Ulla Moilanen
Heinäkuussa 1938 Jouko Voionmaa tutki Rautjärven Uimolan Hirnilässä viikinkiaikaisten esineiden löytöpaikan. Kohde oli maansekainen röykkiö, mutta kovin perusteellista arkeologista tutkimusta paikalla ei ollut mahdollista tehdä, sillä röykkiö oli tutkimushetkellä jo lähes kokonaan purettu ja vain pieni osa röykkiön pohjaa oli enää tutkittavissa. Esineet olivat kuitenkin tulleet esiin alimpien kivien kohdalta maata tasoitettaessa ja Voionmaa (1938) pystyi havaitsemaan, että ne olivat sijainneet kolmessa tai neljässä erillisessä hiilensekaisessa kohdassa. Näitä kohtia Voionmaa arveli yksittäisiksi hautauksiksi. Hän kuitenkin totesi, ettei mahdollisille erillisille hautauksille voinut muodostaa kronologiaa, sillä kaikkien keskittymien esineistö oli suunnilleen samanaikaista. Löytöluetteloiden tarkastelu osoittaa, että palanutta luuta on röykkiöstä talletettu yhteensä vain 215 grammaa ja se on peräisin yhdestä kaivausruudusta. Luita ei siis ainakaan määrällisesti ole neljästä – tai edes yhdestä kokonaisesta – ihmisyksilöstä. Luut eivät myöskään vaikuta sijainneen erillisissä keskittymissä, joten mahdollisten hautausten lukumäärästä ei voi esittää päätelmiä.
Löytöaineisto (KM 10540, 10847 ja 10871) on kuitenkin melko runsas ja siihen kuuluu yhteensä kolme keihäänkärkeä, kaksi tapparaa ja yksi työkirves, kvartsiittinen kaavin, rullapäinen hevosenkenkäsolki, puukko, palaneiden luuesineiden (mm. kamman) katkelmia, viikate, rautainen kädensija ja kuolaimet. Esineistö ajoittuu pääasiassa viikinkiajalle (n. 800–1050 jaa.).
Kilven kädensija?
Hirnilän röykkiön esinelöydöt ovat perinteisen määrittelyn mukaan tyypillisiä miehen haudan löytöjä keihäänkärkineen ja kirveineen. Esineiden joukossa on myös varsin kiinnostava löytö, jonka Voionmaa luetteloi ”käsirautana”. Kyseessä on noin 19 cm leveä kahvamainen esine. Koska se on löytynyt rautakautisia aseita sisältävästä röykkiöstä, on perusteltua pohtia, voisiko kyseessä olla kilven kädensija. Sellaisena löytö olisi merkittävä, sillä viikinkiajan kilpiin liittyvät löydöt ovat harvinaisia etenkin Suomessa.
Viikinkiajan kilvet olivat yleensä pyöreitä, ja suurimmassa osassa säilyneitä kilpiä on puinen, koko kilven mittainen kahva tai kädensija. Tällaisia löytöjä on mm. Norjasta Gokstadin laivahautauksesta, Tanskan soista sekä Latviasta Tiran suosta (Härke 1992: 36). Koska kahvamalli on laajalle levinnyt, sitä on pidetty viikinkiajalle tyypillisenä. Kilvissä on myös ollut kilvenkupura, joka on valmistettu raudasta tai orgaanisesta materiaalista, esimerkiksi Latvian Tiran kilvenkupuran tapaan puun pahkasta. Rautaisesta kupurasta ei Hirnilän röykkiössä ollut merkkejä, mutta puinen kupura olisi hävinnyt roviolla tai maatunut viimeistään röykkiössä. Entä sitten rautainen kahva, voisiko se olla peräisin kilvestä?
