Uusia tuulia etelästä: haudat ja hautaaminen nuorakeraamisessa Suomessa

Marja Ahola

Vajaat viisituhatta vuotta sitten nykyisen Suomen alueelle saapui uutta väestöä Keski-Euroopasta. Nämä ihmiset tulivat mitä luultavimmin Baltiasta ja toivat mukanaan niin nuorapainantein koristellut tasapohjaiset saviastiat, vasarakirveet kuin karjanhoidon ja maidonkin käytön (Edgren 1970; Carpelan 2004; Cramp et al. 2014; Nordqvist & Häkälä 2014; Nordqvist 2016; Holmqvist et al. 2018; Ahola et al. 2018; Pesonen et al. 2019). Uudennäköisen esineistön lisäksi Suomen alueelle ilmestynyt uusi väestö – nk. nuorakeraaminen kulttuuri – tunnetaan myös hautaustavastaan, joka poikkeaa monin tavoin paikallisten metsästäjä-keräilijöiden kuolemankulttuurista (ks. Saviastiat kuuluvat eläville: keramiikka ja keramiikka-astiat Suomen kivikautisissa metsästäjä-keräilijähaudoissa). Tässä artikkelissa esittelen, miten uusi hautaustapa ja kuolemankulttuuri materialisoituu Suomen arkeologisessa aineistossa.

Nuorakeraaminen hautausrituaali

Nuorakeraamisen kulttuurin hautaustavasta puhutaan usein yhtenä ilmiönä. Voimakas yhteneväisyys ei kuitenkaan pidä täysin paikkaansa, sillä kulttuuriin liitetyissä hautarakenteissa on nähtävissä runsaasti ajallista ja paikallista variaatiota (Furholt 2014; 2019; Nuorakeraamisen kulttuurin haudat Euroopassa). Tämä ei sinänsä ole yllättävää, sillä nuorakeraamisen kulttuurin levintäalue kattaa suuren osan Keski- ja Pohjois-Euroopasta. Paikallisesta ja ajallisesta variaatiosta huolimatta hautausrituaalin ydinajatukset voidaan kuitenkin nähdä tietyissä yhteisissä piirteissä, jotka kulttuuriin liitetyt hautaukset ja hautarakenteet yleensä jakavat (Furholt 2014; Bourgeois & Kroon 2018). Keskeistä hautaustavalle on esimerkiksi haudata vainaja yksin asettaen tämä kyljelleen nk. hocker-asentoon. Vastaavasti vainajan mukaan saamat esineet ja niiden asettelu vaikuttavat olevan hyvin yhdenmukaisia: miesten pään vieressä on yleensä aina vasarakirves, kun taas hautaan asetetut saviastiat on sijoitettu joko yhteen haudan kulmista tai hautakuopan reunan tuntumaan. Hautarituaalissa on painotettu myös vainajan sukupuolta asettamalla miehet hautaan oikealle kyljelle pää käännettynä länteen ja naiset vasemmalle kyljelle pää käännettynä itään. 

Siinä missä hautausasento ja hautojen materiaalinen kulttuuri ovat melko yhtenäisiä, on hautojen rakenteissa ja sijainnissa enemmän variaatiota: haudat sijaitsevat alueesta riippuen mm. joko useiden hautakumpujen rivistöinä, yksittäisinä maakuoppahautoina tai kalmistoina (Furholt 2014). Hautoja on toisinaan kaivettu myös vanhoihin, jo pois käytöstä jääneisiin kumpuhautoihin tai kalmistoihin (Holtorf 1998; Malmer 2002; Ebbesen 2008; Tunia & Włodarczak 2016). Vastaavasti haudoista on toisinaan löydetty puisten hautakammioiden jäännöksiä tai dokumentoitu niitä peittäviä kivilatomuksia (Fischer 1956; Malmer 1962; Hansen 1994). Joidenkin hautojen ympäriltä on tavattu myös niitä kehystävä ojarakenne. Tavatun variaation perusteella vaikuttaakin siltä, että hautojen rakenteet ja sijainti olivat ehkä enemmän neuvoteltavissa, kuin vainajan asento ja tämän mukaan annetut esineet ja näiden asettelu.

