Alina Mälkiä
Eläintutkimus, etenkin kriittinen eläintutkimus, on nostanut päätään viime vuosina voimakkaasti. Tiedeyhteisössä on vähitellen herätty siihen, että ihmisen lisäksi myös muilla eläinlajeilla on historiallista painoarvoa. Tämä tarkoittaa sitä, että eläinten roolia pyritään tutkimuksessa nostamaan esille osoituksena siitä, että muutkin kuin ihmiset muovaavat historiaa. Välillä eläimen toimijuuden löytäminen on vaikeaa lähteiden vähäisyyden vuoksi. Eläimet voivat kuitenkin jättää konkreettisia merkkejä itsestään, esimerkiksi tassunjälkiä tiiliin. Tämän lisäksi eläimet esiintyvät myös kirjallisuudessa ja kuvataiteessa. Tässä kirjoituksessa kerron vuohiin liittyvistä mielikuvista Plinius vanhemman (23–79 jaa.) ensyklopediamaisessa teoksessa Naturalis historia (Luonnonhistoria). Vaikka Plinius käsittelee vuohia lähinnä rohdosten raaka-aineena ja tuotantoeläiminä, pyrin etsimään teoksesta myös vuohiin liittyviä asenteita ja mielikuvia. Sitä ennen kerron vuohen historiasta antiikissa yleisesti.
Vuohi on ollut Suomessakin pitkään tuttu, mutta melko harvinainen ja taloudellisesti vähäpätöinen kotieläin (Bläuer 2015: 164–165). Sen sijaan Välimeren alueella vuohi on ollut yksi tärkeimmistä kotieläimistä naudan ja lampaan rinnalla. Vuohia oli antiikin aikaan lähes kaikkialla Välimeren ympäristössä, sillä ne viihtyivät sen ilmastossa ja olivat sopeutuvaisia, tuotteliaita ja helppohoitoisia; niin sanottuja ”köyhän miehen lehmiä” (Hughes (1994) 1998: 78; Kiple 2009: 16). Vuohilla olikin suuri rooli antiikin roomalaisten elämässä yhteiskunnan eri osa-alueilla.
Vuohella ja ihmisellä on pitkä yhteinen historia. Jo ennen kesyttämistä vuohia metsästettiin ja pyydettiin uhrimenoihin. Kesyttäminen tapahtui neoliittisen ajan alussa (n. 9000 eaa.), mistä löytyy todistusaineistoa 9000 eaa. Lähi-idän hedelmällisen puolikuun itäosasta Zagrosvuorilta. Paimentolaisuuden syntyessä domestikaatio kiihtyi, jolloin vuohten keskimääräinen koko pieneni ja ne tulivat riippuvaisiksi ihmisistä niin pedoilta suojautumisen, ruoanhankinnan kuin kilien selviytymisenkin kannalta (Kiple 2009: 15–16). Varhaisesta yhteiselosta kertovat esimerkiksi Turkissa sijaitsevan kivikautisen asutuskeskuksen Catal Hüyükin muraalit, joissa esiintyy vuohia härkien, lampaiden, leopardien ja korppikotkien ohella (Hughes (1994) 1998: 78).
Vuohesta saadaan monenlaisia hyödykkeitä, kuten maitoa, nahkaa, karvaa ja lihaa. Maito oli näistä kaikista arvostetuin, ja juuri maidon vuoksi vuohia oikeastaan pidettiinkin. Nauta oli antiikin Roomassa lähinnä vetojuhta eikä maidontuottaja, joten roomalaiset käyttivät vuohen- ja lampaanmaitoa (Liekso 2004: 130, 132). Paimentolaisuudesta pois siirtyneet antiikin yhteisöt pitivät tuoreen maidon juomista barbaarisena, joten erilaiset lampaan- ja vuohenjuustot olivat tärkeässä osassa ruokavaliota proteiinin lähteinä. Tämä johtui etenkin siitä, että perinteisen laidunjärjestyksen vuoksi lypsyeläimet tuottivat eniten maitoa kesäisin vuorilla, jolloin maito tuli säilöä juustoksi, jotta se pystyttiin kuljettamaan kuluttajille (Liekso 2004: 132–133). Kaikista arvostetuinta herkkua – epäilemättä sen harvinaisuuden vuoksi – olivat lehmänjuustot, joiden jälkeen tulivat eniten tuotetut lampaan- ja vuohenjuustot. Vuohenjuusto oli kenties vähiten arvostettu, mutta sen verran maukasta, että se oli jopa vientituote (Liekso 2004: 133; Meiggs 1982: 385). Juustojen lisäksi maitoa käytettiin uhrimenoihin, uhrasihan Rooman ensimmäinen kuningas Romuluskin maitoa eikä viiniä. Käytännön vuoksi maito saatettiin kuitenkin joskus korvata viinillä, jota silti kutsuttiin aina maidoksi (Liekso 2004: 132).
