Ulla Moilanen
Valkeakosken Toppolanmäen ruumiskalmisto löytyi hiekanotossa vuonna 1936, ja sitä on tutkittu arkeologisissa kaivauksissa vuosina 1936 Jorma Leppäahon, 1937 Sakari Pälsin, 1951 Ella Kivikosken ja 2017–2018 Ulla Moilasen johdolla. Tutkimusten perusteella tiedetään, että kalmisto on ollut käytössä 1100-luvulta 1200-luvun alkupuolelle. Sinne on haudattu ainakin 17 henkilöä. Kaikki vainajat ovat olleet aikuisia, sillä paikalta ei ole löytynyt lainkaan lasten luita tai luotettavia merkkejä pienikokoisista haudoista. Kyseessä on luultavasti ollut yhden tilan käyttämä kalmisto, sillä hautausten määrä on melko pieni kyläkalmistoksi. Lisäksi lähialueelta tunnetaan muitakin ruumishautalöytöjä, mikä kertoo siitä, että alueen hautoja ei ole keskitetty yhteen paikkaan.
Kalmiston ensimmäisissä kaivauksissa ihmisluut jätettiin nostamatta, ja vuosikymmeniä myöhemmin kaksi tällaista hautaa on avattu ja tutkittu uudelleen: Pälsin kaivama hauta 3/1937 vuonna 2017 ja Leppäahon kaivama hauta 2/1936 vuonna 2018. Uusien tutkimusten perusteella hauta 3/1937 kuului aikuiselle miehelle, joka oli asetettu maakuoppaan selinmakuuasennossa ilman arkkua ja esineistöä. Haudan uudelleen avaamisen yhteydessä havaittiin myös, että hautakuopan pohja, vainajan lantion alue ja nikamat sijaitsivat koskemattomassa maaperässä, johon ei ollut kajottu Pälsin kaivauksessa. Näin ollen haudan pohjalta voitiin ottaa maanäytteitä kasvijäänteiden ja mikrofaunan eli mikroskooppisten eliöiden tutkimusta varten.
Leppäahon kaivaman esineettömän haudan 2/1936 uuden tutkimuksen yhteydessä huomattiin, että Leppäaho oli esineitä etsiessään kasannut vainajien luut haudan keskiosaan. Luuanalyysin perusteella haudan sisältämät luut kuuluvat kolmelle aikuiselle yksilölle. Leukaluiden ja hampaiden perusteella yksi on mahdollisesti ollut nuori aikuinen nainen, yksi nuori aikuinen mies ja yksi vanhempi nainen. Leppäahon ottaman valokuvan ja muistiinpanojen perusteella on voitu selvittää vainajien alkuperäinen asento haudassa. Vainajat on asetettu arkkuun päällekkäin, päät vastakkaisiin suuntiin. Koska hauta myllättiin alkuperäisessä kaivauksessa täysin, ei siitä voitu ottaa suurikokoisia maanäytteitä. Luiden puhdistamisen yhteydessä tehtiin kuitenkin kiinnostava havainto. Yksi reisiluista oli rikki ja se oli täyttynyt tummalla, lähes mustalla hiekalla. Maa-aineksen koostumus ja väri poikkesivat merkittävästi ympäröivästä keltaisesta ja karkeasta hiekasta. On luultavaa, että tumma hiekka sisälsi haudassa maatunutta orgaanista ainesta. Tästä syystä siitä otettiin pieni näyte siitepölyjen ja mikrofaunan tutkimusta varten. Kummankin haudan maanäytteiden analyysien tulokset on julkaistu Environmental Archaeology -tiedejulkaisussa (Moilanen et al. 2022).
Haudasta 3/1937 otetusta näytteestä tunnistettiin yhteensä 256 siitepölyä ja itiötä, joista suurin osa kuuluu männylle, katajalle ja riidenlieolle. Katajan määrä oli noin 40 % ja riidenlieon 13,7 %. Haudasta 2/1936 otetusta näytteestä puolestaan tunnistettiin yhteensä 229 siitepölyä, joista 89 % kuuluu katajalle, heinäkasveille ja männylle. Katajan määrä oli tässä haudassa lähes 64 % siitepölyistä.
