Etiikka Forensinen arkeologia Historiallinen aika Itä-Eurooppa ja Venäjä Kangasmaa Anna Osteologia Suomi

Juridinen näkökulma toisen maailmansodan sotavainajien etsintään ja arkeologiseen kaivamiseen Suomessa

Anna Kangasmaa

Hautausten tutkiminen on aina ollut tärkeä osa arkeologiaa Egyptin Kuninkaiden laakson ja mykeneläisen kulttuurin tumulushautojen avaamisesta lähtien. Eettiset näkemykset muinaisten vainajien kohtelusta ovat vaihdelleet paljon ajasta ja paikasta riippuen. Egyptin presidentti Anwar Sadat määräsi vuonna 1980 Kairon museon muumiohuoneen suljettavaksi päämääränään vainajien palauttaminen takaisin hautoihinsa. Viimeisen 150 vuoden aikana arkeologisissa kaivauksissa kaivettujen ihmisjäännösten palauttaminen on ollut keskeinen teema etenkin Yhdysvaltain alkuperäiskansojen arkeologian etiikassa, mihin liittyy myös Mesa Verde -esineistön ja vainajien repatriaatio Suomesta vuonna 2020.

Muinaisten vainajien käsittelyyn liittyvät eettiset kysymykset voidaan pitkälti ratkaista kehittämällä tieteenalan omia sääntöjä. Nykyaikaa lähestyttäessä tilanne on kuitenkin toinen. Vainajien luujäännösten löytyminen maastosta satunnaisesti on hyvin harvinaista, mutta tällöin joudutaan suorittamaan rajankäynti arkeologian ja rikostutkimuksen välillä. Sotavainajien etsintä tuo mukaan kolmannen intressin, ikiaikaista yleisinhimillistä periaatetta kunnioittavan ajatuksen omien tuomisesta kotiin viimeiseen lepoon tai asianmukaisesta hautaamisesta vieraaseenkin maaperään. Julkisin varoin järjestetyistä sankarihautajaisista kertoo esimerkiksi jo 400-luvun eaa. kreikkalainen historioitsija Thukydides peloponnesolaissotien yhteydessä. Hautajaiskulkueeseen kuuluvat myös ”liinoilla peitetyt tyhjät paarit niitä kaatuneita varten, joiden ruumiita ei ole löydetty eikä voitu tuoda haudattaviksi” (2.34). Näin kuvauksesta käy myös ilmi tavoite etsiä kaatuneiden ruumiit ja tuoda ne kotimaahan.

Ruumispaarit attikalaisessa astiamaalauksessa. Thukydides kuvaa, miten tyhjät paarit edustivat kadoksiin jääneitä sotureita.

Vaikka mainittujen kolmen intressin kohtaamispiste on laissa varsin tarkoin säännelty, on eri toimijoiden keskuudessa paljonkin epäselvyyttä oikeista menettelytavoista ja niitä koskevista lain määräyksistä. Sotavainajia on etsitty kymmeniä vuosia ja löydetty merkittävä määrä, mutta kyseessä on kuitenkin suhteellisen pienimuotoinen toiminta esimerkiksi ensimmäisen maailmansodan taistelukenttien tutkimuksiin verrattuna. Silti näistäkin julkaistaan edelleen uusia toimintaohjemäärityksiä (ks. esim. De Decker 2021).

Tämän kirjoituksen tarkoituksena on paikata puutetta lain määräysten osalta tarjoamalla kootusti tietoa sotavainajien ekshumaatioita (jäännösten esiin kaivamista) koskevasta sääntelystä. Lain määräyksiä käsitellään erityisesti arkeologisten kaivausten ja humanitaarisen sotavainajien etsinnän kannalta ja käsittelyn ulkopuolelle jätetään sattumalta maastosta tehdyt havainnot, jotka saattavat viranomaistutkinnassa osoittautua sotavainajiksi.

Konfliktiarkeologia, forensinen arkeologia, ihmisostelogia ja sotavainajien etsintä – yhteistyötä ja mielipide-eroja

Sota-arkeologia on viime vuosikymmeninä kokenut murroksen monisyisemmin konfliktien historiaa tutkivaksi konfliktiarkeologiaksi. Tunnettu konfliktiarkeologian ilmentymä lienee Suomessakin Tuntemattomat sotilaat -nimellä nähty BBC:n Finding the Fallen -sarja (2005), jossa arkeologisesti kaivettujen jäännösten avulla kerrottiin ensimmäisessä maailmansodassa rintamalla kuolleiden yksilöllisiä tarinoita ja haastateltiin omaisia. Yksilöllisten tarinoiden ohella konfliktiarkeologian voidaan sanoa myös ulottaneen tutkimusta taistelukenttien ulkopuolelle esimerkiksi vankileirien ja siviiliväestön oloihin.

Forensinen arkeologia puolestaan tarkoittaa rikostutkimusta palvelevaa arkeologiaa, joka hyödyntää arkeologian metodeja aivan viimeaikaistenkin vainajien kuolinolosuhteiden selvittämiseksi. Sotavainajia tutkittaessa forensinen arkeologia tulee mukaan, jos epäillään sotarikosta. Forensinen arkeologia oli suuressa roolissa esimerkiksi Jugoslavian 1990-luvun hajoamissotien tutkinnassa, ja useat arkeologit vierailivat todistajina YK:n Jugoslaviatuomioistuimen käsittelyissä.