Vuohenmaidon suuri rooli tulee vahvasti esille myös alkuperäislähteessä. Plinius kertoo Luonnonhistoriassa vuohenmaidon olevan hyvin yleinen rohdosten aines. Esimerkiksi yhdessä palsternakan mehun kanssa vuohenmaito kovettaa vatsaa ja yhdessä krassin kanssa auttaa rintakipuihin (Plin. Nat. 20,35 & 20,128). Plinius pitääkin juuri vuohenmaitoa kaikista maidoista parhaana vatsalle sekä heti äidinmaidon jälkeen ravitsevimpana maitona (Plin. Nat. 28,123–28,124). Myös nykyisin vuohenmaitoa pidetään ravinteikkaana, helposti sulavana ja eniten äidinmaitoa muistuttavana eläinkunnan maitona (Aaltonen (1979) 2005: 85–86). Maidon lisäksi vuohesta käytettiin parannustarkoituksiin muun muassa karvaa, sappea ja virtsaa. Plinius osoittaakin hämmästyksensä siitä, kuinka paljon rohdosaineksia erilaisiin vaivoihin vuohesta löytyy (Plin. Nat. 29,56.).
Lihan suhteen vuohi ei ollut kovin tärkeä, ja liha olikin lähinnä sivutuote eläimestä, jota pidettiin maidon vuoksi. Roomalainen ruokavalio oli hyvin kevyt, ja suurta lihankulutusta pidettiin barbaarisena (Liekso 2004: 97, 129; Kiple 2009: 77). Tästä huolimatta yleisimmät roomalaisten käyttämät lihat olivat vuohen ja lampaan liha, jotka eivät yleisyytensä vuoksi olleet kovin arvostettuja. Teurastusta kuitenkin välteltiin maidontuotannon vuoksi, ja ruokana käytettiin mieluummin kilejä sen lihan paremman maun sekä laumakoon kontrolloinnin vuoksi. Liha ei kuitenkaan missään nimessä kuulunut tavallisen kansan jokapäiväiseen illallispöytään, vaan sen nauttiminen liittyi vahvasti uhritoimitukseen ja sitä seuranneeseen juhla-ateriaan (Liekso 2004: 129–131; Kiple 2009: 77). Alkuperäislähteessä tämä teema jatkuu, sillä Plinius mainitsee vuohenlihan äärimmäisen harvoin. Sen sijaan vuohet olivat lampaiden ohella kaikista useimmiten uhrattuja eläimiä yleisyytensä vuoksi. Kirjallisissa ja kuvallisissa lähteissä nauta mainitaan kuitenkin huomattavasti useammin, sillä niiden uhraaminen oli erityisen kunniakasta ja arvokasta (Shelton 2007: 108).
