Historiallinen aika Kyläkoski Kaisa Skandinavia Suomi

Valtakunnalliset kuninkaallisten sanomakellot

Kaisa Kyläkoski

Yli kolmesataa vuotta oli jokaisessa seurakunnassa Suomessa tapana soittaa hallitsijan kuoltua kirkonkelloja päivittäin, joskus viikkoja ja joskus jopa kuukausia. Tavasta on muistona enää muutaman paikkakunnan tarina soittoon tottumattomien käsissä rikkoutuneesta kirkonkellosta. Mutta sukupolvelle toisensa jälkeen kyseessä oli merkittävä kokemus.

Muistan vielä hyvin, olin n. 6-vuotias silloin, kun siellä lapsuuskotini seinävierellä istuessani kuuntelin, kun soitettiin murhatun keisari Aleksanteri 2:n sielukelloja. Niitä alettiin soittaa joka päivä klo 12 päivällä ja se kesti tunnin. Muistaakseni tätä tehtiin kuukausi.”

Ruotsin vallan aika

Kuninkaalle tai perheenjäsenelleen soitettu erityinen sanomakello ei ole ikiaikainen tapa. Varhaisimmat maininnat ovat Ranskasta 1400-luvun lopusta, ja tapaa tutkinut Nils-Arvid Bringéus pitää epätodennäköisenä, että käytäntö olisi paljoa vanhempi sielläkään. Pohjolassa varhaisin tieto on Västeråsin hiippakunnasta, jossa joka seurakunnassa soitettiin kelloja Kustaa Vaasan kuningattaren Margareta Leijonhufvudin kuoltua kesän 1551 lopussa. Kun Kustaa Vaasa kuoli syyskuun lopussa 1560, tieto tästä saatiin Ahvenanmaan Finströmiin sunnuntaina ennen Martin päivää ja silloin soitettiin kelloja keskipäivästä iltaan. Jostain syystä tästä tehtiin muistiinpano messukirjaan.

Messukirjaan tehty merkintä kellojen soitosta Kustaa Vaasan kuoleman jälkeen. Kuva: Kansalliskirjasto, Fragmenta membrane -kokoelma.

Kustaa Vaasan hautajaiset järjestettiin 17. joulukuuta 1560. Ainakin Tukholman ja Uppsalan seuduilla ja mahdollisesti muuallakin valtakunnassa soitettiin kirkonkelloja tunti päivässä kahdeksan päivää ennen hautajaisia ja kahdeksan päivää niiden jälkeen. Päivittäinen tunnin soitto oli kuninkaallisten sanomakellojen muoto myöhemminkin, mutta kunkin kuoleman yhteydessä annettiin hieman erilaisia määräyksiä siitä, milloin soitto piti aloittaa ja milloin se piti lopettaa. Periaatteessa kellojen olisi pitänyt soida yhtä aikaa joka paikassa, mutta käytännössä viesti ei tietenkään ehtinyt kaukaisimpiin seurakuntiin läheskään aina ajoissa. Kukin paikka eli myöskin omaa aurinkoaikaansa.

Tyypillisesti käsky kellojen soitosta lähti valtaneuvostosta tuomiokapituleihin hyvin pian kuninkaallisen kuoleman jälkeen. Ensimmäisillä kerroilla, kuten Finströmissä syksyllä 1560, soitto aloitettiin heti tiedon tultua ja näin selväsanaisesti määrättiin ainakin vuosina 1625 ja 1655. Mutta vuodesta 1693 kellonsoitto aloitettiin erityisestä kiitosjumalanpalveluksesta, joka piti järjestää joka seurakunnassa yhtä aikaa. Myös kellojen päivittäisen soittotunnin piti olla sama. Vuosikymmeniä kestäneen vaihtelun jälkeen vuodesta 1655 alkaen kelloja kuolleelle hallitsijalle tai tämän perheenjäsenelle soitettiin aina keskipäivästä yhteen.

Määräys soiton lopettamisesta lähetettiin erikseen, sillä sen ajoitus liittyi usein hautajaisiin, joiden päivää ei tiedetty heti kuoleman jälkeen. Koska kuninkaallisten hautajaisten valmistelu vaati aikaa, kellojen soittoajat venyivät huomattavan pitkiksi. Bringéuksen laskemat maksimiajat toteutuivat, jos määräykset tulivat seurakuntiin ajoissa ja niitä noudatettiin.