Kuitenkin myös vanhempia sotarikoksia voidaan tutkia forensisen arkeologian keinoin. Perusteltua tämä voi olla esimerkiksi tutkittaessa vankileireiltä löydettyjä joukkohautoja. Vaikka rikosvastuun toteuttaminen ei enää ole mahdollista, on kuitenkin historiallisen rehellisyydenkin nimissä tärkeää selvittää, voiko joukkohauta liittyä sotarikokseen. Mahdollisen sotarikoksen selvittäminen oli perusteena myös Huhtiniemen joukkohaudan kaivauksille vuonna 2006. Huhujen mukaan alueella oli 1944 toiminut salainen kenttäoikeus, joka olisi teloittanut suomalaisia rintamakarkureita. Hautapaikka osoittautui kuitenkin 1800-luvun alkupuolen ortodoksiseksi hautausmaaksi, ja vainajat erittäin todennäköisesti venäläisiksi.

Ilmakuva Lappeenrannasta 1957, etualalla Huhtiniemi. Kuva: Lappeenrannan museot/Finna.fi.

Forensiseen tutkimukseen kuuluu rikospaikkatutkinnan ohella vainajan tutkiminen, jota erikoisalana nimitetään forensiseksi antropologiaksi. Metodeiltaan se on identtinen ala arkeologisen ihmisosteologian kanssa ja tutkii samoja asioita, mutta hiukan eri painotuksin. Sotavainajien tutkimisessa niiden yhteisenä tavoitteena on vainajan tunnistaminen.

Sotavainajien etsintä kuuluu aluksi konfliktin aikana ja välittömästi sen jälkeen konfliktiin osallistuneiden sotavoimien toimintaan. Ajallisen etäisyyden kasvaessa järjestelmälliset etsinnät lopetetaan, ja kentälle jääneet jäävät joko kadoksiin tai mahdollisesti tunnettuihin hautapaikkoihin usein vieraalle maalle. Suomessa sotavainajien etsintään vaikutti merkittävästi Neuvostoliiton hajoaminen 1990-luvulla. Venäjän rajojen avautuessa avautuivat myös uudet mahdollisuudet etsiä toisen maailmansodan suomalaisia kaatuneita ja ”tuoda poikia kotiin”. Aluksi toimintaa hallinnoi opetusministeriö, ja vuonna 1998 perustettiin Sotavainajien muiston vaalimisyhdistys ry jatkamaan opetusministeriössä aloitettua sotavainajien muiston vaalimistyötä. Vuoden 1992 jälkeen vapaaehtoisten etsintäryhmät ovat löytäneet noin 1400 vainajaa, joista noin 400 on tunnistettu (Suominen 2020).

Ideaalitilanteessa kolmen toimijatahon tavoitteet ovat ainakin jokseenkin samansuuntaiset, ja tämä ilmeneekin keskinäisenä yhteistyönä. Arkeologian ja sotavainajien etsinnän näkökulmat ovat kuitenkin erilaiset. Arkeologia tiedostaa tuhoavansa muinaisjäännöksen, minkä vuoksi kaivamisen on oltava tutkimuksellisesti perusteltu, ja aineisto dokumentoidaan perusteellisesti, julkaistaan ja säilytetään. Sotavainajien etsinnässä puolestaan kohteeseen kajoamisen yksinomaisena perusteluna on vainajan tunnistaminen ja asianmukainen saattaminen haudan lepoon. Arkeologit ovat tottuneita jättämään mielenkiintoisia kohteita tulevien sukupolvien paremmilla metodeilla tutkittaviksi, joten arkeologian näkökulmasta sotavainajien etsintä saattaa näyttäytyä jopa haitallisena muinaisjäännösten tuhoamisena. Toisaalta arkeologian huolet tulevaisuuden arkeologien tutkimuskohteista voivat vaikuttaa vähäpätöisiltä verrattuna siihen, että vielä elossa olevat omaiset pääsevät hautaamaan läheisensä.

Salpalinjan rakenteita. Toisen maailmansodan puolustusrakenteet eivät tällä hetkellä ole muinaismuistolain suojaamia kiinteitä muinaisjäännöksiä, mutta Salpalinja on suojeltu merkittävänä rakennettuna kultturiympäristönä maankäyttö- ja rakennuslain nojalla. Kuva: Anna Kangasmaa.

Asiasta ei enää juuri käydä julkista keskustelua, mutta aihe pulpahtaa pinnalle aika ajoin, kuten 2020 kesällä kahdessa Lapin Kansan mielipidekirjoituksessa, jotka kuvastavat hyvin arkeologisten ja humanitaaristen tavoitteiden rajankäyntiä. Kolme arkeologia kirjoitti 13.6. otsikolla ”Kaikkien omaisuutta, mutta arkeologien vastuulla” (Kallio-Seppä et al 2020) ilmaistakseen huolensa erityisesti metallinilmaisinharrastukseen liittyvistä luvattomista kajoamisista muinaisjäännöksiin ja sotahistoriallisiin kohteisiin. Kirjoituksessa korostettiin, että sotaromu on puolustusvoimien omaisuutta ja taistelukohteiden ihmisjäännösten kaivaminen rikkoo hautarauhaa. Sotavainajien muiston vaalimisyhdistyksen puheenjohtaja Pertti Suominen vastasi heille otsikolla ”Sotavainajien etsiminen on humanitaarista työtä” (Suominen 2020). Kirjoituksessaan Suominen toi esille arkeologien näkökulman ohuuden suhteessa kentälle jääneisiin sotavainajiin varsinkin, kun sataa vuotta nuoremmat kohteet eivät vielä ole muinaismuistoja. Suominen tunnusti kulttuuriperinnön säilyttämisen tärkeyden, mutta painotti etsintätyön humanitaarista luonnetta.

Monet sotavainajien kohteluun liittyvät eettiset kysymykset ovat toki ratkaisemattomia. Löydetyille vainajille esimerkiksi järjestetään kristilliset hautajaiset. Toisen maailmansodan suomalaisten sotilaiden ja neuvostosotilaiden osalta voidaan toki pitää todennäköisenä, että näin kunnioitetaan heidän tahtoaan, mutta samalla saatetaan tietämättä loukata ateistin tai muuhun uskontokuntaan kuuluneen muistoa kristillisin menoin (tästä ja etiikasta yleensä ks. Kauhanen 2015).