Vuohet olivat siis hyvin tärkeitä antiikin roomalaisten arjessa. Niiden pitoon liittyi kuitenkin ympäristöongelmia. Jo paimentolaiset polttivat metsiä pois vuohilaidunten tieltä, ja vuohet pitivät taimia ja nuoria vesoja syömällä huolta, ettei metsä päässyt kasvamaan takaisin. Vuohet ovat nimittäin ketteriä ja lähes mitä tahansa syöviä eläimiä, jotka voivat kiivetä myös puihin syömään lehtiä. Näin maa jäi paljaaksi, jolloin eroosio kulutti sitä. Tähän tosin osallistuivat myös naudat ja lampaat, mutta vuohet ovat kaikkiruokaisina kaikista tuhoisimpia. Yhteisvaikutuksena kaikkien karjaeläinten ruokapreferenssit tuhosivat kasvillisuutta runsaasti. Vuohilauma ei voinut itseksensä tuhota täysikasvuista metsää, mutta edesauttoi metsäkadon muuttumista pysyväksi syömällä uuden nuoren metsän pois. (Hughes (1994) 1998: 31, 77–78.)
Vuohien liikapito osaltaan vaikutti siihen, että klassisella kaudella hyvin monet villieläimet kuolivat sukupuuttoon elinympäristöjen katoamisen vuoksi juuri niiltä alueilta, jotka olivat kaikista helpoiten roomalaisten saavutettavissa (Hughes (1994) 1998: 106). Esimerkiksi leijonat, hyeenat, leopardit ja villit vuohet katosivat kokonaan Kreikasta (Hughes 2007, 61). Tähän vaikutti myös osaltaan roomalaisten hallitsema Välimeren suuri eläinkauppa. Metsästyksen sijasta tärkeämpi sukupuuttoon johtava tekijä on kuitenkin elinympäristön tuhoutuminen, mikä oli erityisen voimakasta rajatuilla alueilla, kuten saarilla. (Hughes (1994) 1998, 105–106). Tämä ristiriita vuohen tärkeyden ja tuhoisuuden välillä tunnettiin jo antiikissa. Esimerkiksi Platon (427–347 eaa.) kirjoitti väittelyn, jonka toinen osapuoli arvostaa vuohta, toinen taas pitää sitä ympäristön tuhoajana (Hughes (1994) 1998: 78). Ptolemaiosten Egyptissäkin (305–30 eaa.) pyrittiin valtiollisella tasolla ehkäisemään metsäkatoa puiden istutusten lisäämisen ja niiden kaatamisten sääntelyn lisäksi kieltämällä vuohien ja lampaiden laiduntaminen nuorissa metsissä (Hughes (1994) 1998, 89).
Vuohiin liittyi siis ristiriitaisia tunteita. Toisaalta se oli tärkeä maitoa tuottava kotieläin, toisaalta taas ympäristöongelmia tuottava tuholainen. Tämän lisäksi se ei nauttinut erityistä arvostusta arkisuutensa vuoksi. Koska vuohi ja siitä saatavat hyödykkeet olivat kuitenkin olennainen osa antiikin roomalaisten elämää, se esiintyy monella yhteiskunnan osa-alueella, kuten jokapäiväisessä elämässä, uskonnossa ja lääketieteessä. Samalla vuoheen on opittu liittämään tiettyjä ominaisuuksia, joita esittelen seuraavaksi.
Yksi aineistossa olennaisimmin esiin tuleva ominaisuus on vuohen hyvä näkö. Plinius kertoo lääketieteellisissään ohjeissaan, kuinka vuohet näkevät yhtä hyvin yöllä kuin päivällä, mistä syystä vuohen maksan syöminen palauttaa huonosta hämäränäöstä kärsivän ihmisen näön, ja kuinka kuttu eli naaraspuolinen vuohi parantaa verestävät silmänsä pistämällä sitä kaislalla, pukki eli koiraspuolinen vuohi taas karhunvatukalla. Tämän lisäksi ihmiset, joiden silmien väri on sama kuin vuohilla, on hyvä näkö. (Plin. Nat. 8,201, 8,203, 11,141). Ehkä tämä liittyy vuohien erottuviin ja jopa eriskummallisiin silmiin, joiden pupilli on vaakasuora suorakulmio. Toisaalta myös lampailla on vastaavat pupillit, mutta lampaista ei löydy samankaltaisia mainintoja Luonnonhistoriasta.
