiviin. Toimittanut Sari Forsström. Helsingin yliopiston historian laitoksen julkaisuja 1/1996. Helsinki.
Lidman, Satu 2012: Hauraus vai haureus? Naisen seksuaalisuus maallisessa oikeudenkäytössä. Turun tuomiokirkon suojissa. Pohjoinen hiippakuntakeskus keskiajan ja uuden ajan alun Euroopassa. Toim. Marika Räsänen, Reima Välimäki ja Marjo Kaartinen. Historia mirabilis 8. Turun historiallinen yhdistys ry. Turku.
Rapola, Martti 1926 (julk.): Maunu Eerikinpojan Kaupunginlaki liitteineen. Suomeksi kääntänyt Abraham Kollanius. Suomen kielen muistomerkkejä III,2. SKS. Helsinki.
KALMISTOPIIRI 