Jotkin eettiset kysymykset puolestaan on mahdollista ratkaista jopa intuitiivisesti paikan päällä. Konkreettisessa vainajan jäännösten siirtämisessä maaperästä tai vedestä kuljetuksessa käytettävään välineeseen enemmistö ihmisistä osaa erittäin todennäköisesti päätellä, mikä on epäkunnioittavaa kohtelua. ”Kunnioittava” kohtelu on luonnollisesti sisällöltään erilaista kaivaustilanteessa kuin esimerkiksi haudattaessa. Ekshumaatiosta puuttuu hautajaisten seremoniallisuus, ja ”kunnioittamisessa” painottuvat kaivaminen asianmukaisin menetelmin, huolellisuus ja tunnistamista palveleva dokumentointi.

Ratkaisemattomien ja selvien kysymysten lisäksi sotavainajia kaivavat arkeologit ja etsijät joutuvat ratkaisemaan joukon muitakin ongelmia, joihin etiikan näkökulma voi olla monitahoinen. Arkeologi ja etsijä todennäköisesti määrittelevät dokumentoinnin ja kohteeseen kajoamisen rajat eri tavalla. Lain näkökulmasta ongelmatapauksia on ”jakolinjan” molemmin puolin.

Kulttuuriperinnön vartijat ovat syystä huolissaan sotahistoriallisten kohteiden turmelemisesta ja hautarauhan rikkomisesta laittomissa kajoamisissa, joiden tarkoituksena on anastaa esineistöä myyntiin tai matkamuistoksi. Toisaalta toisen maailmansodan kiinteät ja irtaimet jäännökset ja kentälle jääneet uhrit eivät vielä juridisesti ole muinaisjäännöksiä. Vaikka näihin kulttuurihistoriallisesti tärkeisiin kohteisiin on hyväkin suhtautua muinaismuistolain hengessä suojelevasti jo ennakolta, toimintatapoja ei voi määritellä pelkästään arkeologisen etiikan kautta. Sen vuoksi lain näkökulmasta ongelmallisia ovat myös arkeologit, jotka pyrkivät muinaismuistoihin liittyvän sinänsä korkeatasoisen ammattiosaamisensa kautta määrittelemään sotavainajien etsimistä koskevia sääntöjä etsiville ”maallikoille”. Arkeologian ja humanitaarisen työn näkökulma vainajiin on erilainen. Sotavainajiin kajoavia kaivauksia tehdessään arkeologikaan ei ole vapaa valitsemaan toimintatapoja oman alansa etiikan ja säännösten pohjalta, vaan hänen on noudatettava sotavainajia koskevia lain säännöksiä.

Korsun tai tuliaseman ovi Neuvostoliiton Hangon tukikohdan linnoitteilla. Kuva: John Lagerstedt/Museovirasto (Finna.fi).

Sotavainajien etsimistä ja tutkimista koskevat säädökset

Muinaismuistolaki

Muinaisjäännösten suojelusta säädetään Suomessa muinaismuistolailla (295/1963). Laissa ei ole määritelty kiinteän muinaisjäännöksen iälle rajaa. Vesistöissä tavattavia hylkyjä (3:20 §) ja irtaimia esineitä (2:16 §) koskee sadan vuoden ikäraja. Laki sallii siten liikkumavaran nuorempienkin kiinteiden kohteiden suojelemiseen. Toisen maailmansodan aikaiset ja sitä nuoremmat sotahistorialliset kohteet eivät kuitenkaan ole muinaismuistolailla rauhoitettuja muinaisjäännöksiä, vaan niitä (esimerkiksi Salpalinjan linnoitteita) on suojeltu rakennussuojelun sekä maankäyttö- ja rakennuslain keinoin.

On ilmeistä, että lähes 60 vuotta sitten säädetyn lain 1:2 § muinaisjäännöksen määritelmät ovat sanamuodoltaan vanhentuneet. Kiinteän muinaisjäännöksen keskeinen kriteeri on sen muinaisuus – se on tehty muinoin, on muinaisilta ajoilta peräisin tai ”pakanuuden aikainen”. Määritelmien puutteellisuus osattiin toki ottaa huomioon jo lakia säädettäessä, jolloin 1800-luvun alkupuolen muinaisjäännöksiä tuskin olisi kuvattu ”muinaisiksi” sen enempää kuin nykyäänkään. Lain tarkoituksen huomioon ottaen on kuitenkin kyseenalaista ulottaa ”muinaisuutta” sen eksplisiittisesti määrittelemää sataa vuotta nuoremmaksi. Historiallisen ajan muinaisjäännöksen käsitettä pohtiessaan arkeologit Enqvist & Niukkanen (2006) ulottaisivat muinaismuistolain suojelun joihinkin toisen maailmansodan kohteisiin, mutta toisaalta suojeleminen on mahdollista muiden säädösten nojalla. Kaikki tällä hetkellä noin 76–82 vuoden ikäiset toisen maailmansodan jäänteet jäävät näin ollen toistaiseksi muinaismuistolain sääntelyn ulkopuolelle. Tämä ei tietenkään vähennä niiden suojelun kulttuurihistoriallista tärkeyttä ja kieltoa kajota muiden säädöksien nojalla suojeltuihin sotahistoriallisiin kohteisiin.

Salpalinjan panssariesteitä Sallassa. Kuva: Jarkko Iso-Heiko.