1611       Kaarle IX                 136 päivää
1632       Kustaa II Aadolf     365 päivää
1655       Maria Eleonora      56 päivää
1660       Kaarle X Kustaa     158 päivää
1693       Ulrika Elonora       124 päivää
1697       Kaarle XI                 232 päivää
1715       Hedvig Eleonora        ?
1718       Kaarle XII                70 päivää
1741       Ulrika Eleonora     181 päivää
1751       Fredrik I                  185 päivää
1771       Aadolf Fredrik       167 päivää
1782       Lovisa Ulrika          30 päivää
1792       Kustaa III                 69 päivää

Kuningashuoneen vähäisempien jäsenten surusoitot olivat lyhyempiä, ja niistä ei ole yhtä hyviä tietoja. Kullaalla merkittiin muistiin Kustaa IV Adolfin kotimatkallaan 16.12.1801 kuolleelle apelle soitetut kellot, joista oli maksettu lukkarille yksi riikintaaleri. Kuninkaan setä Fredrik Aadolf kuoli Ranskassa 12.12.1803, joten tiedon kulkuun meni aikansa, mutta kelloja soitettiin joka seurakunnassa. Kellonsoiton sai myös vain vuoden ikäisenä 10.9.1805 kuollut Suomen suurruhtinas eli prinssi Kaarle Kustaa. Tästä soitosta maksettiin Kullaan lukkarille yksi riksi ja 16 killinkiä.

Määräyksen saatuaan seurakunnat olivat omillaan soiton järjestämisessä. Alkuperäinen tapa oli jakaa soittovuorot pitäjän miesten kesken. Kullekin soittokerralle tarvittiin useita miehiä, sillä kaikkia kelloja piti soittaa yhtä aikaa ja vaihtomiehillekin saattoi olla tarvetta. Tyypillisesti velvollisia olivat kaikki maaomaisuuden määrästä tai olemattomuudesta riippumatta. Vapautettuja olivat fyysisesti kykenemättömät sekä toisinaan sotilaat ja kirkonpalkolliset. Osallistuminen osoitti uskollisuutta kuninkaalle, joten vuorosta laistamisesta sai rangaistuksen. Vähitellen, varsinkin lyhyempien soittoaikojen tapauksissa, siirryttiin malliin, jossa soitto ostettiin urakkana joltain pitäjäläiseltä.

Mietoisten kirkon kellot. Kiinnitysmekanismit 1800-luvun alkupuolelta. Kuva: Museovirasto.

Venäjän vallan aika 

Siirtyminen Ruotsin kuninkaan alamaisuudesta Venäjän keisarin alamaisiksi jätti monet tavat ennalleen ja näin kävi myös kuninkaankelloille, joita nyt toisinaan kutsuttiin keisarinkelloiksi, mutta useimmin sanoma- tai sielukelloiksi.

Vuonna 1826 Aleksanteri I:n poismenon johdosta sekä Pirkkalassa että Luopioisissa soitettiin kelloja niin että molemmissa yksi särkyi. Uudellakirkolla eli Kalannissa osattiin varoa ja annettiin määräys, että 4 markan sakko tahi jalkapuurangaistus sille, joka soittaa kelloa niin kovasti, että alempi reuna ylittää parren, jossa kello riippui. Varoitus oli tarpeen, sillä seurakunnassa soittovuorot kiersivät talosta toiseen vanhakantaisesti.

Samoin kiersi vuoro Kullaalla päivittäin vuonna 1855, kun kellot soivat Nikolai I:lle. Helsingissä kiitosjumalanpalvelus pidettiin 11. maaliskuuta ja kellojen soitto alkoi seuraavana päivänä jatkuen yleiseen valituspäivään 16. toukokuuta. Kaikkialla ei kuitenkaan oltu samassa tahdissa, sillä Lappeenrannasta kirjoitettiin 27. maaliskuuta: “Surukelloja ei ole vielä keritty täällä ruveta soittamaan, mutta muissa elämän tavoissa näkyy suru ja kaipaus.”

Loviisan kirkonkellot 1800-luvulla. Kuva: Loviisan kaupunginmuseo.

