Veli Pekka Toropainen
Turun raati sai vastaanottaa raastuvassa ja kämnerinoikeudessa käsiteltyjen juttujen tiimoilta kirjelmiä, jotka asianomaiset toimittivat sille antaakseen selityksensä asioista. Toisinaan näihin kirjeisiin päätyi myös tunteenpurkauksia, joilla ylitettiin sopivuuden rajat. Perättömien ilmiantojen ja haukkumisen kohteeksi joutuivat niin vastapuolet kuin kaupungin ja kruunun virkamiehetkin. Näillä haukkuma- tai häväistyskirjeillä oli nimenä pasqil, ja niiden jättäjät olivat pasqillantteja. Pasqilit kohdistuivat mitä moninaisimpiin asioihin, joita selvitän tässä artikkelissa.
Maine ja luottamus vaarassa
Turkulaisten ajatusmaailmassa olivat 1600-luvulla keskeisessä asiassa ihmisen kunnia ja maine. Niiden tuli olla tahrattomia, jotta yksilö menestyi ja saattoi olla täysipainoisessa kanssakäymisessä yhteisönsä ja kauppakumppaneidensa kanssa. Jos maineen lisäksi menetettiin myös luottamus, saattoi se tarkoittaa myös sosiaalisten suhteiden katkeamista ja elannon heikkenemistä, sillä ainakin tietyissä tapauksissa ne menettänyt ihminen suljettiin yhteisen toiminnan ulkopuolelle.
Maine ja kunnia voitiin käsittää eri asiaksi kuin luottamus. Luottamus ja maine ovat tärkeässä asemassa sosiaalisten suhteiden jatkumiselle. Kaupankäynnissä näitä suhteita ei ylipäänsä voi olla ilman luottamusta. Sen merkitys oli suurempi kuin nykyään, sillä institutionaalinen toimintakehys oli paljon heikompi 1600-luvulla kuin nykyisin. Luottamus instituutioon on erilainen kuin luottamus yksilöön, joka vaatii henkilökohtaista tuntemista.
Maine toimii eri periaatteella kuin luottamus. Se ei ole henkilökohtaisen tuntemisen varassa, vaan henkilökohtainen imago toisille ihmisille, myös tuntemattomille. Lisäksi voimme tuntea luottamusta toista kohtaan, vaikka hänellä ei olisikaan hyvää mainetta ja päinvastoin. Luottamus perustuukin toistuviin ja kestäviin kontakteihin, ja kunniattomaan ihmiseen emme tunne luottamusta.
Pasqilit sotivat tätä maailmanjärjestystä vastaan, sillä niissä loukattiin toista ihmistä tai instituutiota kohtaan tunnettua luottamusta. Haukkumakirjeet puuttuivat esimerkiksi viranomaisten viranhoitoon tai antoivat yksityishenkilöistä heidät naurettavaksi, epäilyttäväksi tai kunniattomaksi tekeviä nimityksiä ja valheellisia tietoja. Kirjelmiä kirjoitettiin suljettujen ovien takana ja niitä kopioitiin ja levitettiin salassa. Toisinaan pasqileita jätettiin löydettäväksi pöytälaatikoista ja ikkunalaudoilta. Kaiken tämän tarkoituksena oli häivyttää kirjoittajan jäljet ja anonymisoida väärät tiedot niin, että ne levisivät kuiskuteltuina ympäri kaupungin. Oikeus joutui siksi yleensä ensimmäiseksi jäljittämään kirjoitusten liikkumista kaupungissa. Ensiksi syytteeseen joutuneista jälki johti yleensä jopa monipolvisesti aivan toisiin henkilöihin. Esimerkiksi porvarin vaimo Margareta Jakobsdotter kielsi vuonna 1641 kirjoittaneensa häväistyskirjoituksen, jonka olivat säveltäneet hänen nimissään porvareiden Simon Pitkälän ja Thomas Äijälän vaimot.