Rikoslaki ja löytötavaralaki

Sotavainajien etsintää rajoittaa ensi kädessä rikoslain (39/1889) 17:12 § hautarauhan rikkomisesta. Säännös ei koske pelkästään haudan luvatonta avaamista, vaan myös hautaamattoman ruumiin käsittelyä pahennusta herättävällä tavalla (2 mom), mitä olisi esimerkiksi kentälle jääneen vainajan kaivaminen esiin muistoesineiden ryöstämiseksi. Toisaalta esinelöytöjä koskevat löytötavaralain (778/1988) säädökset ja erityisesti 7:30 § ”Suomen tai muun maan puolustusvoimille ilmeisesti kuuluvan omaisuuden löytämisestä ja pelastamisesta”, jota on tarkennettu erillisellä asetuksella. Asetus puolustusvoimille kuuluneen tavaran löytämisestä ja pelastamisesta (84/1983) säätää 1 §:ssään, että ”Sen, joka löytää kadonnutta omaisuutta, joka on ilmeisesti kuulunut Suomen tai muun maan puolustusvoimille, tulee ilmoittaa asiasta viipymättä sotilasviranomaiselle.” Säädös sisältää kuitenkin poikkeuksen ilmoitusvelvollisuudesta, mikäli tavara on ilmeisen arvoton tai merkityksetön. Tulkintaohjetta siitä, milloin tavara voidaan katsoa arvottomaksi tai merkityksettömäksi, ei ole tässä tarkoitus esittää. Voidaan kuitenkin todeta, että siinä missä yksittäinen univormun nappi irtolöytönä voi olla merkityksetön, voivat tällaiset vähäarvoiset esineet osana sotavainajan löytökokonaisuutta olla hyvinkin merkittäviä palvellessaan mahdollista tunnistamista. Siten voidaan yleisluontoisesti määritellä, että sotavainajiin kajoaminen on kielletty, milloin sitä ei ole erikseen sallittu ja esineistö kuuluu joko puolustusvoimille tai vainajalle.

Sotilaspuvun nappeja. Kuva: Turun museokeskus/Finna.fi.

Geneven sopimukset ja niiden nojalla solmitut valtiosopimukset

Sotavainajien esiin kaivaminen (ekshumaatio) ja siirtäminen on luvallista ainoastaan Geneven sopimusten säätämissä rajoissa. Geneven sopimukset ovat joukko sodassa haavoittuneiden, sotavankien ja siviiliväestön kohtelua sääteleviä kansainvälisiä sopimuksia, jotka toisen maailmansodan jälkeen (1949) koottiin neljäksi yleissopimukseksi. Geneven sopimukset on ratifioitu kaikissa YK:n jäsenvaltioissa ja lisäpöytäkirjoista vähintään I pöytäkirja suurimmassa osassa maailman valtioita. Siten ne ovat voimassa olevaa oikeutta näissä valtioissa Suomi, Viro ja Venäjä mukaan lukien.

Geneven yleissopimusten lisäpöytäkirja kansainvälisten aseellisten selkkausten uhrien suojelemisesta (I pöytäkirja) sisältää vainajien kotiuttamista koskevia määräyksiä. 32 artiklassa määritellään yleisenä periaatteena, että ”selkkauksen osapuolet ja yleissopimuksissa sekä tässä pöytäkirjassa mainitut kansainväliset humanitaariset järjestöt pitävät ensisijaisesti mielessä perheiden oikeuden tietää sukulaistensa kohtalosta.” 33 ja 34 artikloissa säädetään vainajien etsimisestä, etsimisen helpottamisesta sekä vainajien palauttamisesta. Ekshumaatiosta säädetään Geneven sopimusten kokonaisuudessa ainoastaan lisäpöytäkirjan 34 artiklassa, jota on sen vuoksi syytä käsitellä tarkemmin.

34 artiklan 2 kohdassa velvoitetaan konfliktin osapuolet, ”joiden alueella sijaitsee hautoja tai mahdollisesti muita paikkoja, joissa on vihollisuuksien johdosta tai miehityksen tai vankeuden aikana kuolleiden henkilöiden jäännöksiä”, solmimaan sopimuksia hautapaikkojen suojelusta, pääsystä hautapaikoille sekä helpottamaan ”kuolleiden henkilöiden jäännöksien sekä heidän henkilökohtaisen omaisuutensa palauttamista kotimaahan” (2 kappaleen c-kohta). Sanamuodosta nähdään, että artikla käsittää niin haudatut kuin kentälle hautaamatta jääneet sotavainajat, vaikka artiklassa jäljempänä puhutaan vain ”haudoista”.

34 artiklan 4 kohdassa säädetään ekshumaation edellytyksistä olennaisilta osin seuraavasti:

4. Korkea sopimuspuoli, jonka alueella tässä artiklassa mainitut haudat sijaitsevat,
saa kaivaa jäännökset esiin haudasta vain:
a) 2 kappaleen c kohdan ja 3 kappaleen mukaisesti tai
b) milloin esiinkaivaminen on ehdottoman välttämätöntä yleisen edun vuoksi mukaan
lukien lääketieteelliset tai tutkimussyyt, jolloin korkean sopimuspuolen on aina
kunnioitettava jäännöksiä

2 kappaleen c-kohta on siis yllä lainattu vainajien repatriaation tavoite. 3 kappaleessa puolestaan annetaan sopimuspuolelle lupa helpottaa kuolleiden henkilöiden jäännöksien siirtämistä kotimaahan tai toimia oman hautoja koskevan lainsäädännön mukaan, jos toinen osapuoli ei ole halukas hoitamaan vieraalle maalle jääneiden vainajiensa hautoja.