Suomen nuorakeraamiset haudat

Suomesta tunnetaan noin 40 mahdollista nuorakeraamisen kulttuuriin piiriin ajoittuvaa hautakohdetta (Ahola & Heyd 2019). Näistä lähes puolet on kuitenkin nk. irtolöytökohteita, eli kohteita, joista on talletettu vain hauta-antimiksi sopivia esineitä tai nuorakeraamiselta asuinpaikalta tavattuja löydöttömiä, ”hautamaisia” rakenteita. Koska Suomesta on löytynyt yli 1000 vasarakirvestä (Nordqvist & Häkälä 2014), on oletettavaa, että hautoja on ollut enemmänkin. Yksittäisen kivikirveen luokitteleminen hautaukseksi on kuitenkin epävarmaa ilman säilynyttä hautarakennetta tai ihmisjäännöksiä, sillä kirveitä on löydetty myös uhreina (ks. esimerkiksi Johanson 2006). Tästä johtuen tässä artikkelissa on otettu huomioon vain kohteet, joissa on löydetty a) selkeä hautarakenne esineistöineen, b) vasarakirves ja saviastia samasta kontekstista tai c) ruumishautauksen näköinen ja kokoinen rakenne nuorakeraamisella asuinpaikalla. Vaikka viimeinen kategoria on hyvin epävarma, tunnetaan Virosta joitakin nuorakeraamisia hautauksia, joista ei yllättäen ole löytynyt vasarakirveitä tai saviastioita (Varul et al. 2019). Koska nuorakeraamista haudoista talletettuja ihmisjäännöksiä tunnetaan Suomesta vain yhden hammaskiilteen fragmentin verran (Ahola et al. 2016), vastaavat hautaukset näyttäytyisivät Suomen alueella suorakaiteen tai ovaalin muotoisena kuopparakenteena.

Hautakammioita, taljoja ja kivirakenteita

Kaikki Suomen nuorakeraamiset haudat ovat maan alle tehtyjä ovaalin tai suorakaiteen muotoisia kuoppahautauksia (Ahola & Heyd 2019). Saatavilla olevan datan perusteella haudat on kaivettu yleensä joko luode-kaakko tai itä-länsi -suuntaisiksi, maksimissaan noin reilun metrin syvyisiksi rakenteiksi. Vaikka joitain hautoja on peittänyt tai reunustanut kivirakenne, suurimassa osassa hautoja ei oletettavasti ole käytetty maanpäällisiä rakenteita. 1900-luvun alkupuolella hautalöytöjen yhteydessä on toisinaan kuvailtu pieniä kumpurakenteita, mutta näitä ei ole dokumentoitu arkeologisesti (Kivikoski 1934). Tässä yhteydessä on kuitenkin mielenkiintoista, että muutamaa Jönsaksen kalmistosta tutkittua nuorakeraamista hautaa vaikuttaa kiertävän kehämäinen ojarakenne, joka saattaisi liittyä hautaa peittäneeseen kumpurakenteseen (Ahola 2017). On kuitenkin yhtälailla mahdollista, että ojarakenteet liittyvät johonkin toiseen kalmistolla tapahtuneeseen toimintaan.

Maanpäällisten rakenteiden lisäksi Suomen nuorakeraamisista haudoista on löytynyt jälkiä erilaisista sisärakenteista. Esimerkiksi muutamasta suorakaiteen muotoisesta haudasta on löydetty hautojen seinää ja pohjaa peittävä hiiltyneen maan kerros, joka saattaa olla jäänne puisesta hautakammiosta (Ahola & Heyd 2019). Tällainen rakenne tunnetaan mm. Länsi-Suomesta Liedon Kukkarkoski I:n metsästäjä-keräilijäkalmistolta tutkitusta nuorakeraamisesta haudasta (Torvinen 1979), Etelä-Pohjanmaan Perttulanmäen haudasta sekä yhdestä Vantaan Jönsaksen viidestä nuorakeraamisesta haudasta. Vaikka suurin osa hautakammioista on dokumentoitu suorakaiteen muotoisista hautarakenteista, on Porvoosta Eknäsistä kaivetussa haudassa puukammio rakennettu pystypuista ovaalinmuotoiseen hautarakenteeseen (Edgren 1958). Mielenkiintoista kyllä, tälle haudalle löytyy vastineita Alankomaista, jossa vastaavia hautarakenteita kutsutaan ”mehiläispesähaudoiksi” (engl. ’beehive grave’; Wentnik 2020, 202-203). Ottaen huomioon, että nuorakeraamiset haudat ovat Suomen alueelle saapuneen uuden väestön hautauksia, saattaisi hautarakenteiden variaation taustalla vaikuttaa väestön tulosuunnat. Ehkäpä Eknäsiin haudatun yksilön sukujuuret olivat jossain nykypäivän Alankomaiden suunnalla.