Häväistysten kirjoittajat levittivät niitä vain harvoin julkisille paikoille. Tarvittaessa nimettömät tyytymättömät lähteet osasivat kuitenkin tuoda kantansa ilmi hallintoviranomaisia kohtaan. Raatihuoneen vahtimestari ilmoitti vuonna 1710 löytäneensä häväistyskirjoituksen kiinnitettynä seinään Uudella Kirkkokadulla. Toinen samanlainen oli ollut kiinnitettynä joen ylittävän sillan köyhäinlippaaseen. Eräs porvari oli sanonut niitä olevan lisää Linnan- eli Kuningattarenkadulla. Vahtimestari oli toimittanut löytämänsä kaksi kirjoitusta oikeuspormestari Johan Phoenixille, joka määräsi hänet etsimään niitä muualta kaupungista. Hän löysikin yhden Kuningattarenkadulta maaherrantalon kulmasta ja toisen kreivitär Hedvig Eleonora Stenbockin talon seinästä. Raati ei halunnut näiden ilmeisesti itseensä kohdistuneiden kirjoitusten jäävän edes jälkipolvien tietoon, joten ne laitettiin sen kätköihin ja niiden sisällöstä todettiin ainoastaan latinaksi: ”Salva venia”. Sanat voisi kääntää suomeksi vapaasti muotoon: Jätän luvallanne nämä hirveydet ilmoittamatta.
Pasqileilla voitiin myös iskeä kostotarkoituksessa. Kirjansitoja Balthazar Gebbhart valitti heinäkuussa 1683 piika Annika Gabrielsdotterin ja tämän sisarpuolen, ratsumiehen leski Karin Eriksdotterin viettävän huonoa elämää nuorten miesten kanssa. Mestari oli varoittanut heitä siitä. Tämän jälkeen hänen seiniinsä ja porttiinsa oli kirjoitettu viiteen eri paikkaan: ”du Mr. Klanipää, witun wachthi, ia haista persää perän!”
Kaksi päivää myöhemmin naiset kielsivät heillä olleen mitään vihanpitoa mestarin kanssa. He pyysivät tulla vapautetuiksi syytöksistä. Mestari Balthazar kertoi, että naisten äiti oli pyytänyt eräänä iltana häntä tulemaan katsomaan, millaista menoa heillä vietettiin. Kyse oli kuitenkin siitä, etteivät tyttäret halunneet antaa pientä tyttärentytärtä tämän isoäidille, josta tämä tulistui. Annika valitti, että mestari oli ajanut häntä takaa paljastetun miekan kanssa ja huutanut häntä useita kertoja huoraksi ja heitellyt kivillä.
Mestari halusi osoittaa todistajien avulla, että naiset olivat olleet seurueensa kanssa hänen portillaan ja kirjoittaneet pasqileita. Tällaista elämää ei hänen mukaansa yksikään rehellinen käsityöläinen voinut sietää. Mestari kielsi miekan ja sanoi, että hänellä oli ainoastaan keppi, jolla hän halusi lyödä Annikaa häväistyskirjoitusten vuoksi, sillä ne olivat käyneet hänen sydämelleen.
Häväistyksen kohteet
Pasqillantin kohteeksi tai sellaisen kirjoittajaksi epäillyksi saattoi päätyä kuka vain valtaporvarista virkamieheen ja sukupuolesta riippumatta. Asian päätymiseksi oikeuteen riitti toisinaan vain mahdollisuus siitä, että joku olisi voinut joutunut kirjoituksen kohteeksi.
Virkamiehiä tai papistoa loukattiin silloin, kun heidän toimiaan epäiltiin tai virkaportaissa ohitettiin tietty määrätty järjestys valituskirjelmiä laadittaessa ja esivallalle toimitettaessa. Tämän sai tuta useamman kerran Turun papisto piispaa myöden porvariston toimesta. Tällaisten suuremman joukon allekirjoittaneissa kirjelmissä esiintyi vilppiä, sillä niihin kirjoitettiin nimiä myös asianosaisten itsensä tietämättä.
