Olutta myyvät noita-akat – totta vai tarua?

Jenni Lares

Nykyään jokainen tunnistaa tyypillisen noita-akan: luudalla kissan kanssa lentävän, korkeaan hattuun pukeutuneen koukkunokkaisen naisen. Silloin tällöin netissä törmää artikkeleihin, joissa tämän kuvan väitetään juontavan juurensa 1500–1600-luvuilla eläneisiin olutta myyneisiin naisiin, jotka aikakaudella leimattiin noidiksi (esim. sivuilla Brewhoppin, The Conversation ja BigThink). Kyseessä on kuitenkin myytti, mutta kuten kaikissa myyteissä, siinäkin on vähän totuutta siteeksi.

On totta, että myöhäisellä keskiajalla ja varhaisella uuden ajalla, eli noin vuosina 1400–1600, naiset syrjäytettiin lähes koko Euroopassa olutbisneksestä. Tätä ennen moni nainenkin oli saanut laillisesti panna olutta myyntiin, mutta vähitellen myyntioikeuksia alettiin myöntää vain miehille. Panimotoiminta laajeni ja ammattimaistui, jolloin vain miehillä oli varaa sijoittaa siihen tarvittavia pääomia. Oma osansa oli myös saksalaishollantilaisen, humalalla maustetun oluen kansainvälisellä kaupalla, joka oli hyvin miehinen ala.

Naiset jatkoivat kyllä uuden ajan alussa työskentelyä oluenpanijoina ja -myyjinä, mutta he työskentelivät yleensä miesten alaisuudessa, ja valta toiminnan järjestämiseen oli miesten käsissä. Oluttalouden miehistymisestä laajin tutkimus on Judith Bennettin ”Ale, beer, and brewsters” (1996), mutta samanlainen kehitys on tunnistettu muissakin myöhäisen keskiajan ja varhaisen uuden ajan käsityöammateissa. Kyse ei ollut siis vain oluenpanosta, vaan laajemmasta kulttuurin ja yhteiskunnan sekä sen myötä sukupuolijärjestelmän muutoksesta. On jopa ajateltu, että naisten asema huononi 1500–1600-luvuilla esiteollisen ja -kapitalistisen ajan myötä, sillä kehittyvä byrokratia merkitsi miehen kotitalouden pääksi, jolla oli valta hallita sen omaisuutta. Sama kehitys on nähtävissä myös Suomessa: yleensä kestikievari- tai kapakointioikeudet myönnettiin jollekin miehelle, mutta käytännön toiminnan järjestäminen annettiin naisen vastuulle. Kotitalouden oma oluenpano oli monesti naisten työtä, mutta suurempiin talouksiin, kuten linnoihin, hankittiin miespuolinen panimomestari (Lares 2020).

Oluenpanon ja anniskelun miehistyminen oli vuosisatoja kestänyt prosessi, mutta noituussyytöksillä ei ollut siinä mitään merkittävää osuutta. Suuret noitavainot alkoivat Euroopassa vasta 1500–1600-luvuilla, kun käänne miehiseen oluenpanoon ja -myyntiin oli jo tapahtunut. Aikalaiset eivät myöskään perustelleet tätä muutosta naisten oletetulla noituudella, ja etenkin Pohjois-Euroopassa noituussyytösten kohteena oli myös miehiä. Noituus ja sukupuoli kytkeytyvät yhteen monin eri tavoin, ja myytti noitavainoista naiserityisinä vainoina on kumottu historiantutkimuksessa jo kauan sitten (ks. esim. Toivo 2008 ja Nenonen 1992).

Noitavainojen tutkimuksessa ei myöskään ole huomattu, että oluenpanijanaisia syytettäisiin muita enemmän noituudesta. Oluenpano oli kotitalouden perustaito siinä missä ruoanlaitto, leivonta ja säilöntä, joten tavallisen oluenpanon perusteella oli turha syyttää ketään noituudesta. Yhteys kulkee ennemmin toiseen suuntaan eli niin, että noidat pilasivat toisten oluenpanon. Tällaisesta syytettiin esimerkiksi 1600-luvun Suomessa sekä miehiä että naisia. Vuonna 1649 Huittisissa eräs piika syytti isäntäänsä olutonnen varastamisesta naapurilta, koska isännällä oli tapana sytyttää tuli olutpadan alle naapurin pihalta otetuilla lastuilla. Näin isäntä sai epätavallisen paljon olutta vähäisestä mallasmäärästä (KA Huittinen 7.-9.7.1649 Ala-Satakunta I KO a6:560–571). Joissain tapauksissa oluenpano oli epäonnistunut jonkun riidan tai uhkauksen seurauksena, jolloin toista osapuolta syytettiin käräjillä noituudesta (Lares 2020, 65, 69–71). Näissäkään tapauksissa ei ole nähtävissä yhteyttä naisten oluenpanon ja noituussyytösten välillä, vaan suurin osa syytöksistä koski jonkun toisen oluenpanon pilaamista tai olutonnen viemistä.