34 artiklan sopimusvelvoitteen nojalla Suomessa on solmittu Venäjän ja Viron kanssa sopimukset molempien osapuolten kaatuneiden sotilaiden muiston vaalimisesta, ja nämä on saatettu voimaan omilla asetuksillaan. Sopimus Suomen tasavallan hallituksen ja Venäjän federaation hallituksen välillä yhteistyöstä toisen maailmansodan seurauksena Venäjällä kaatuneiden suomalaisten sotilaiden ja Suomessa kaatuneiden venäläisten (neuvostoliittolaisten) sotilaiden muiston vaalimisessa (1992) sisältää viranomaisen mahdollisuuden valtuuttaa toimiin toimielimiä tai järjestöjä, sekä Geneven sopimusten mukaisia määräyksien vainajien siirtämisestä. Etsintätyötä olennaisimmin koskevat 4 artiklan 1 ja 2 kappale ovat seuraavat:

Sopimuspuolen alueella tuntemattomaan paikkaan väliaikaisesti haudattujen tai
taistelukentälle hautaamatta jääneiden toisen sopimuspuolen sotilaiden jäännösten
etsintätöistä ja jäännösten keräämiseen liittyvistä toimenpiteistä sovitaan erikseen
sopimuspuolten asianomaisten toimielinten kesken.

Sopimuspuolten sotilaiden jäännösten etsintätyöhön sisältyvät tietojen kerääminen
hautapaikoista ja kentällejäämispaikoista, etsinnän järjestäminen, hautapaikkojen
merkitseminen ja jäännösten siirtäminen.

Valtiosopimuksen nojalla Suomessa puolustusministeriö on delegoinut etsintälupien myöntämisen Sotavainajien muiston vaalimisyhdistykselle.

Yhteenvetona toisen maailmansodan sotavainajien etsintää koskevista säädöksistä voidaan todeta, että sotavainajien etsintä ei kuulu muinaismuistolain piiriin, ja se on kiellettyä muuten kuin Geneven sopimusten määräämissä tarkoituksissa ja niissä määritellyillä tavoilla.

Katkennut ja vuosien saatossa sammaloitunut puna-armeijan kenttälapio Ilomantsissa Taistelijan taipaleen varrella. Useisiin Ilomantsin sotahistoriallisiin kohteisiin on myös haudattu vainajia. Kuva: Tanja Ranta.

Säädösten tulkintaa – mihin Geneven sopimukset antavat luvan ja mihin eivät

Geneven sopimukset eivät pelkästään ole käytännössä ainoat sotavainajiin kajoamiseen oikeuttavat säädökset, vaan ne ovat myös korkeimpana normihierarkiassa. Tämä merkitsee sitä, että muiden säädösten tai intressien ollessa ristiriidassa Geneven sopimusten kanssa edelliset väistyvät. Normihierarkiaa voi ajatella ikään kuin sisäkkäisinä maatuskanukkeina – korkeamman säädöksen sisältä kuoriutuva alempi säädös voi sisältää tarkempia yksityiskohtia, mutta se ei voi pätevästi sisältää mitään, mikä ulottuu korkeamman säädöksen ulkopuolelle. Siten kansallisella lailla ei esimerkiksi voi laajentaa Geneven sopimusten määrittämiä ekshumaation edellytyksiä.

Ensimmäiseksi on sen vuoksi painotettava, että sotavainajiin kajoaminen on sallittua vain Geneven sopimusten määrittämässä tarkoituksessa. 34 artiklan tulkinnassa on oleellista, että se säätää pääsääntönä kiellon kajota hautoihin, ja antaa kajoamiseen luvan tietyissä, tarkoin määritellyissä poikkeustilanteissa, jotka ovat repatriaatiotavoitteen toteuttaminen ja ”milloin esiinkaivaminen on ehdottoman välttämätöntä yleisen edun vuoksi”.

Arkeologian kannalta on tärkeää huomata, että 34 artiklan 4 kohdan ”tutkimussyyt” ei ole lisäkategoria, vaan ainoastaan valottaa, mitä ”yleinen etu” saattaa pitää sisällään. Siten ”tutkimussyyt”-peruste ei ulotu puhtaaseen arkeologiseen tai sotahistorialliseen intressiin, vaan viittaa mahdollisen sotarikoksen selvittämiseen. 34 artikla tarjoaa siten kaksi selvää perustetta sotavainajiin kajoamiselle, humanitaarisen etsinnän ja sotarikoksen selvittämisen. Tämän toimintakehyksen sisällä kajoaminen voi myös olla sallittua syystä, joka tähtää sotavainajien humanitaarisen kohtelun päämäärän toteuttamiseen. Yksi olennainen peruste on estää jäännöksiin kohdistuvaa häpäisyä ja ilkivaltaa, josta aika ajoin uutisoidaan myös Suomessa (ks. esim. YLE:n uutinen ”Neuvostosotilaiden luita kerätään sotamuistoiksi – opas ei suostu viemään matkailijoita niiden luo” 2017). Lisäpöytäkirjaa laadittaessa työryhmän raportoija toikin esille, että ekshumaatio yleisen edun vuoksi käsittää myös tilanteet, joissa jäännökset ovat väliaikaisissa haudoissa hajallaan maastossa siten, että niiden asianmukainen suojeleminen ei ole mahdollista (Sandoz 1987, Geneven sopimusten tulkinnasta ks. myös Petrig 2009).

Talvisodan aikainen neuvostoliittolainen hauta Kuhmon Saunajärvellä. Kuva: SA-kuva

Humanitaarisella sotavainajiin kajoamisella on kolme päämäärää: vainajan tunnistaminen ja asianmukainen hautaaminen, sekä mahdollisen sotarikoksen selvittäminen, mikäli sellaista on syytä epäillä. Tunnistamisen ja sotarikoksen selvittämisen tavoitteet määrittelevät kajoamisen ja dokumentoinnin rajat tarkoin – mitään sellaista ei tule tehdä, joka ei palvele näitä tarkoituksia. Tämä pätee riippumatta kajoamisen alkusyystä. Muu alkusyy kuin humanitaarinen etsintä, esimerkiksi arkeologinen tutkimus tai maankäytön laukaisema vainajien siirto hätäkaivauksena, kyllä sallii vainajiin kajoamisen, mutta ei laajenna vainajien käsittelyn humanitaarisia rajoja.