Erityisesti suomea äidinkielenään puhunut porvaristo koki omien etujensa heikkenevän, kun 1630-luvulta seurakunnan virkoihin pyrittiin asettamaan emämaasta tulleita miehiä, jotka eivät osanneet suomea. Tämä korostui juuri seurakunnallisessa elämässä. Kun Turun kirkkoherra Joachim Stutaeus kuoli, kutsuttiin porvaristo joulukuussa 1633 raatihuoneelle keskustelemaan seuraajasta. Aluksi kaikki olivat Viipurin koulumestarin Martinus Stodiuksen puolella, mutta raadin esitettyä sopivampaa miestä hänen tilalleen he päätyivät Turun koulun ruotsalaissyntyiseen teologian lehtoriin Eskil Petræukseen, joka lupasi pitää saarnan joulun aikaan suomeksi.
Yllättäen 2. tammikuuta 1634 raastuvanoikeudelle esitettiin kirjelmä, jonka oli allekirjoittanut 85 porvaria. Siinä suomalainen porvaristo esitti toiveensa saada kuitenkin papikseen Stodiuksen, joka oli kotoisin kaupungista ja koulutettu kaupungin rahoilla. Lisäksi he ilmoittivat, etteivät halunneet vierasta pappia, jonka kieltä he köyhät suomalaiset eivät ymmärtäneet. Kirjeen esittäjät sanoivat muidenkin suomalaisten porvareiden kuin allekirjoittaneiden kannattavan tätä.
Kolme päivää myöhemmin ”Turun kaikki suomalaiset porvarit” jättivät kirjelmän hallitukselle, että he saisivat sellaisen papin, joka ymmärtäisi heidän kieltään, mitä korkeasti oppineet ehdotetut miehet eivät tehneet. Vuoden 1634 valtiopäivillä asia kuitenkin päätettiin Petræuksen hyväksi. Valittu kirkkoherra lienee kuitenkin ollut aktiivinen suomen kielenkin saralla, sillä hän julkaisi myöhemmin suomen kieliopin.
Tukholmassa asuneen kauppias Hans Petrin turkulainen vaimo Anna Gerdner kertoi nimittäin oikeudelle lokakuussa 1657, että hänen lankonsa Anders Merthen oli velkaa hänen miehelleen. Petri oli kirjoittanut vaimolleen, ettei tämän tulisi antautua oikeusjuttuun lankonsa kanssa. Hans Petri oli selvillä Merthenin kehnosta maineesta, sillä raati ja porvariyhteisö eivät aina pitäneet hänen toimenpiteitään rehellisinä. Petri pelkäsi, ettei hänen vaimonsa olisi pärjännyt oikeusjutussa lankoaan vastaan, sillä tällä ei ollut riittävästi kokemusta oikeudenkäynneistä. Vaarana oli lisäksi vaimon maineen tahriintuminen, mikäli tämä olisi joutunut Merthenin häväistyskirjoitusten kohteeksi.
Sivullisetkaan eivät olleet turvassa syytöksiltä. Porvari Johan Tolpon vaimo Karin Eskilsdotter ja porvari Petter Storackin vaimo Magdalena Brun riitelivät helmikuussa 1663 tuomiokirkkoon matkanneessa hääkulkueessa paremmasta paikasta toistensa edellä. Tolpon oikeudelle jättämä kirjelmä kuvaili näitä asioita laajasti ja toisti niitä uudelleen ja uudelleen. Storackin asianajaja Olaus Botvidi valitti, että Tolpo kutsui häntä pasquillantiksi eli häväistyskirjoituksen laatijaksi, sillä hän kirjoitti Storackin selvityksen oikeudelle.
Samaan aikaan kirkkoherran nimittämisasian kanssa tuli ilmi, että suomalaiset porvarit olivat kirjoittaneet sangen ikäväsävyisen ja syyttelevän valituksen piispa Isak Rothoviuksesta hallitukselle. Tämä oli heidän mukaansa kutsunut suomalaisia saarnassa pahemmiksi kuin luonnottomat luontokappaleet. Piispan mukaan he kyllä huusivat Jumalaa, mutta ajattelivat enemmänkin vellipataa.