Toppolanmäen hautojen tapauksessa on pohdittava, voiko havaittu kasviaines olla modernia kontaminaatiota vai onko se joutunut maahan hautaushetkellä. Useat seikat viittaavat jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Haudan 3/1937 havaittiin uusimmassa tutkimuksessa olevan osittain koskematon, eikä Pälsin kaivauksessa koskaan paljastettu haudan pohjaa. Näin ollen alimpana olleet nikamat olivat edelleen peittyneenä hiekkaan, jolla hauta on hiljalleen täyttynyt. Lisäksi makrofossiilitutkimuksessa ei juurikaan löydetty hiiltymättömiä kasvinjäänteitä, jotka kertoisivat tuoreen kasviaineksen joutumisesta hautaan. Hautojen sisältämät siitepölyt ovat myös peräisin erilaisista kasveista kuin mitä ympäristössä nykyään kasvaa. Toppolanmäki on pääasiassa kuivaa mäntykangasta, jonka kasvillisuuteen kuuluu mäntyjen lisäksi pääasiassa pihlajia ja mustikoita sekä muita varpukasveja. Kohde sijaitsee vain 200 metrin päässä Vanajavedestä, mutta järvelle ei ole suoraa näköyhteyttä kasvillisuuden vuoksi. 1930-luvulla otetut valokuvat osoittavat, että kasvillisuus on ensimmäisen kaivauksen aikaan ollut hyvin samankaltaista kuin nykyisin. Näin ollen kaivausten aikainen kontaminaatio olisi sisältänyt ympäristössä nykyäänkin kasvavia kasveja.
Haudoissa havaituista kasveista erityisesti sammalet voidaan todennäköisimmin yhdistää hautausrituaaleihin. Haudan 3/1937 sisältämä riidenlieko ja rahkasammal kasvavat lähellä maanpintaa, eivätkä niiden itiöt leviä tuulen mukana, mikä pienentää kontaminaation todennäköisyyttä. Vaikka haudasta 2/1936 ei tunnistettu sammalen itiöitä, saatiin tutkimuksessa muuta näyttöä sammalen läsnäolosta haudassa: maanäytteestä löytyi kuoriamebojen jäänteitä. Kuoriameboilla on piioksidista tai kalsiumista muodostunut suojakuori, jotka voivat fossiloituneena säilyä tuhansia vuosia turpeessa ja sedimenteissä. Haudasta 2/1936 löydetyt kuoriamebat kuuluvat Euglypha-sukuun, joka elää soisilla alueilla rahkasammalessa. Tämä viittaa siihen, että Toppolanmäen amebat ovat peräisin huomattavasti erilaisesta ympäristöstä kuin hiekkainen kalmisto. Luontevin selitys Euglypha-kuoriamebojen esiintymiselle haudassa on se, että ihmiset keräsivät sammalta ja käyttivät sitä arkkujen ja hautakuoppien pehmustamiseen. Ajan myötä hautojen sisältämä orgaaninen aines on hajonnut, mutta sammalessa eläneiden amebojen kuoret ovat säilyneet.
Sammalen itiöitä ja sammaljäännöksiä on aiemmin tunnistettu useista myöhäisrautakautisista ja keskiaikaisista haudoista niin Suomessa kuin muualla Euroopassa, ja sammalten käyttö haudoissa ulottuu pitkälle historialliselle ajalle. Haudan 2/1936 tapauksessa sammal on todennäköisesti asetettu arkun sisään, kun taas arkuttomassa haudassa 3/1937 pehmuste on täytynyt sijoittaa suoraan maakuoppaan. Haudan 3/1937 sisältämä riidenlieko mahdollistaa myös kiinnostavia tulkintoja. Riidenliekoa tiedetään käytetyn myöhempinä vuosisatoina mm. matonkuteena, joten vainaja on jopa saatettu asettaa hautaan rahkasammalella pehmustetulle kudotulle matolle tai patjalle.
Sammalen avulla haudasta on kenties tarkoituksella pyritty tekemään vainajalle pehmeä ja mukava lepopaikka. Rautakaudella vainajat puettiin tavallisesti lämpimiin vaatteisiin, villasukkiin ja -kintaisiin, ja heidät voitiin peitellä viitoilla tai turkiksilla myös kesäaikaan haudattaessa. Haudan muokkaaminen lämpimäksi ja pehmeäksi ympäristöksi saattaa siis kuvastaa hautaajien tunteita, erityisesti huolenpitoa ja kiintymystä vainajaa kohtaan. Toisaalta on mahdollista, että sammalilla oli haudoissa lääkinnällistä merkitystä. Historiallisessa kansanlääkinnässä riidenliekoa on käytetty pitkäaikaissairauksien ja haavojen parantamiseen. Osteologisen analyysin mukaan haudan 3/1937 vainaja on saattanut kärsiä kroonisesta aivokalvontulehduksesta viikkoja ennen kuolemaansa, ja haudan 2/1936 kolmen vainajan kuolinsyynä on ainakin teoriassa saattanut olla tartuntatauti. Nämä seikat voisivat tukea ajatusta siitä, että hautoihin olisi tarkoituksella valittu kasveja, joilla uskottiin olevan parantavia ominaisuuksia.