Toisin sanoen pelkkä arkeologinen tutkimusintressi ei lain mukaan riitä perusteluksi sotavainajien kaivamiselle, kun taas pelkkä kotiuttamisintressi riittää. Toteamus saattaa näyttää hiusten halkomiselta, koska arkeologisella prosessilla voidaan erinomaisesti toteuttaa kaivaus humanitaarisessa mielessä. Kyseessä ei kuitenkaan ole pelkkä nyanssiero, koska arkeologialla on humanitaarisen intressin yli meneviä tavoitteita, kuten mahdollisimman totaalisen informaation rekisteröiminen ja esittäminen. Kaikki siihen liittyvä ei ole humanitaarisessa kaivauksessa sallittua.

Vaikka arkeologisten metodien soveltaminen etsinnässä ja dokumentoinnissa on hyödyllistä ja toivottavaa, niitä on luvallista soveltaa ainoastaan Geneven sopimusten määrittelemissä rajoissa. Toisaalta humanitaarista etsintää toteuttavien on hyvä noudattaa arkeologisforensista huolellisuutta kaivamisessa ja tunnistamista varten tehtävässä dokumentaatiossa. Lienee poikkeuksellista, että humanitaarisessa etsinnässä törmättäisiin arkeologisiin vainajiin, mutta sekin mahdollisuus on hyvä ottaa huomioon. Jos kaivaessa alkaa näkyä kaukaisempaan historiaan viittaavia merkkejä, on syytä ottaa yhteyttä muinaisjäännöksistä vastaavaan viranomaiseen (Suomessa Museovirasto).

Arkeologisen ja humanitaarisen kaivamisen ero on yleisesti tunnustettu, ja esimerkiksi unkarilaisten ensimmäisen ja toisen maailmansodan sotavainajien kaivamista käsittelevässä artikkelissa eroa kuvataan jopa näin: ”Sotahaudan ja arkeologisen haudan tutkimisen perustavanlaatuinen ero on, että sotahaudan ekshumaatiolla ei ole lainkaan tieteellistä arvoa, ja sen vuoksi haudan kaivaminen arkeologisesti ei ole välttämätöntä. Kaivauksen aikana hankittu informaatio on merkittävää pääasiassa henkilön tunnistamisen kannalta, joten sen hankkimisella on pikemminkin vainajan kunnioittamiseen liittyvää kuin tieteellistä merkitystä.” (Dudás et al. 2021). Arkeologisen ja humanitaarisen kaivamisen eroa korostettaessa on tietysti hyvä muistaa, että arkeologisessa vainajan kaivamisessa noudatetaan alan omaa eettistä normistoa (ks. esim. Williams & Giles 2016). Arkeologia ei suhtaudu vainajaan vähemmän kunnioittavasti, mutta vainajan rooli menneiden aikojen lähettiläänä korostuu. Vainaja nähdään tietenkin yksilönä, mutta myös aikakautensa edustajana, jota tutkimalla saadaan tietoa ihmiskunnan historiasta.

Sotavainajia ja arkeologisia vainajia ei voi suoraan rinnastaa toisiinsa. Arkeologinen yksilö kertoo ihmiskunnan historiasta. Kuvassa Levänluhdan rautakautisia kalloja kansallismuseon perusnäyttelyssä. Kuva: Ulla Moilanen.

Vaikka tunnistamisen päämäärä antaa valtuuden tarvittaessa laajoihin ja yksityiskohtaisiin tutkimuksiin, on kenties hiukan yllättävää, että korkeatasoisessa suomalaisten sotavainajien tunnistamista käsittelevässä tutkimuksessa ei kommentoida tutkimusten oikeudellista perustaa lainkaan (Palo et al. 2007). Luonnollisesti on normaalia ja käytännöllistä, etteivät forensiset tutkijat ja arkeologit omassa viitekehyksessään toimiessaan mainitse raporteissaan tutkimustensa juridista oikeutusta. Kuitenkin tutkittaessa sotavainajaa sotarikostutkinnan ulkopuolella etsijät, forensiset tutkijat ja arkeologit astuvat kaikki samalle humanitaariselle alueelle, jossa tutkiminen palvelee ainoastaan tunnistamista. Siten yleensä erittäin arvokas ja tarpeellinen oikeusarkeologinen tutkimuskaan ei ole itseoikeutettu, vaan hakee perusteensa humanitaarisesta laista.

Konfliktiarkeologian ja forensisen arkeologian etiikkaa käsitellessään Kauhanen luonnehtii hyvin näiden eroa: ”konfliktiarkeologian tavoitteena on tuottaa tietoa akateemisin standardein, forensisessa arkeologiassa keskeistä on tuottaa todisteita oikeudenkäyntiä varten. Edellisessä hyväksyttävän tiedon kriteerit määrittää akateeminen yhteisö, jälkimmäisessä oikeusjärjestelmä.” Etiikan suhteen tämä pitääkin paikkansa, mutta kaipaa sotavainajiin kohdistuvien kaivausten osalta seuraavanlaisen juridisen tarkennuksen: Sotavainajien ekshumaatioissa hyväksyttävän tiedon kriteerit määrittävät kaikissa tapauksissa humanitaarisen lain pakottavat säännökset.

Lainmukaisen toiminnan rajoja voidaan valottaa kuvitteellisilla esimerkeillä. Sotavankien joukkohauta on esimerkki kohteesta, jossa tutkiminen ja dokumentaatio on sallittu laajalti. Vainajien terveydentilan ja kuolinsyyn tutkiminen on perusteltua sen selvittämiseksi, onko sotavankeja kohdeltu ihmisoikeusperiaatteiden mukaisesti. Tutkimustuloksiin kohdistuu myös yleinen intressi. Kentälle kuollut tai haudattu sotilas voi sen sijaan olla esimerkki tutkimisen minimaalisista rajoista. Harvinaisessa tapauksessa, jossa vainaja voitaisiin heti tunnistaa kentällä, jäännöksiin ei saisi kohdistaa mitään tutkimuksia lukuun ottamatta kuolinsyyn havainnointia jäännöksiä talteen otettaessa.