Erilaisten sisärakenteiden lisäksi hautojen pohjalle on voitu levittää myös taljoja. Tästä on todisteena Perttulanmäen 1930-luvulla tutkittu, osin tuhoutunut hauta, jonka maanäytteistä löysimme tutkimusryhmämme kanssa muutama vuosi sitten mineralisoituneita vuohenkarvoja (Äyräpää 1931; Ahola et al. 2018). Koska haudan pohjakerroksessa näkyi taljaa muistuttava tumma maakerros, on haudan pohjalle mitä luultavimmin asetettu vuohen talja. Vaikka talja vahvistaakin käsitystä siitä, että karjatalous saapui nykyisen Suomen alueelle nuorakeraamisen kulttuurin myötä, on pidettävä mielessä, että kyseessä on yksittäinen löytö hautakontekstista. Koska hautaukset syntyvät rituaalisen toiminnan tuloksena, eivät ne välttämättä kerro totuutta aikakauden jokapäiväisestä elämästä. Hautaan asetettu vuohentalja onkin saattanut olla talja jo nyky-Suomen alueelle kulkeutuessaankin.

Merkitykselliset hauta-antimet

Esineistönsä puolesta Suomen nuorakeraamiset haudat muistuttavat Keski- ja Pohjois-Euroopasta tunnettuja vastineitaan: yleisin hautalöytö on saviastia (tai astian kappale), joita on talletettu yhteensä reilut 20 kappaletta (Ahola & Heyd 2019). Tiedossa olevien löytökontekstien mukaan nämä astiat on asetettu lähelle hautarakenteen kulmaa tai rakenteen sen puoliväliin, seinää vasten. Mielenkiintoista kyllä, suurin osa hautoihin asetetuista astioista on rikkonaisia astioita. Vaikka ilmiö saattaa liittyä säilyvyyteen (tai vaikka siihen, mitkä asiat haudasta päätyivät 1900-luvun alkupuolen arkeologien tallettamana Museoviraston arkeologisiin kokoelmiin), muistuttaa perinne silti metsästäjä-keräilijäyhteisöiden parista tavattua tapaa käyttää saviastioita tai niiden kappaleita osana hautausrituaalia (ks. Saviastiat kuuluvat eläville: keramiikka ja keramiikka-astiat Suomen kivikautisissa metsästäjä-keräilijähaudoissa).

Saviastioiden jälkeen yleisin hautalöytö on kivikirves ja nimenomaan nuorakeraamiselle kulttuurille tyypillinen nk. vasarakirves. Keski- ja pohjoiseurooppalaiseen tapaan nämä kirveet ovat usein löytyneet hautakuopan keskivaiheilta, jolloin ne ovat luultavimmin olleet vainajan pään läheisyydessä (Ahola & Heyd 2020). Toisinaan vasarakirveet – sekä niiden rinnalla hauta-antimina käytetyt nelisivuiset työkirveet, kivitaltat ja hioinkivet – on myös selkeästi asetettu suhteessa haudan saviastiaan, jolloin astia on sijainnut kuopan yhdessä laidassa ja kiviesine sen toisessa. Vaikka suomalaisissa haudoissa näkyy mahdollisesti paikallisen väestön vaikutus keramiikan yhteydessä, seuraa hautojen esineiden asettelu näiltä osin selvästi Keski-Euroopastakin tunnettua perinnettä.

Vaihtelevat hautapaikat

Mitä tulee Suomen nuorakeraamisten hautausten sijaintiin, on suurin osa haudoista nk. yksittäishautauksia eli rakenteita, joiden yhteydestä ei ole löydetty merkkejä asuinpaikasta tai kalmistosta (Ahola & Heyd 2020). Tässä yhteydessä on kuitenkin huomoitava, että hautakohteita ei pääsääntöisesti ole tutkittu kokonaan: mikäli löytöpaikoilla suoritettaisiin kaivaustutkimuksia, saattaisi hautoja löytyä lisääkin. Yksittäishautausten lisäksi Suomen aineistosta tunnetaan muutamia nuorakeraamiselle asuinpaikalle tehtyjä hautoja. Koska hautoja tai asuinpaikkoja ei kuitenkaan ole ajoitettu radiohiiliajoituksin, niiden samanikäisyys on epäselvää. Näin ollen on mahdollista, että hautaus on tehty asuinpaikalle esimerkiksi sen jäätyä pois käytöstä.