Molemmissa tutkituissa haudoissa oli runsaasti katajan siitepölyä. Vaikka kataja tuulipölytteisenä kasvina saattaisi olla modernia kontaminaatiota, on huomattava, että katajia ei nykyään kasva kohteen välittömässä läheisyydessä runsaita määriä. Kontaminaation epätodennäköisyyttä lisää vielä se, että katajan ja männyn lisäksi näytteissä havaittiin ainoastaan muutamia muita tuulipölytteisten kasvien siitepölyjä. Lähistöllä aiemmin tehtyjen siitepölytutkimusten perusteella 1200-luvun jälkeen alueen siitepölyaineistoihin ilmestyy kauraa ja humalaa, jotka kuitenkin puuttuvat kokonaan Toppolanmäen näytteistä. Nämä seikat viittaavat siihen, että havaittu katajan siitepöly on joutunut hautoihin hautausajankohtana.
Katajan siitepölyn määrä haudassa 2/1936 oli huomattavasti suurempi kuin haudassa 3/1937. Vaikka kataja on yleinen niityillä ja kedoilla kasvava laji, on katajan siitepölyn osuus vastaavissa analysoiduissa maanäytteissä tavallisesti paljon pienempi. Tästä syystä on mahdollista esittää tulkinta, että ainakin hautaan 2/1936 on saatettu laittaa katajan oksia. On myös hyvin mahdollista, että hautausten aikaan ympäristö koostui katajapitoisista niityistä – etenkin kun näytteissä esiintyi myös heinäkasveja. Tätä tulkintaa tukevat myös aiemmat alueella tehdyt siitepölytutkimukset. Voidaan jopa esittää, että haudan 2/1936 kolmen vainajan hautaaminen tapahtui alkukesästä, sillä katajan siitepölyä on yleensä eniten ilmassa touko-kesäkuun vaihteessa. Koska hauta kaivettiin 1930-luvulla myöhään syksyllä, on epätodennäköistä, että näin suuri määrä katajan siitepölyä olisi joutunut hautaan tuolloin.
Tuoksuvaa katajaa on käytetty myös mausteena ja yrttinä, minkä lisäksi sillä on voinut olla symbolista merkitystä. Kataja oli pitkään osa rautakauden hautausrituaaleja, ja hiiltyneet katajan siemenet ja neulaset ovat suhteellisen yleisiä löytöjä sekä suomalaisissa että ruotsalaisissa polttohautauksissa. Katajan oksia on voitu käyttää polttoaineena roviolla, mutta on myös esitetty, että kasvin ominaisuuksien uskottiin voivan luoda yhteyksiä elävien ja kuolleiden maailmojen välille. Katajan käyttö rautakauden ja keskiajan taitteen ruumishautauksissa voi siis osoittaa tiettyjen uskomusten säilyneen vielä kun hautaustapa muuttui rautakauden lopulla polttohautauksesta ruumishautaukseksi.
Hautaajien tekemissä kasvivalinnoissa myös kasvien väreillä on voinut olla merkitystä. Huomionarvoista onkin, että suurin osa Toppolanmäen haudoissa havaituista kasveista on ikivihreitä. Värien ja värisävyjen näkeminen ja ymmärtäminen on kulttuurinen ja sosiaalinen ilmiö, ja myös värisymboliikka on saattanut olla erilaista eri aikoina eri alueilla. Luonto kuitenkin herää joka kevät uusin versoin ja nuorin lehdin. Tästä syystä vihreää väriä pidetään usein uuden kasvun, uudistumisen ja elämän universaalina symbolina. Kristillisissä yhteyksissä ikivihreät kasvit voivat symboloida ylösnousemusta. On mahdotonta tietää, olivatko nämä uskomukset läsnä myös 1100–1200-lukujen Suomessa. Vihreiden kasvien käyttö haudoissa saattoi ainakin liittyä ajatukseen vainajan valmistamisesta matkaan kohti uutta elämää tuonpuoleisessa. Tämä sekä hautojen sisustaminen pehmeillä ja lämpimillä materiaaleilla yhdistää tietyt kasvit huolenpitoon ja myötätuntoon hautajaisrituaaleissa.
Teksti on lyhennelmä tutkimusjulkaisusta:
Moilanen, U., Juhola, T., Pätsi, S., Vanhanen, S. & Alenius, T. 2022. ‘The Color of the Grave is Green’ – Moss and Juniper in Early Medieval graves at Toppolanmäki, Finland. Environmental Archaeology. DOI:10.1080/14614103.2022.2083927
KALMISTOPIIRI 