Yleensä on kuitenkin tarpeellista tehdä mittauksia luista ja tutkia niitä mm. vainajan pituuden, iän tai erikoispiirteiden määrittämiseksi. Haudatun vainajan kuolinsyyn selvittäminen voi myös palvella tunnistamista, koska se saattaa olla merkitty rekistereihin. Lisäksi tieto voi olla omaisille tärkeä, jos vainaja tunnistetaan. Hyvinkin yksityiskohtaiset tutkimukset ovat perusteltuja myös yksilöiden erottamiseksi, jos samaan hautaan on haudattuna useampi vainaja. Monet näistä toimenpiteistä ovat DNA-tutkimusten välttämätön esivaihe. On kuitenkin muistettava, että pelkästään arkeologisesti kiinnostavia terveydentilaan liittyviä piirteitä ei ole luvallista tutkia, jolleivät ne nimenomaan palvele tunnistamista tai muun omaisille mahdollisesti tärkeän tiedon hankkimista. Tunnistamisen kannalta oleellista on myös löytöpaikan dokumentointi.

Humanitaarisen ja arkeologisen ekshumaation keskeisiä eroja esitetään seuraavassa taulukossa:

Humanitaarisen ja arkeologisen ekshumaation keskeisiä eroja.

Siinä missä sotavainajien tutkimisen rajat käytännön syistä ovat usein lähes yhtä laajat kuin arkeologisessa ja rikosoikeudellisessa tutkimuksessa, vainajasta kerätyn informaation julkaisemista koskevat eri säännöt. Vainajaa ei kohdella kuten arkeologista vainajaa, vaan kuten nykyvainajaa. Sen vuoksi vainajista ei tule julkaista kuvia tutkimusartikkeleissa, opinnäytetöissä tai raporteissa ilman erityisen perusteltua syytä. Perusteltuna syynä voidaan pitää sellaisen tunnistamista edistävän piirteen esittämistä, jota on vaikea kuvata riittävän hyvin sanallisesti. Sen sijaan pelkkä kuvittaminen, ihmisosteologisiin määrityksiin liittyvät kuvat tai kaivausraporteille ominaisten kaivausvaihekuvien esittäminen eivät ole perusteltu syy ja loukkaavat vainajan yksityisyyttä. Eijulkisiin raportteihin voidaan, ja on myös oleellista, taltioida kuvainformaatiota löytöolosuhteista. Myös itse etsintätyön historian dokumentoimiseksi voidaan ei-julkisiin raportteihin liittää kuvitusta, joka ei sovellu julkaistaviin raportteihin.

Hyvä esimerkki asiallisesta kuvaraportoinnista on Van der Hove & Vynckier (2019), jossa kahden saksalaisen sotilaan jäännösten kaivauksista on kuvia kaivausalueesta ja esineistöstä, mutta ei vainajista. Luujäännökset on kuvattu sanallisesti. Helsingin Uutisten lehtiartikkeli (Pasanen 2020) neuvostosotilaiden haudan avaamisesta Hangon Tvärminnessä on myös hyvä esimerkki asiallisesta raportoinnista medioissa. Hautapaikan kuvassa vainajat on peitetty pressuilla. Kuva sotilaan saappaiden pohjista on erinomainen esimerkki siitä, miten sodan ihmiskohtalosta voidaan kertoa vaikuttavasti humanitaaristen periaatteiden hengessä vainajien jäännöksiä näyttämättä.

Al-Anfalin joukkohaudoista kerättyjä esineitä näytteillä konferenssissa 3rd International Conference on Mass Graves in Iraq. Kuva: Adam Jones/Flickr (CC BY 2.0).

Arkeologisissa yhteyksissä sotavainajien kuvien julkaisemisen etiikkaa ei voikaan ratkaista muinaisten vainajien kuvien esittämisen säännöillä, vaan ainoastaan humanitaarisesta näkökulmasta. Siten siinä missä esimerkiksi kuvan julkaiseminen vainajan huonoista hampaista arkeologisessa kontekstissa kertoo menneiden aikojen hammasterveydestä, on se sotavainajan tapauksessa epäkunnioittava ja esineellistävä yksityisyyden loukkaus. Toisaalta raporttiin liitetty kuva hiljaisesta hetkestä maastossa vainajan jäännösten äärellä todennäköisesti täyttää kunnioittavuuden vaatimuksen.

Tiivistettynä sotavainajien ekshumaatioita koskevat säännöt voidaan esittää seuraavasti:

KYLLÄ:
– Sotavainajien luvallinen etsintä ja kotiuttaminen haudattavaksi (myös osana arkeologista projektia).
– Tunnistamista palveleva huolellinen dokumentointi ja tutkimus.
– Sotarikoksen selvittäminen forensisin keinoin.

EI:
– Sotavainajien humanitaarisen etsinnän vastustaminen muinaismuistolakiin vedoten.
– Sotavainajiin kajoaminen muun kuin tunnistamisen, kotiuttamisen ja sotarikoksen selvittämisen tai suojelun vuoksi.
– Valokuvien tai yksityisluontoisten terveydentilaan liittyvien havaintojen julkaiseminen vainajista tutkimusartikkelit ja opinnäytetyöt mukaan luettuna ilman humanitaarisesti hyväksyttävää syytä.