Keisarinna Maria Aleksandrova kuoli torstaina 3. kesäkuuta 1880. Tieto kulki sähkösanomin, joten sanomalehdet Suomessa kertoivat tapahtumasta jo seuraavana päivänä ja esimerkiksi Kullaalla voitiin jo sunnuntaina 6. päivä sopia surukellojen soitosta. Kokouksessa tehtävä annettiin torppari Iisakki Kivijärvelle, joka oli valmis toimeen 75 pennin päiväkorvauksella. Pöytäkirjaan kirjattiin, että “tämä tarjous hyväksyttiin yksimielisesti, ja varoitettiin vakavasti Isak Kivijärveä että uskollisesti täyttää nyt otetun sitoumuksensa, sillä uhkauksella, että jos hän soiton laimiinlyö niin palkataan hänen kustannuksellansa kohta soittajat mistä vain pikemmin saadaan; tämän kuultua lupasi Isak Kivijärvi uskollisesti sitoumuksensa täyttää”. Kuitenkin kokouksessa 27. kesäkuuta jouduttiin toteamaan pöytäkirjaan ensimmäiseksi kohdaksi, että “Koska torppari Isak Kivijärvi oli kureillut H. M. Keisarinnan kelloin soitossa Rovasti Stenbäckin myönnytyksestä soitto-aika tästälähin lyhennetään 1/2 tunniksi päivässä, niin tuli soitto tässä seurakunnan päätöksestä uudelleen urakalle tarittavaksi, jossa tarjouksessa torpari Isak Imberg Levanpellolta otti kellot soittaaksensa 1 markalla päivässä, joka vaatimus myös hyväksyttiin.”

Isompi vahinko syntyi Humppilassa, jossa pienempi kirkonkello halkesi keisarinnan surusoitossa. Seuraavana vuonna keisari Aleksanteri II:n sanomakelloja soitettaessa Hämeenkyrössä meni iso kello “toiselta puolen kokonaan halki” ja Kalvolassa “iso kello halki”. Erityistä intoa oli myös Sammatissa, jossa surukelloja soittanut kanttori J. Heiskanenveisaa kaiken aikaa suruvirsiä, joka kyllä muistuttaa kirkon ohitse kulkevaakin Herrassa lepäävän rakkaan Ruhtinaamme kuolemasta”.

Useimmissa seurakunnissa kellonsoitossa suurin mielenkiinto kohdistui kustannuksiin ja niiden jakamiseen. Hattulassa, sanomalehtiraportoinnin mukaan, ennen kuntakokouksen alkua “tiedusteli seurakunnan esipappi pitäjäläisten mieltä, mille perustukselle surukellojen soittaminen Keisari-vainajan jälkeen oli asetettava ja oli yleinen mielipide, että tämä toimi oli vähemmän vaativalle annettava, josta tarjous heti tapahtuikin ja otti tämän eräs toimeksensa 1 m. 35 pennin maksolla tunnilta. Kun sitten oli kysymyksessä, millä tapaa eli mistä kassasta tämä maksettaisi, tahtoivat jotkut tämän kerättäväksi kaikilta 16 ja 64 ikävuosien välillä olevilta miespuolisilta, toiset taasen tuumivat, ettei nais-puoliakaan sovi tästä maksosta pois-sulkea ja voisivat he sen panna pahaksensakin. Lopuksi päätettiin tämä suoritettavaksi viini-kassasta, jota vastaan esipappi toki pani vastalauseensa.” 

Paimion Pyhän Jaakobin kappelin rikkoutunut kirkonkello. Kuva: Suomen kansallismuseo, historialliset kokoelmat.

Kaikki urakan ottaneet eivät kullaalaisen Kivijärven tapaan pettäneet odotuksia. Köyliössä muistettiin Aleksanteri II:n surukellojen soittajien asettaneen tapulin pylvääseen taskukellon, ettei soitto päättyisi hetkeäkään liian aikaisin. Myös Toholammilla oli mies, jolle surukellot olivat totinen asia. Kun Aleksanteri III kuoli 1. marraskuuta 1894 seurakuntalaiset kokoontuivat surujumalanpalvelukseen jo seuraavana päivänä ja