Yksi oikeuteen haastetuista porvareista jopa totesi piispan kappalaisesta ja valtuutetusta Staffan Galliuksesta, ettei tämä ollut heidän pappinsa eikä osannut opettaa heitä heidän kielellään, vaan haukkui porvareita saarnassaan suomalaisiksi koiriksi ja sioiksi. Oikeudenkäynnin mukaan valitukseen oli osallistunut yli 60 porvaria ja vielä useampi oli ollut siitä tietoinen. Huhtikuussa 1635 raastuvanoikeus tuomitsi syytetyistä 11 korkeisiin sakkoihin hovioikeuden ja maaherran ohittamisesta valitettaessa sekä piispan syyttämisestä.
Erityisesti porvarisnaisten oli varottava käytöstään, sillä kunniallisenkin ihmisen maine oli herkästi vaakalaudalla. Mikäli nainen – ja miksei mieskin – sitten laati toistuvia kirjelmiä oikeudelle saamistaan päätöksistä huolimatta, joutui hänen maineensa siitäkin vaakalaudalle. Sigfrid Kauhasen leski vaimo Elin valitti kesäkuussa 1632, että Petter Trumbell oli levitellyt hänestä huhuja kahden teinin vuoksi, jotka kävivät jatkuvasti juomassa olutta hänen luonaan ja viipyivät talossa myöhään yöhön. Tämän vuoksi koulumestari herra Erik oli käynyt noutamassa teinit talosta eräänä varhaisena aamuna. Tämä oli johtanut siihen, että lesken taloa oli kutsuttu saarnastuolista porton taloksi. Lesken mukaan pojat olivat hänen oman poikansa opiskelu- ja asuintovereita.
Tilanne rauhoittui, mutta leski joutui valittamaan kunniansa loukkaamisesta jälleen marraskuussa 1633. Lesken mukaan Petter Trumbell oli yrittänyt jokin aika aiemmin viedä väkisin hänen kunniansa. Kun leski oli saanut suurella vaivalla tämän aikeet estetyksi, oli Trumbell kutsunut häntä ympäri kaupunkia huoraksi. Leski toivoi, ettei Trumbell voisi koskaan todistaa sellaista kunnialla. Leski jätti valituskohtansa kirjallisena oikeudelle, joka luki ja kirjasi ne.
Kun leskeltä kysyttiin, vastasiko hän kirjoituksestaan hovioikeudelle, hän ilmoitti kirjurin kirjoittaneen sen hänen tahtonsa mukaan, ja luottavansa tekstin oikeellisuuteen. Elin sanoi, että jos raati joisi hänen vertaan, palkitsisi Jumala sen. Mikäli häntä purtaisiin raadissa, hän ilmoitti menevänsä sinne, missä hänelle annettaisiin oikeutta. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän aina kirjoitti tällaisia valheita, hän vastasi, ettei kirje ollut lainkaan hullummin kirjoitettu siihen vääryyteen nähden, mitä hänelle oli tehty. Lisäksi hän sanoi, että Jumala kyllä palkitsisi raadin sen tuomioista.
Häväistyskirjoitusten kirjoittaja päätyi yleensä itse tuomiolle, mutta hän ennätti aiheuttaa kohteelleen harmia ennen tämän maineen puhdistumista. Myös aviopuolisot kirjoittivat toisinaan näitä kirjoituksia päädyttyään avioliitossaan huonoihin väleihin puolisonsa kanssa.
Kauppias Anders Lintu avioitui vuonna 1631 porvarin tyttären Elisabet Kopparin kanssa. Vaimonsa kautta hän sai haltuunsa Kopparin talon ja sen naapurin Lintulan. Anders otti käyttöönsä talon mukaan nimen Lintu. Marraskuussa 1642 hänet valittiin raatimieheksi. Kaikki ei mennyt kuitenkaan hyvin pidemmän päälle. Toukokuussa 1658 raatimies Lintu valitti kaupunginvoudin kautta, että hänen vaimonsa oli hänelle kestämättömäksi taakaksi hänen sairastaessaan.