Mielenkiintoista kyllä, muutama nuorakeraaminen hauta on myös löydetty vanhalta, selkeästi käytöstä poisjääneeltä metsästäjä-keräilijäasuinpaikalta tai -kalmistolta. Suomen aineistossa tällaisia kohteita on mm. Liedon Kukkarkosken kalmisto ja Vantaan Jönsaksen kalmisto (Ahola 2017; Ahola 2019). Koska myös Keski- ja Pohjois-Euroopan nuorakeraamiset yhteisöt käyttivät toisinaan vanhoja, jo käytöstä pois jääneitä hautamonumentteja omina hautapaikkoinaan (ks. Holtorf 1998; Malmer 2002; Ebbesen 2008; Tunia & Włodarczak 2016) ovat Jönsaksen ja Kukkarkoskenkin haudat mitä luultavimmin kaivettu paikalle tarkoituksella. On mahdollista, että alueelle saapunut uusi väestö hautasi vainajansa vanhaan kalmistoon esimerkiksi luodakseen yhteyden uuteen maahan ja sen esi-isiin: mikäli yliluonnolliset olennot hyväksyisivät tulokkaiden läsnäolon, hyväksyisi sen varmasti myös paikallinen väestö (Ahola 2020).

Lopuksi

Vaikka Suomen nuorakeraaminen hauta-aineisto on huonosti säilynyt, on aineistoa mahdollista tutkia edelleen tarkastelemalla sitä yhtenä kokonaisuutena ja vertailemalla sitä lähialueiden vastaaviin löytöihin. Kaiken kaikkiaan Suomen nuorakeraamiset haudat näyttävät pääpiirteissään samanlaisilta kuin keski- ja pohjoiseurooppalaiset vastineensa: haudoista on löytynyt samanlaista esineistöä, joka on asetettu hautaan samojen periaatteiden mukaisesti. Vastaavasti haudoissa on käytetty puisia sisärakenteita ja ne on toisinaan tehty tarkoituksella vanhalle, käytöstä poisjääneelle kalmistolle. Huolimatta selkeistä yhteneväisistä piirteistä, löytyy suomalaisesta aineistosta myös omintakeisia piirteitä. Näitä ovat erityisesti maahautaperinne, kumpujen lähes täydellinen puuttuminen sekä keramiikan asettaminen hautaan ositettuna. Peilattuna Itämeren aluetta asuttaneiden metsästäjä-keräilijäyhteisöiden kuolemankulttuuriin, kertovat nämä piirteet yhteisöiden ja maailmankatsomusten kohtaamisesta vajaan viiden tuhannen vuoden takaa (Ahola 2019; 2020). Samaan aikaan hautarakenteet kantavat mukanaan toisien alueiden perinteitä ja tapoja. Pohjois-Euroopan perukoilla nämä perinteet sulautuvat yhteen arkeologiseksi aineistoksi, jonka tunnistamme täällä Suomen nuorakeraamiseksi kulttuuriksi.

Artikkeli pohjaa Marja Aholan ja Volker Heydin Praehistorische Zeitschrift-lehdessä vuonna 2020 julkaistuun tutkimusartikkeliin The Northern Way: Graves and Funerary Practices in Corded Ware Finland . Artikkelista on julkaistu populaarijuttu ’Arojen uskonto saapuu pohjolaan – Suomen nuorakeraamiset haudat ja hautaustavat’ Vantaa-seuran vuosikirjassa 2021, ja juttua on käytetty osin tämän kirjoituksen pohjana.

Lähteet:

Ahola, M. 2017. Memory, Landscape & Mortuary Practice: understanding recurrent ritual activity at the Jönsas Stone Age cemetery in southern Finland. Acta Archaeologica, 88 (1), 95–120.

Ahola, M., Kirkinen, T., Vajanto, K. & Ruokolainen, J. 2018. On the scent of an animal skin: new evidence on Corded Ware mortuary practices in Northern Europe. Antiquity 361, 118–131.

Ahola, M. 2019. Death in the Stone Age: Making Sense of Mesolithic-Neolithic Mortuary Remains from Finland (ca. 6800-2300 Cal BC). Helsinki: University of Helsinki.

Ahola, M. & Heyd, V. 2020. The Northern Way: Graves and Funerary Practices in Corded Ware Finland. Praehistorische Zeitschrift 95 (1), 78–111.

Ahola, M. 2020. Creating a sense of belonging: religion and migration in the context of the 3rd millennium BC Corded Ware complex in the eastern and northern Baltic Sea region. Norwegian Archaeological Review, 114-134.

Bourgeois, Q. 2013. Monuments on the Horizon. The Formation of the Barrow Landscape throughout the 3rd and 2nd Millennium BC. Leiden: Sidestone Press.