nähtiin aikaisemmin aamulla eräs vanha köyhä ukko, ”Kataja-Aapon” nimellä tunnettu, joka vanhuutensa tähden jo vuosikausia on pysytellyt kotonaan, hissutellen astuvan kirkkoa kohden. — Kysyttäessä, kuinka Aapo näin varhain on liikkeellä, vastasi ukko: ”olen vanha mies, hitaasti liikkuvat jalkani ja vaivoin jaksan kiivetä määräajaksi korkeaan kellotapuliin. Mutta neljännelle keisarille minä vielä tahdon soittaa, niinkuin kolmelle edellisellekin ensimmäisestä Aleksanderista alkaen olen tehnyt”. Ja kahdentoista ajaksi oli ukko tosiaankin kiivennyt vaivaloisia tikapuita myöten korkeaan kellotapuliin ja soitti määräajan sanomakelloja. Aivan ihmetellä täytyy, mistä riittivät ukolle voimat, sillä kellot ovat jaloin poljettavat ja ukko on syntynyt v. 1812. ”Ei sopinut lykätä soittovuoroani tuonnemmaksi, muut saavat minulle piankin soittaa, niin tunnen jo voimani loppuvan”, lausui ukko, täytettyään rakkaan tehtävänsä.

Näitä viimeisiksi jääneitä keisarinkelloja soitettiin kolme kuukautta eli soitto lopetettiin 31.1.1895. Suomen saatua itsenäisyytensä kellonsoitto hallitsijoille tuntui pian vieraalta ajatukselta ja näyttäytyi jopa huvittavana, kuten Sakari Pälsin kertomuksessa:

Se tapahtui silloin kun keisari kuoli ja sanomakelloja soitettiin koko kuukausi ja joka päivä täysi tunti yhtämittaa, ja kun se Vihto oli niin väkevä että se jaksoi kirkonkellojakin soittaa yksinään niin se otti niitten keisarinkellojen soittamisen urakalle, ja hyvin se niitä soittikin niinkauan kun sille tuli se housuvahinko. Kun se oli niin huolimaton niistä housuistaan niin ne putosivat kesken keisarinkellojen soiton ja Vihto oli vähällä palelluttaa itsensä. Ei suinkaan sen olisi tarvinnut kylmää kärsiä, mutta kun se Vihto oli niin tyhmä että se luuli vallesmannin panevan hänet rautoihin ja tuomarin tuomitsevan hänet majesteetinrikoksesta ja lähettävän Siperiaan jos hän keskeyttäisi keisarinkellojen soiton ja nostaisi housunsa. Sentakia se Vihto antoi ihonsa palella ja ajatteli että paleltukoon kotimaassa mikä paleltuu ettei Siperiaan tarvitse pakkasta hakemaan lähteä.

———

Kirjoittaja on Suomen historian väitöskirjatutkija, joka tutkii 1700-luvun sanomalehtien kotimaan uutisia ja on kiinnostunut muustakin menneisyyden tiedonvälityksestä.

Lähteet:

Bringéus, Nils-Arvid. Klockringningsseden i Sverige. 1958

Kuuliala, Wiljo-Kustaa. Kellot temppelin. 1943

J. W. Lapin metsiä samoilemassa. Rauman lehti 22.4.1926

Kalvoilasta Kesäkuun loppupuolella 1881. Hämäläinen 29.6.1881

Lappeenrannasta 27 p. maalisk. Suometar 5.4.1855

Pieksämäen seurakuntaelämää vuosikymmenien takaa. Pieksämäki 18.12.1931

Pälsi, Sakari. Kun ei missään maailmassa ollut niin isoja ja väkeviä miehiä kuin meidän pitäjässä. Nuorten Pellervo 1/1934

Soitti sanomakelloja neljännelle keisarille. Inkeri 18.11.1894

Tutkimuksia vanhasta Pirkkalasta. Pirkkalan uutiset 16.7.1921

”Tuli-laat, laattan tuutelis”, huuteli entisajan paimen torvellaan. Uusi Suomi 21.8.1955

T[örmälä], E[manuel]. Kullaan historia. Lounas 2.4.1889

Uudenkirkon historiikkia. Uudenkaupungin sanomat 18.4.1901

Vesto, Janne. Tehtiin sitä sutta ennenkin. Luopiosten kellotapuli täyttää 200 vuotta. Sydän-Hämeen lehti 21.6.2017

Pikku-uutiset: Suometar 16.3.1855, Suometar 4.5.1855, Hämäläinen 14.7.1880, Hämeen Sanomat 8.4.1881, Koi 22.4.1881, Uusi Suometar 27.4.1881

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.