Koska hän ei voinut mitenkään sietää vaimoaan, pyysi hän oikeutta ottamaan tämän säilöön raastupaan siksi aikaa, että hän tervehtyisi. Raatimies aikoi itse elättää vaimonsa raatihuoneella ja ilmoittaa sitten, mitä hän aikoi tehdä tämän kanssa. Raati lähetti kaupunginvoudin tiedustelemaan kirkkoherralta, voisiko tämä lähettää joitakin pappeja sovittelemaan asiaa. Lisäksi raati lähetti vahtimestarin vartioon raatimiehen taloon, jotta tämän vaimo ei voisi päästä miehensä luo vasten tämän tahtoa.
Marraskuussa 1658 jouduttiin toteamaan, että koska raatimies Anders Lintu oli ollut kauan sairaana ja oli sitä vieläkin, ei hänen katsottu enää olevan kykenevä hoitamaan tointaan. Tämä erityisesti siksi, että hän oli loukannut kirjoituksillaan raatia ja montaa muuta. Vaimostaan hän oli kirjoittanut, että tämä oli karkottanut palvelusväen ja varastanut talosta kaiken ruoan ja hopeaesineet niin, että mies joutui kerjäämään ruokansa naapureilta.
Vuonna 1666 Lintu ajoi lopulta vaimonsa talosta ja lukitsi portin tältä tämän ollessa kirkossa. Hän syytti vaimoaan omaisuutensa ryyppäämisestä muiden ryövärittärien kanssa. Lisäksi vaimo oli halunnut tappaa hänet murhaavaisilla käsillään, kuten Lintu asian muotoili. Tämän lisäksi vaimo aikoi kiihkossaan polttaa hänen talonsa ja koko kaupungin tuhkaksi. Vaimo vastasi syytöksiin, että hän oli niistä yhtä puhdas kuin edellisenä päivänä syntynyt lapsi.
Anders Linnun ilmeisen mielisairauden seurauksena Elisabet Kopparille myönnettiin avioero ja hän saattoi viedä omaisuutensa mukanaan ja testamentata sen uudelle miehelleen leipurimestari Mårten Depnerille ennen kuolemaansa maaliskuussa 1669 laatimallaan testamentilla.
Raati uhkaa kielen leikkaamisella
Kauppias Simon Thomasson Blomia voidaan pitää Turun porvariston kauhukakarana, joka mainitaan satoja kertoja kaupungin oikeusasteissa. Häneen kulminoituvat henkilökohtaisten luonteenpiirteiden vaikutukset yksilön toimintaan suhteissa toisiin. Simon Blom avioitui vuonna 1624 porvari Påval Ketaran tyttären Annan kanssa ja sai haltuunsa tämän kaupunkitalon tontteineen nykyisen Vähätorin alueelta.
Blom aloitti rettelöitsijän uransa jo 1620-luvulla. Tuolloin vielä kauppapalvelijana toiminut Petter Thorwöste viilsi riidan päätteeksi hänen poskensa halki aina suuhun asti. Blom haukkui myös Turun pormestari, raatimiehiä ja linnanvoutia kelvottomiksi eri sanavalinnoin. Raati uhkasi leikata hänen kielensä irti, mikäli hän ei siivonnut suutaan jatkossa.
Jo ennen lopullista riitautumistaan porvariston kanssa Blom sanoi irti porvarinoikeutensa kirjeellään kesäkuussa 1640. Hänelle sanottiin, että kaupungilla oli hyvin varaa luopua hänenlaisestaan miehestä. Jatkossa Blom mm. antoi monille miehille ja naisille Turussa haukkumanimet, joissa heitä kuvailtiin lukkarin laiskan tamman ominaisuuksilla. Vuonna 1644 hän vielä kirjoitti häväistyskirjoituksen, jossa nimettiin raadin jäseniä ja muita kunniallisia ihmisiä pilkkanimillä.
Blom tuomittiin ruoskittavaksi torilla kaakinpuussa ja karkotettavaksi kaupungista vuonna 1645 kirjoitusten vuoksi. Karkotuksen vielä ollessa voimassa Simon kuljeskeli kaupungin kaduilla ja kirkossa aiheuttaen pahennusta kaupunginisissä. Seuraavana vuonna 1646 hän anoi oikeutta saada muuttaa takaisin kaupunkiin, mutta pyyntö evättiin, sillä hän ei ollut saanut kuningattarelta turvakirjettä.