Bourgeois, Q. & Kroon, E. 2017. The impact of male burials on the construction of Corded Ware identity: Reconstructing networks of information in the 3rd millennium BC. PLoS ONE, 12.

Carpelan, C. 2004: Corded Ware Culture in northern Finland. Teoksessa Lavento, M. (toim.), Early in the North: The Land. Iskos, 13. Helsinki: The Finnish Antiquarian Society and The Archaeological Society of Finland, 47–62.

Cramp, L. et al. 2014: Neolithic dairy farming at the extreme of agriculture in northern Europe. Proceedings of the Royal Society B, Biological Sciences, 1791, 1–9.

Ebbesen, K., 2008. Danmarks megalitgrave. Katalog. Vol. 2. Copenhagen: Attika.

Edgren, T. 1958. Eknäs-graven. Ett bidrag till kännedomen om batyxkulturen i östra Nyland. Finskt Museum, LXV, 27–49.

Edgren, T. 1970. Studier över den snökeramiska kulturens keramik i Finland. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja, 72. Helsinki: Suomen Muinaismuistoyhdistys.

Fischer, U. 1956. Die Gräber der Steinzeit im Saalegebiet: Studien über neolithische und frühbronzezeitliche Grab- und Bestattungsformen in Sachsen-Thüringen. Berlin: de Gruyter.

Furholt, M. 2014. Upending a ‘Totality’: Re-evaluating Corded Ware Variability in Late Neolithic Europe. Proceedings of the Prehistoric Society, 80, 67–86.

Furholt, M. 2019. Re-integrating archaeology: A contribution to aDNA studies and the migration discourse on the 3rd millennium BC in Europe. Proceedings of the Prehistoric Society, 85, 115–129.

Hansen, M. 1994. Wooden burial cists from the Single Grave Culture and the Late Neolithic. KUML – Årbog for Jysk Arkæologisk Selskab 1993–1994, 87–146.

Holmqvist, E. et al. 2018. Tracing grog and pots to reveal Neolithic Corded Ware Culture contacts in the Baltic Sea Region (SEM-EDS, PIXE). Journal of Archaeological Science, 91, 77–91.

Holtorf, C.J., 1998. The life-histories of megaliths in Mecklenburg-Vorpommern (Germany). World Archaeology, 30 (1), 23–38.

Johanson, K., 2006. The contribution of stray finds for studying everyday practices: the example of stone axes. Estonian Journal of Archaeology, 10 (2), 99–131.

Malmer, M. P. 1962. Jungneolithische Studien. Acta Archaeologica Lundenesia 2. Lund: University of Lund Press.

Malmer, M.P., 2002. The Neolithic of South Sweden: TRB, GRK, and STR. Stockholm:  Royal Swedish Academy of Letters, History, and Antiquities

Nordqvist, K. & Häkälä, P. 2014. Distribution of Corded Ware in the areas north of the Gulf of Finland – An update. Estonian Journal of Archaeology, 18, 3–29.

Nordqvist, K. 2016. From Separation to Interaction: Corded Ware in the Eastern Gulf of Finland. Acta Archaeologica, 87, 49–84.

Pesonen, P., Larsson, Å.M. & Holmqvist, E. 2019. The Chronology of Corded Ware Culture in Finland – Reviewing New Data. Fennoscandia archaeologica XXXVI, 2019, 130–141. 

Torvinen, M. 1979. Liedon Kukkarkosken kivikautinen kalmisto. Suomen museo 82, 37–80.

Tunia, K. & Włodarczak, P. 2016.  Organisation spatiale des sépultures autour  des tombeaux monumentaux du TRB dans le  bassin de la haute Vistule (Néolithique récent –  âge du Bronze ancien). In: G. Robin, ed..  Fonctions, utilisations et représentations de  l’espace dans les sépultures monumentales du Néolithique européen. Marseille: Presses Universitaires de Provence, 217–227.

Varul, L., Galeev, R.M., Malytina, A.A., Tõrv, M., Vasilyev, S.V., Lõugas, L. & Kriiska, A. 2019. Complex mortuary treatment of a Corded Ware Culture individual from the Eastern Baltic: A case study of a secondary deposit in Sope, Estonia. Journal of Archaeological Science: Reports, 24, 463–472.

Wentnik, K. 2020. Stereotype. The role of grave sets in Corded Ware and Bell Beaker funerary practices. Leiden: Sidestone Press

Äyräpää, A. 1931. Kauhavan Perttulanmäen kivikautinen hauta. Suomen museo, 38, 1–15.