Toinen hyvin yleinen vuoheen liitetty ominaisuus on hedelmällisyys, ja vuohi toimiikin hedelmällisyyden symbolina läpi antiikin (Adkins & Adkins 2000: 151). Tämä johtuu luultavasti osittain siitä, että vuohi synnyttää paljon poikasia; kaksoset ovat yleisiä, eivätkä kolmosetkaan harvinaisia (Meiggs 1982: 385). Plinius kertoo, että vuohet saavat jopa neljä kiliä kerrallaan. Hän myös kertoo suoraan, että vuohet parittelevat enemmän kuin lampaat (Plin. Nat. 8,200, 8,203). Plinius pitää vuohen lantaa erityisen hedelmällisenä, jopa hedelmällisempänä kuin lampaan tai naudan lantaa. Lanta toimii myös parannuskeinona useisiin eri vaivoihin, kuten palovammoihin ja kihtiin (Plin. Nat. 17,52, 28,223, 28,236). Ylipäätään vuohesta saatavien ainesten parantava voima liittyy hedelmällisyyteen, mutta toisaalta Plinius yhdistää vuoheen myös päinvastaisia merkityksiä. Hän kertoo teoksessaan, kuinka esimerkiksi kutun purema tappaa puun ja nuolaisu tekee oliivipuun hedelmättömäksi (Plin. Nat. 8,204). Tällaisia negatiivisesti hedelmällisyyteen viittaavia ominaisuuksia ei esiintynyt muissa lähteissä – sitä vastoin hedelmällisyys yleensä korostuu vuohista puhuttaessa.
Uskonnossa korostuu vuohien mieltymys metsiin ja niiden yhteys luontoon ja hedelmällisyyteen. Muun muassa kaupankäynnin, kauppavoiton ja kauppiaiden jumalan Mercuriuksen mukana on kilpikonnan ja kukon lisäksi vuohi nimenomaan hedelmällisyyden symbolina. Mercuriukseen liitettiin hedelmällisyys ja vauraus (Castrén ja Pietilä-Castrén 2000, 338; Adkins & Adkins 2000, 151–152). Yksi tunnetuimmista ja roomalaisillekin tärkeimmistä jumalista oli Faunus eli paimenten, laidunten ja villissä luonnossa kuuluvien äänten jumala, joka assosioidaan metsiin, vuoriin, vuohiin ja lampaisiin (Castrén ja Pietilä-Castrén 2000, 169). Hänen sanotaan olevan autoktooninen eli kotoperäinen jumala, joka liitetään myös ilkikurisuuteen, ihmisten säikyttelyyn (niin painajaisilla kuin hyökkäyksilläkin) ja profeetallisuuteen (Graf 2005). Hänen seuralaisinaan oli fauneja, jotka olivat sekä metsien ja maaseudun henkiä että riettaita hedelmällisyyskulttia edustavia olentoja. Niillä oli usein pukin parta, sarvet ja sorkat (Adkins & Adkins 2000, 73; Castrén ja Pietilä-Castrén 2000, 169). Parrakas Silvanus, peltojen, metsien, maanviljelyn ja metsästyksen jumala, pukeutui vuohennahkaan. Hän oli enemmän viljellyn kuin villin luonnon suojelija, jonka uhrimenoihin naiset eivät saaneet osallistua ja jonka uskottiin olevan vaaraksi vastasyntyneille lapsille (Adkins & Adkins 2000, 204–205; Castrén ja Pietilä-Castrén 2000, 524–525). Roomalaisessa jumaluskossa vuohi toimii siis vahvasti hedelmällisyyden ja luonnon symbolina.
Plinius yhdistää vuoheen joitakin suuria voimia. Hän kertoo, että vuohen veri voi rikkoa kaksi maailman mahtavinta ainetta, tulen ja raudan. Pukin veri myös teroittaa terän ja tasoittaa pinnat paremmin kuin mikään muu (Plin. Nat. 37,59, 28,148). Samoin hän tunnustaa vuohien älykkyyden esimerkiksi siinä, että ne eivät syö haitallisia yrttejä, mistä ihmistenkin tulisi ottaa mallia. Toisaalta hän tunnustaa myös vuohiin liittyviä negatiivisia puolia, kuten pukin vahvan hajun (Plin. Nat. 20,119, 12,46). Tästä kertoo jo latinankielinen sana caper, joka tarkoittaa vuohen lisäksi myös hienhajua kainaloissa. Itse pukkien voimakkaan hajun lisäksi myös vuohenmaito ja -liha maistuvat voimakkaalta, mikä epäilemättä vaikuttaa niiden suosioon ravintona.