Simon Blomille aiheutti jatkuvasti hankaluuksia hänen tapansa arvostella muita porvareita. Pormestari Henrik Scheffer sai osansa, kun Blom oli kirjoittanut hänestä häväistyskirjeen. Oikeudessa Blom myönsi kirjoittaneensa kirjeen kauppias Henrik Frågerin puolesta, ja sen olevan Blomin omaa käsialaa. Haukkumakirje kuului sanasta sanaan seuraavasti: ”Kom Henrich Frågar, berättade att hafwa warit hooss M. Borgmestaren NB. Henrich Scheper, ödmiukeligen anhållandes om sin Löhn, H. G. Ndh honom benådatt, då slogh förgitte i hans Näsa och blånade rätt som Kalkuncshe tåpp, full medh förgifft och Blenor, och migh således förklennde migh Uchsmächtade oätin Maga, Siuckeligh man; derföre straxt på tijman, aff armod förorsakatt att besöckia M. Borgmest. Johan Cnutsson, min Armod, Spott, spee, migh affskaffa och berättade om min saak och hans Näsa.”
Kirjeessä Blom kuvaili, kuinka pormestari Henrik Scheffer oli lyönyt kauppias Henrik Frågerin nenän kirjavaksi kuin kalkkunakukon pää, kun tämä oli mennyt pyytämään palkkaansa. Fråger oli joutunut menemään toisen pormestarin Johan Knutssonin luo valittamaan surkeuttaan.
Keväällä 1644 Blom ylitti sopivuuden rajat niin pahoin, että hän joutui elämänsä vakavimman syytteen kohteeksi. Turun raastuvanoikeuteen valitettiin 6. huhtikuuta 1644 Blomin ja hänen vuokralaisensa Erik Wijnbladin laatimasta häväistyskirjoituksesta. Hovioikeuden auskultantti Sven Joensson esitti tuolloin hovioikeuteen päätyneen kirjeen, jota oli levitetty kaupungissa, ja jossa monia kaupungin mies- ja naispuolisia kunniallisia asukkaita verrattiin ominaisuuksiltaan hevoseen. Todistaja Adam Spelemanin mukaan kirje oli viitannut lukkarin kartanon hevosen ominaisuuksiin.
Kirje oli takavarikoitu nuoren ylioppilaan Jonas Ericin luota, joka sanoi kuulleensa siitä ensi kertaa jalosyntyisen Ivar Gustafssonin suusta Erik Kopparslagaren talossa. Hän oli sittemmin kirjoittanut sen muistiin. Auskultantti ilmoitti kirjeen alkuperäiseksi sepittäjäksi Simon Blomin. Ivar Gustafsson pyrki ensin kiistämään olleensa tietoinen koko kirjeestä, mutta kertoi sitten, että Erik Wijnblad oli lukenut sen hänelle ja Blomille Neitsyt Marian päivän aamuna. Wijnblad puolestaan sanoi saaneensa kirjeen Henrik Gottmanilta ja antaneensa siitä kopion Blomille.
Wijnblad lisäsi vielä, että toivoi Jumalan nimeen, ettei olisi koskaan tavannutkaan Blomia, joka oli väkisin halunnut häneltä kopion hänen ollessaan humalassa. Vaikka Blom kiisti koskaan saaneensa kopiota kirjeestä, kertoi Wijnblad hänen tulleen luokseen ja pyytäneen, ettei hän kertoisi Blomin saaneen paperia. Blom oli todennut keittävänsä ja syövänsä sen, eikä kukaan voisi todistaa hänen saaneen sitä. Ylioppilas Jonas Erici kertoi vielä, että hän saattoi esittää oikeudelle kirjeessä mainittujen nimet, sillä hän oli kirjoittanut niistä listan omassa kamarissaan.