Noitamainen asu pitkine mekkoineen ja suippokärkisine lakkeineen on sekin yhdistetty noitanaisiin vasta modernilla ajalla. 1500–1600-luvun ihmisille korkea hattu ei ollut oluenmyynnin tai sen paremmin noituudenkaan merkki, vaan osa aikakauden muotia. Tiettyinä aikoina korkea hattumuoti tosin yhdistettiin puritaaneihin tai muihin uskonnollisiin ryhmiin. Olutmyyjän tärkeimpänä tunnuksena aikakauden taiteessa oli tuoppi tai kannu, tai yksinkertaisesti paikka krouvin luukulla tai kievarin salissa. Pukeutumisen perusteella heitä ei erottanut muista naisista.

Jotkut oluenmyyjät kuvattiin koukkunokkaisina rääsyläisinä, mutta tällöin mielikuvat liittyivät huonoon elämään, pahaan luonteeseen tai ylipäänsä köyhyyteen. Näihin mielikuviin toki yhdistyi erilaisia moraalittomia tekoja seksuaalisesta vapaamielisyydestä noitakeinoihin. Judith Bennettin mukaan uuden ajan alussa alkoholinmyynnin ongelmat yhdistettiin usein naisiin, vaikka ne eivät varsinaisesti liittyisi sukupuoleen: olutmyyjien pelättiin jatkavan juomiaan vaarallisilla aineilla, käyttävän vääriä mittoja, juottavan asiakkaansa tiedottomiksi ja sitten varastavan näiden rahat. Naispuolisia oluenmyyjiä epäiltiin miehiä useammin myös avioliiton ulkopuolisesta seksistä (ks. myös Lares 2020, 243–249).

Luudalla ratsastaminenkaan ei ollut 1500–1600-luvulla noitien tunnusmerkki. Noitien kyllä ajateltiin lentävän, mutta he tekivät sen joko ilman apuvälineitä tai käyttämällä apunaan esimerkiksi kotieläimiä tai muitakin talouskaluja kuin luutia. Anniskelupaikan tunnuksena tosin saattoi olla luuta, risukimppu tai kranssi, joka ripustettiin talon ulkopuolelle merkiksi oluttarjoilusta.

Isoja patoja käyttivät oikeastaan kaikki, joilla oli useampi suu ruokittavanaan. Kissojakaan ei käytetty erityisesti panimoiden viljavarastojen turvaamiseen, koska viljaa ja kissoja oli lähes joka talossa. Mikään näistä ei myöskään ollut sellainen ominaisuus, mitä aikalaiset yhdistivät noitiin tai noituuteen. Koukkunokkainen vanha eukko teräväkärkisellä hatulla, luudalla, kissalla ja padalla on vasta 1800–1900-luvuilla levinnyt stereotyyppinen noidan malli, ja vaikka joku näistä yksittäisistä piirteistä saatettiin aiemmillakin vuosisadoilla silloin tällöin yhdistää noituuteen, eivät noidan piirteet muodostaneet samanlaista kokonaisuutta kuin nykyään.

Myytin taustalla on siis ihan oikeita tekijöitä: olutkaupan miehistyminen, noitavainot ja 1500–1600-lukujen muoti, mutta aikalaiset eivät yhdistäneet näitä toisiinsa eikä niiden välistä yhteyttä ole tutkimuksessakaan voitu osoittaa. Olutta myyneitä noitanaisia koskevaa myyttiä on lisäksi purettu esimerkiksi Oldenburgin, Tukholman ja Utrechtin yliopistojen yhteisen Intoxicating Spaces -hankkeen blogissa sekä Dr. Christina Waden oluthistoriablogi Braciatrix’ssa.

———

FT Jenni Lares on historiantutkija, joka väitteli lokakuussa 2020 alkoholikulttuurista 1600-luvun Suomessa.

Kirjallisuutta:

Bennett, J. 1996. Ale, Beer, and Brewsters in England: Women’s Work in a Changing World, 1300–1600. Oxford, Oxford University Press.

Lares, Jenni. 2020. Alkoholinkäytön sosiaaliset merkitykset 1600-luvun länsisuomalaisessa maaseutuyhteisössä. Historian väitöskirja, Yhteiskuntatieteiden tiedekunta, Tampereen yliopisto.

Nenonen, Marko. 1992. Noituus, taikuus ja noitavainot Ala-Satakunnan, Pohjois-Pohjanmaan ja Viipurin Karjalan maaseudulla 1620–1700. Suomen Historiallinen Seura, Helsinki.

Toivo, Raisa Maria. 2008. Witchcraft and Gender in Early Modern Finland: Finland and the Wider European Experience. Ashgate, Hampshire.

Unger, Richard W. 2004. Beer in the Middle Ages and the Renaissance. University of Pennsylvania Press, Philadelphia.