Vuohiin siis liitettiin antiikin Roomassa niin hyviä kuin huonojakin piirteitä. Vuohi oli yleinen ja tärkeä kotieläin, josta sai maitoa ja lihaa, mutta vaikka näitä proteiininlähteitä käytettiin usein, ne eivät olleet kovin arvostettuja yleisyytensä ja voimakkaan makunsa vuoksi. Vuohien yleisyys sai ne myös toimimaan metsäkadon sekä sukupuuttojen voimistajina, mikä sai aikalaiset suhtautumaan niihin ristiriitaisesti.
———
Kirjoitus on lyhennelmä historian ja arkeologian kandidaatintutkielmasta, joka on valmistunut Turun yliopistoon 1/2023 otsikolla Barbatus et corniger – parrakas ja sarvekas. Vuohiin liitetyt mielikuvat keisariajan alun Rooman valtakunnassa. Kirjoittaja on kandivuottaan viettävä historian ja arkeologian opiskelija, jonka elämässä on aina paikka vuohille.
Lähteet
Aaltonen, Uma: Kuttu ja kutunpito. Uudistettu laitos. Otava, Keuruu (1979) 2005.
Adkins, Lesley & Adkins, Roy A.: Dictionary of Roman Religion. Oxford University Press, Oxford 2000.
Bläuer, Auli: Voita, villaa ja vetoeläimiä. Karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa. Karhunhammas 17. Arkeologia, Turun yliopisto, Kurikka 2015.
Castrén, Paavo & Pietilä-Castrén, Leena: Antiikin käsikirja. Otava, Keuruu 2000.
Graf, Fritz: Faunus. Teoksessa Brill’s New Pauly Online: Encyclopedia of the Ancient World. Brill, Leiden 2005. https://referenceworks-brillonline-com.ezproxy.utu.fi/entries/brill-s-new-pauly/faunus-e410240?s.num=0&s.f.s2_parent=s.f.cluster.New+Pauly+Online&s.q=faunus [haettu 23.9.2022]
Hughes, Donald J.: Pan’s Travail. Environmental Problems of the Ancient Greeks and Romans. 2. painos. The Johns Hopkins University Press, Baltimore (1994) 1996.
Hughes, Donald J.: Hunting in the Ancient Mediterranean World. Teoksessa A Cultural History of Animals in Antiquity. A Cultural History of Animals, volume 1. Toim. Linda Kalof. Oxford, Berg 2007.
Kalof, Linda: Introduction. Teoksessa A Cultural History of Animals in Antiquity. Toim. Kalof, Linda ja Resl, Brigitte. Oxford, Berg 2007.
Kiple, Kenneth F: A Movable Feast. Ten Millennia of Food Globalization. Cambridge University Press, Cambridge 2009. https://doi-org.ezproxy.utu.fi/10.1017/CBO9780511512148
Liekso, Hanna: Roomalainen ruokakulttuuri. Teoksessa Roomalaista arkea ja juhlaa. Toim. Marja-Leena Hänninen ja Maijastina Kahlos. SKS, Saarijärvi 2004.
Meiggs, Russell: Trees and Timber in the Ancient Mediterranean World. Clarendon, Oxford 1982.
Pliny the Elder: Natural history. Toim. Jeffrey Henderson. Käänt. H. Rackham, W. H. S. Jones ja D. E. Eichholz. Loeb Classical Library 330. Harvard University Press, Cambridge (Mass.) 1938. (LCL)
Shelton, Jo-Ann: Beastly Spectacles in the Ancient Mediterranean World. Teoksessa A Cultural History of Animals in Antiquity. A Cultural History of Animals, volume 1. Toim. Linda Kalof. Oxford, Berg 2007.
KALMISTOPIIRI 