Kun Wijnblad vaati Blomia antamaan kirjeen oikeudelle, tämä ilmoitti, ettei hänellä ollut sellaista. Wijnblad totesi tällöin, että vaikka hänellä ei sitä olisikaan, ei oikeudessa istunut kolmeakaan jäsentä, joille Blom ei olisi antanut pilkkanimeä. Pormestari Henrik Scheffer oli ”penninge Näsa”, pormestari Hans Guthrie ”Högt förstånd aff Rådet”, Petter Jessenhausen ”Käcki”, Robert Rancken ”Kårte Hand”, Johan Knutsson ”Fecit Hominem”, Anders Lindula ”Strumpan gåå”. Lisäksi hän oli kutsunut herra Johan Frisiusta nimellä ”Runkust” ja Ericus Paulia, Akatemian deposiittoria ja vaimonsa veljeä, nimellä ”Snöffvell”. Wijnbladin mukaan Blomin ohi ei monikaan kulkenut, jolle hänellä ei ollut liikanimeä. Blom kielsi kaiken tämän.
Kun istuntoa jatkettiin muutaman päivän päästä, sanoi Wijnblad, että Blom oli varmasti kirjeen alullepanija, sillä hänellä oli vanhastaan kokemusta tällaisissa asioissa. Wijnblad pyysi Jumalaa todistajakseen, ettei hän ollut juonitellut tässä asiassa yhdessä Blomin kanssa. Hän epäili Blomin itse laittaneen kirjeen pöydän laatikkoon, josta se sitten löytyi Gottmanin matkustettua. Lopulta Blom tunnusti, että se oli ollut hänen papereidensa joukossa. Wijnblad kertoi vielä kuulleensa torilla, että kirjeen mukaan lukkarin hevonen oli jaloistaan maleksija kuten Wijnbladkin kirjeen mukaan.
Kun molemmat kirjeet oli viimein saatu oikeuteen, todettiin, että toiseen oli lisätty vielä useampia nimiä. Toukokuun 4. päivä Blom määrättiin itse seitsemäntenä vannomaan, ettei hän ollut kirjeen alkuperäinen tekijä. Vielä 20. toukokuuta voitiin vain todeta, että Blom oli matkustanut maaseudulle Luonnonmaan Miekkulaan, eikä häntä saatu oikeuteen. Hänet määrättiin noudettavaksi takaisin kaupunkiin. Yhdeksän päivää myöhemmin lähetettiin Naantalista sana, että Blom oli loukkaantunut koiran puremasta niin pahoin, ettei hän voinut vielä tulla oikeuteen.
Kesäkuun ensimmäinen päivä Wijnblad valitti, että Blom oli aiheuttanut hänelle kurjuuden, sillä hänellä ei ollut tiloja ja taloja, joilla pokata viranomaisia, kuten Blomilla. Hän toivoi, että koiran purema aiheuttaisi Blomille vaikeita tuskia. Lisäksi hän toivoi oikeudenmukaisen Jumalan huolehtivan siitä, että myös helvetin koira aiheuttaisi Blomille tuskia ikuisuudessa.
Viimein saman kuun kolmantena päivänä Blom tuli itse oikeuteen ja sanoi, että hän toivoi, ettei koskaan pääsisi taivaan valtakuntaan Jumalan kasvojen eteen tai perisi ikuista elämää, mikäli hän oli kirjeen kirjoittaja, tai neuvonut toista siihen. Itse hän oli valmis vannomaan hänelle määrätyn valan, mutta hän epäili, suostuisiko kukaan vannomaan hänen kanssaan. Kesäkuun 3. päivä todettiin, että hän oli syyllinen, sillä hän ei ollut voinut vannoa määrättyä valaa. Koska hän oli usein aiemminkin syyllistynyt samanlaiseen käytökseen, määrättiin hänet ruoskittavaksi kaakinpuussa ja karkotettavaksi kaupungista.