Metallisia, hieman Hirnilän löytöä muistuttavia kädensijoja tunnetaan roomalaisaikaisista kilvistä (esim. Kontny 2008), mutta täysin vastaavia nekään eivät ole, eikä näin vanha ajoitus Hirnilän tapauksessa tule kyseeseen. Keskiselle rautakaudelle ajoittuvissa anglosaksisissa kilvissä on toisinaan ollut rautaisia kahvoja, ja Tanskasta tunnetaan myös yksi luusta valmistettu kädensija (Härke 1992: 36). Hirnilän kahva on kuitenkin selvästi erityyppinen kuin Suomesta löytyneet merovingiaikaiset (n. 600–800 jaa.) kilpien kädensijat. Vastineita ei voi hakea eksoottisista itäisistä kilvistäkään, sillä Venäjälläkin käytettiin rautakauden ja keskiajan taitteessa eurooppalaistyylisiä kilpiä (Shpakovsky & Nicolle 2013: 37). Muodoltaan Hirnilän löytöä muistuttaa Nousiaisten Myllymäestä löytynyt kahvamainen esine (KM 9228: 21). Se on löytynyt kalmistosta yhdessä koristeellisten kilvenkupuroiden ja kilvenniittien kanssa. On esitetty, että Nousiaisten kilpi olisi voinut ollut viikinkiaikaisten pyörökilpien ja hieman nuorempien, Bayeux’n seinävaatteista tuttujen pisaranmuotoisten kilpien, välimuoto: muodoltaan Nousiaisten kilpi olisi jo muistuttanut pisarakilpiä, mutta siinä olisi ollut vielä kilvenkupura pyörökilpien tapaan (Saaristo 2020: 16). Voisiko Hirnilän kahva ollakin peräisin 1000-luvun muodin mukaisesta kilvestä? Röykkiön esinelöytöjen ajoitus sopisi myös tällaiseen ajoitukseen, mutta pisaranmuotoisissa kilvissä on tavallisesti ollut nahkaisia lenkkejä, joiden avulla kiinnipito on tapahtunut. Kuvalähteiden analyysin ja muutamien säilyneiden pisarakilpien perusteella kädensijat eivät kuitenkaan 1000–1100-lukujen kilvissä olleet aina yhdenmukaisia, vaan niissä voitiin toteuttaa erilaisia ratkaisuja (Dowen et al. 2019: 140). Vaikka Hirnilän löytöä ei voi kiistatta yhdistää pisaranmuotoisiin kilpiin, on kilven kädensija kuitenkin yksi mahdollinen – joskin epävarma – tulkintavaihtoehto.
Hirnilän rautakautiset asukkaat – idästä vai lännestä?
Hirnilän kalmisto sijaitsee Rautjärven Herajärven pohjoisrannalla, etelään pistävällä niemellä. Herajärveltä on suora vesitie Rautjärveen etelässä ja pohjoisessa helpon kulkureitin kautta Simpeleeseen. Eteläinen vesireitti yhdistää löytöpaikan Karjalankannaksen rikkaiden rautakautisten löytöalueiden kanssa, pohjoinen puolestaan Saimaan seutuun (vesireiteistä esim. Hakulinen 2013). Voionmaa (1938) piti kohdetta eri suunnasta tulevien kulkuteiden varrella ihanteellisesti sijaitsevana, mutta tunnettuun rautakautiseen asutukseen nähden erämaa-alueena. Etelä-Karjalan rautakautinen löytöaineisto on sittemmin runsastunut erityisesti metallinetsinnän ansiosta, eikä Hirnilänkään kohdetta enää pidetä sesonkiluontoisena eräsijana (esim. Pylkkö 2019: 43; Luoto et al. 2013).
Hirnilässä on yhteensä kolmisenkymmentä röykkiötä, joista osa on viljelyraunioita, mutta osa saattaa olla hautaröykkiöitä. Hirnilän kalmistoa onkin pidetty merkkinä maatalousasutuksen kiinteytymisestä Etelä-Karjalassa, mutta saapuiko asutus Hirnilään lännestä vai idästä? Jukka Luodon (2008: 27) mukaan Hirnilän löydöt voi liittää nimenomaan Länsi-Suomesta tai Hämeestä kulkeutuneeseen asutukseen mm. siksi, että löytöesineistöön kuuluu kuolaimet. Tämä kertoisi hänen mukaansa hevosmiesten kulkeneen Salpausselkää pitkin, ei niinkään vesireittejä pitkin vaeltaneista venekunnista. Toisaalta hevosilla ja rekikyydillä on hyvä kulkea myös talvella jäitä pitkin.