Lopuksi

Pääsääntöisesti arkeologien ja humanitaaristen etsijöiden välillä vallitsee hyvä henki, ja yhteistyöprojekteja on sekä toteutettu että meneillään tällä hetkellä. Parhaaseen tulokseen päästään, kun etsijät kunnioittavat kulttuurihistoriallisia arvoja ja ymmärtävät huolellisen dokumentoinnin tärkeyden, ja arkeologit noudattavat humanitaarisen lainsäädännön omalle tieteenalalleen asettamia rajoituksia. Yleinen toimintaohje löytyy parhaiten kiteytettynä Pertti Suomisen yllä mainitusta Lapin Kansan mielipidekirjoituksesta: ”Muinaismuistolaki on tärkeä kulttuuriperinteen vaalimisen väline, mutta sodissa kaatuneiden esineellistäminen pelkiksi muinaismuistoiksi on eettisesti kestämätöntä. Jokainen sotilas on ollut inhimillinen olento. Jokainen, kansallisuudesta riippumatta, ansaitsee humanitaarisista syistä tulla asianmukaisesti ja kunnioittavasti haudatuksi. Siksi jatkamme tärkeäksi kokemaamme työtä muinaismuistoja koskevia periaatteita noudattaen.”

———

FM, OTM Anna Kangasmaa on toiminut oikeustieteen tutkijana ja on jatko-opiskelijana Helsingin yliopiston arkeologian laitoksella. Kirjoittaja kiittää yliopistonlehtori OTT Ukri Soirilaa, ihmisluututkimukseen erikoistunutta arkeologi FT Kati Saloa, teologian maisteri, res. luutnantti Annarella Ahlroosia, Kalmistopiirin toimituskuntaa sekä muita kommentaattoreita arvokkaista ja hyödyllisistä kommenteista ja parannusehdotuksista.

Lähteet

DeDecker, S. (2021) News from the Western Front: Guidelines for the excavation of the First and Second World War (Flanders, Belgium). Forensic Science International 319.

Dudás, E., Stier, M. & Czidor, D. (2021) Forensic investigation of war graves from WWI and WWII in Hungary, Forensic Science International 320.

Enqvist, J. & Niukkanen, M. (2006) Historiallisen ajan muinaisjäännökset – teoriassa ja käytännössä. Arkeologipäivät 2006.

Kallio-Seppä, T., Ojanlatva, E. & Kuusela, J.-M. (2020) Kaikkien omaisuutta, mutta arkeologien vastuulla, mielipidekirjoitus, Lapin Kansa 13.6. 2020.

Kauhanen, R. (2015) Etiikka konfliktiarkeologiassa, Eettiset kysymykset arkeologiassa & yhteisöarkeologia, Arkeologipäivät 2014, toim. Häkälä, P. & Enqvist, J.

Muikkula, V. (2017). Neuvostosotilaiden luita kerätään sotamuistoiksi – opas ei suostu viemään matkailijoita niiden luo. YLE, 7.9. 2017.

Palo J. U., Hedman, M., Söderholm, N. & Sajantila, A. (2007) Repatriation and Identification of Finnish World War II Soldiers, Croatian Medical Journal 48(4).

Pasanen, M. (2020) Tiede: Sotahistoriaan erikoistunut arkeologi Jan Fast, 58, yrittää antaa nimen tuntemattomille sotilaille. Helsingin Uutiset 5.7.2020. 

Petrig, A. (2009) The war dead and their gravesites. International Review of the Red Cross, 91(874).

Sandoz, Y., Swinarski, C. & Zimmermann, B., toim. (1987) Commentary on the Additional Protocols of 8 June 1977 to the Geneva Conventions of 12 August 1949. ICRC/Martinus Nijhoff, Geneva/Dordrecht.

Suominen, P. (2020) Sotavainajien etsintä on humanitaarista työtä, mielipidekirjoitus, Lapin Kansa 11.7. 2020.

Thukydides Peloponnesolaissota, suom J A Hollo 1964. (Alkuteksti: https://www.perseus.tufts.edu/hopper/text?doc=Perseus%3Atext%3A1999.01.0199%3Abook%3D2%3Achapter%3D34%3Asection%3D3)

Van der Hove, P. & Vynckier, G. (2019) De toevallige vondst van een Wehrmacht-soldaat in Helchteren, gesneuveld tijdens de slag om het Albertkanaal, september 1944 (Limburg), Conflict in Contact VII Research Paper. 

Williams, H. & Giles, M. (2016) Archaeologists and the Dead, Oxford.

Säädökset

Kansainväliset sopimukset

Genèven sopimus maasotavoimiin kuuluvien haavoittuneiden ja sairaiden aseman parantamisesta 12 päivältä elokuuta 1949 (8/1955).

Genèven sopimus merisotavoimiin kuuluvien haavoittuneiden, sairaiden ja haaksirikkoutuneiden aseman parantamisesta 12 päivältä elokuuta 1949 (8/1955).

Genèven sopimus sotavankien kohtelusta 12 päivältä elokuuta 1949 (8/1955).

Genèven sopimus siviilihenkilöiden suojelemisesta sodan aikana 12 päivältä elokuuta 1949 (8/1955).

Geneven yleissopimusten LISÄPÖYTÄKIRJA kansainvälisten aseellisten selkkausten uhrien suojelemisesta (I pöytäkirja) (82/1980).

SOPIMUS Suomen tasavallan hallituksen ja Venäjän federaation hallituksen välillä yhteistyöstä toisen maailmansodan seurauksena Venäjällä kaatuneiden suomalaisten sotilaiden ja Suomessa kaatuneiden venäläisten (neuvostoliittolaisten) sotilaiden muiston vaalimisessa (1992).

Lait

Löytötavaralaki (778/1988)

Muinaismuistolaki (295/1963)

Rikoslaki (39/1889)

Asetukset

Aetus puolustusvoimille kuuluneen tavaran löytämisestä ja pelastamisesta (84/1983).

Asetus Venäjän kanssa yhteistyöstä toisen maailmansodan seurauksena Venäjällä kaatuneiden Suomalaisten sotilaiden ja Suomessa kaatuneiden venäläisten (neuvostoliittolaisten) sotilaiden muiston vaalimisessa tehdyn sopimuksen voimaansaattamisesta (95/1992).

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.