Lopulta Simon Blom ja Erik Wijnblad karkotettiin ikuisiksi ajoiksi kaupungista hovioikeuden päätöksellä 21. toukokuuta 1645. Heidän tuli pakata ja poistua kaupungista vielä saman päivän auringonlaskuun mennessä. Blomia syytettiin saman vuoden marraskuussa siitä, että vaikka hänet oli karkotettu hovioikeuden päätöksellä, hän liikkui kaupungissa. Raati ei katsonut Blomin kenraalikuvernööri Per Brahelta saaman suosituskirjeen, jossa raatia pyydettiin huomioimaan hänen surkea tilansa ja auttamaan häntä, oikeuttavan tähän. Brahen kirje kuului seuraavasti: ”Helsse Eder Hr Borgmestare och Rådh aff Gudh Alz:tigh altijdh tillförenne. Eder är icke owitterligit, huru såsom Breffwijsare Simon Bloom är råkat Uthi någon olägenhet för ett pasquils Uthsprijdande där i Åbo, at han effter ågången domb är staden förwijst worden, åstundandes at han åtherigen måtte blifwa intagen. Så aldenstundh sådan hans förseende icke rörer någons ähra eller wälferdh som han berätter, och han alltså begährar wår förmedling och förbön i saaken. Hwarföre är till Eder wåhr wänlige begähran, j wille denne hans olägenheet ansee, och honom här Uthinnan till det bästa befordra, at han må komma in i Staden och brwka sin Borgerligh Nähring igen såsom tillförenne. Förmodandes att han denne wår Recommendation till goda åthniutandes warder. J hwadh måtto wij kunne wara Eder till godh wänskap så göre wij gärna. Och befalle Eder här medh Under Gudz milda beskärm till alsköns wälmåga, wänligen. Aff Stockholm denn 11 Octob. 1645. E. Gode wän Altijdh Peer Brahe.”
Blom oli toimittanut suosituksen raadille 13. marraskuuta 1645 ja hänen oli tuolloin käsketty pysytellä poissa kaupungista. Kaupungilla liikkumisen lisäksi hän meni vieläpä kirkkoon. Hänelle annettiin nyt vastaus suosituskirjeeseen. Raati ei voinut päättää asiaa, sillä karkotuksen oli määrännyt hovioikeus. Simonin piti siksi poistua heti kaupungista, tai asiassa ryhdyttäisiin muihin toimenpiteisiin.
Vihdoin 1. joulukuuta 1647 julkistettiin kuningatar Kristiinan armollinen kirje, jolla Simon Blom armahdettiin. Armahdus oli annettu 25. syyskuuta 1647 lähtien. Se myönnettiin vain sillä ehdolla, ettei Simon syyllistyisi uusiin häväistyskirjoituksiin ja puheiden levittämisiin. Muutoin hänelle aiemmin annetut tuomiot luvattiin panna täytäntöön.
Kaikesta huolimatta Simon Blom oli yksi kaupungin varakkaimpia kauppiaita, eivätkä hänen kauppa- ja luottosuhteensa katkenneet hänen kovaan kielenkäyttöönsä. Tämä kuvaa sitä, ettei henkilön kunnia kadonnut suunsoiton myötä, vaan hänen kanssaan voitiin olla edelleen tekemisissä. Rahat painoivat vaa´assa huulten lepatusta enemmän! Blom kuoli Turussa vuonna 1670.
———
Kirjoittaja on Turun yliopiston arkeologian ja Suomen historian tutkija, joka on erikoistunut Turun 1600-luvun historiaan.
Lähteet:
Alkuperäislähteet
Kansallisarkisto, Helsinki (Digitaaliarkisto)
Raastuvanoikeuksien renovoidut tuomiokirjat
Turun kämnerinoikeuden tuomiokirjat z:171−z:207 (1639−1700)
Turun kaupunginarkisto
Turun raastuvanoikeuden pöytäkirjat BIa 1−BIa 84 (1624−1723)
Kirjallisuus
Bonsdorff, Carl von 1892: Åbo stads historia under sjuttonde seklet. Andra häftet. Bidrag till Åbo stads historia. Utgifna på föranstaltande af Bestyrelsen för Åbo stads historiska museum. Andra serien. Helsingfors.
Müller, Leos 1998: The Merchant Houses of Stockholm, c. 1640–1800. A Comparative Study of Early-Modern Entrepreneurial Behaviour. ACTA UNIVERSITATIS UPSALENSIS. Studia Historica Upsalensia 188. Utgivna av Historiska instutionen vid Uppsala universitetet genom Rolf Torstendahl, Torkel Jansson och Jan Lindegren. Uppsala.
KALMISTOPIIRI 