Hautaustapojen, esineellisen kulttuurin ja paikannimien perusteella Karjalan viikinkiaikaista asutusta on pidetty vahvasti länsisuomalaisvaikutteisena (ks. esim. Uino 1997; Saksa 1998). Pirjo Uinon (1997: 204) mukaan viikinkiajalla Hämeestä ja Länsi-Suomesta Laatokan Karjalan alueelle siirtyneet uudisasukkaat sekoittuivat alueen kotoperäisten asukkaiden kanssa muodostaen esikarjalaisen väestön. Uino on väitöskirjassaan (1997) käsitellyt uudisasutuksen syitä ja karjalaisen kulttuurin syntyä. Länsisuomalainen uudisasutus Laatokan ympäristöön syntyi skandinaavien idänkaupan aikaansaaman taloudellisen nousukauden vanavedessä. Viikinkiajalla Laatokan rannat olivat kohtauspaikka niin länsisuomalaisille, skandinaaveille kuin paikallisille asukkaille, ja näiden kohtaamisten aikaansaama kehitys johti varsinaisen karjalaisen väestön ja omaleimaisen materiaalisen kulttuurin muodostumiseen ristiretkiajalla (ks. Uino 1997; Saksa 1998). Hirnilän löytöjä vastaavia esineitä löytyy siis sekä Länsi-Suomesta että Karjalasta. Pelkkien esineiden perusteella on hankala tehdä päätelmiä siitä, olivatko Hirnilän asukkaat alun perin Hämeestä vai Karjalasta. Vesireittien ja lähialueen muiden samanaikaisten löytöjen levinnän perusteella voisi kuitenkin olettaa, että Hirnilä oli osa Karjalankannaksen suunnasta laajenevaa asutusta.
Lähteet:
Dowen, Marek, L., Słowiński, S., Uciechowska-Gawron, A. & Myśkow, E. 2019. Two Twelfth-Century Kite Shields from Szczecin, Poland. Arms & Armour 16:2, 121-148, DOI: 10.1080/17416124.2019.1667049
Hakulinen, M. 2013. Helisevänjoki – Viikinkiajan kevyen liikenteen väylä Laatokalta Saimaalle? Museoviesti 2013: 14–17.
Härke, H. 1992. Shield Technology. Archaeologia 110: 31–54.
Kontny, B. 2008. The war as seen by an archaeologist.Reconstruction of barbarian weapons and fighting techniques in the Roman Period based on the analysis of graves containing weapons. The case of the Przeworsk Culture. Journal of Roman Military Equipment Studies 16(2008): 107–145.
Luoto, J. 2008. Rautjärvi. Etelä-Karjalan maisema- ja kulttuuriselvitys, osa 2: 27–28.
Luoto, J., Pylkkö, I. & Hyvärinen, P. 2013. Balttilainen ristinmuotoinen solki Rautjärven Kurrosenkylästä. Suomen Museo 120: 72–82
Pylkkö, I, 2019. Salosaari ja lähitienoot – Rautakauden ydinseutu, kristillisten esineiden maaperä. Teoksessa: Itää vai länttä? Varhaisia kristillisiä vaikutteita Etelä-Karjalan arkeologiassa: 36–45. Etelä-Karjalan vuosikirja 2019, Etelä-Karjalan maakuntayhdistys.
Saaristo, S. 2020. Kilpistelyä, kalpistelua: Suomen myöhäisrautakauden kilvet muinaisrunouden valossa. Kandidaatintutkielma, Yleinen historia, Helsingin yliopisto.
Saksa, A. 1998. Rautakautinen Karjala. Muinais-Karjalan asutuksen synty ja varhaiskehitys. Studia Carelica Humanistica 11, Joensuun yliopisto.
Shpakovsky, V. & Nicolle, D. 2013. Armies of the Volga Bulgars & Khanate of Kazan: 9th–16th centuries. Osprey Publishing.
Uino, P. 1997. Ancient Karelia. Archaeological studies. Muinais-Karjala. Arkeologisia tutkimuksia. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja 104. Helsinki.
Voionmaa, J. 1938. Rautakautinen hautaröykkiö Rautjärven uimolan kylän Hirnilän talon maalla. Tutkimusraportti Museoviraston arkistossa.
KALMISTOPIIRI 